Jälleensyntyminen

Sielunvaellus on kuulunut joidenkin luonnonkansojen käsityksiin. Tällaisia heimoja tutki esimerkiksi antropologi Bronisław Malinowski Trobriandsaarilla. Asukkaiden mukaan vanhaksi tultuaan kuolleen henki menee mereen, kylpee, luo nahkansa ja muuttuu lapseksi eli waiwaiaksi. Merestä se ui naisen kohtuun ja syntyy uudelleen. Kohtuun voi päästä vain jos kohtu on "avattu" eli nainen on kokenut seksuaalista elämää.[3] Useissa šamanistisissa uskonnoissa ja luonnonuskonnoissa on uskottu myös riistaeläinten sielunvaellukseen. (Katso esim: karhunpeijaiset.)

Olemassa olevat tekstit osoittavat, että skandinaavisessa muinaisuskonnossa (katso myös aasainusko) uskottiin jälleensyntymiseen. Esimerkkejä löytyy vanhemmasta Eddasta ja saagoista. [4]

Hindulaisuuden mukaan ihmisellä on yksilöllinen sielu, jonka ruumiillistumaa säätelee karma eli syyn ja seurauksen laki. Hyvät teot elämässä tuottavat hyvää karmaa ja huonot pahaa karmaa, ja nämä vaikuttavat seuraavaan elämään. Tämän käsityksen mukaan ihmisen tietoisuus, jota uskonnoissa kutsutaan sieluksi, saattaa ruumiillistua ihmisen lisäksi myös esimerkiksi eläimeksi.

Toimimalla aineellisella tasolla vastavaikutuksena tulee karma, joka johtaa uudelleen syntymiseen materiaaliseen maailmaan, kun taas Krishnan palvojien päämäärä on toimia henkisellä tasolla kiintymättä aineelliseen, joka sitoo tänne ja estää pääsemästä takaisin henkiseen maailmaan.

Buddhalaisuuden sieluttomuusoppi (anatman) kieltää sielun (atman) olemassaolon ja sen takia puhutaankin jälleensyntymästä, ei sielunvaelluksesta. Buddhalaisuus kiistää sielunvaelluksen käsitteen sellaisena kuin se tunnetaan hindulaisuudessa. Ihmismieli koostuu viidestä erillisestä skandhasta, joista mitään ei voida pitää minuutena. Ihmisen kuollessa nämä skandhat eroavat ja kokoontuvat toisessa kehossa karman mukaisesti.

Buddhalaiseen kosmologiaan kuuluu kuusi olemassaolon tasoa, jonne ihminen voi jälleensyntyä karman lain mukaisesti. Jälleensyntyä voi jumalaksi, puolijumalaksi, ihmiseksi, eläimeksi, nälkäiseksi aaveeksi (preta) tai helvetinolennoksi. Joitakin näistä olotiloista on jaoteltu edelleen moniin osiin, ja jotkin buddhalaiset koulukunnat luettelevat kymmeniä erilaisia jälleensyntymän tasoja. Maailmat voidaan nähdä myös mielentiloina. Esimerkiksi jumalten maailma on jatkuva onnellisuuden ja autuuden tila, jossa olento saa haluamansa ja voi hyvin. Kuitenkin kaikki nämä tilat ovat pysymättömiä ja siten miellyttävimmätkin niistä ovat epätyydyttäviä (dukkha).[5]

Ihminen kiertää jälleensyntymän kierrossa, samsarassa, kunnes valaistuu ja saavuttaa nirvanan. Tämä on buddhalaisen harjoituksen tavoite.

Judaismissa jälleensyntymäoppi löytyy Kabbalasta, jossa sitä kutsutaan nimellä gilgul ha-neshamot.[6]

Kirkkoisistä Origenes spekuloi samantyyppisellä jälleensyntymisajatuksella kuin Platon[7][8] teoksessaan de Principiis. Origeneen platonistinen ajatus sielun pre-eksistenssistä eli olemassaolosta ennen syntymää julistettiin harhaopiksi Konstantinopolin kirkolliskokouksessa vuonna 553 (kohta I).[9][7][10] Muun muassa katolinen kirkko opettaa katekismuksessaan ekumeenisten Apostolisen ja Nikaian uskontunnustusten sulkevan pois ajatuksen jälleensyntymästä[11].

Teosofian mukaan ihmisen kuolevainen persoonallisuus (sielu) on vain osa kuolemattomasta ”korkeammasta minästä” (hengestä). Kuoleman jälkeen sielu puhdistuu kaikesta pahasta (esimerkiksi katolisen kristinuskon kiirastulta vastaavassa tilassa), viettää sen jälkeen jonkin aikaa taivastilassa sekä yhdistyy lopulta henkeen. Tämän jälkeen henki luo karman ehdoilla uuden sielun, joka ruumiistuu ihmiseksi ja niin edelleen. Tätä jatkuu niin kauan, kunnes luotu sielu on sellainen, että henki pääsee ilmenemään siinä täydellisesti. Teosofiassa ajatellaan, että ihminen jälleensyntyy sekä mieheksi että naiseksi.

Antroposofian perustaja Rudolf Steiner kutsuu aikaisempien ja myöhempien elämien välillä vallitsevaa riippuvuussuhdetta karmaksi. Kuoleman jälkeen ihminen käy läpi elämänsä vaiheet takaperin ja joutuu itse kokemaan muille elämässään aiheuttamansa tuskan. Edeltävä elämä vaikuttaa Steinerin mukaan seuraavaan esimerkiksi siten, että syntymää edeltävä kuva aiemmin toiselle aiheutetusta tuskasta muuttuu voimaksi pyrkiä hyvittämään aiheuttamaansa. Steiner katsoo, että yksittäisissä tapauksissa jälleensyntymien välinen aika voi vaihdella huomattavasti, mutta että ihminen syntyy yleensä noin 2 100 vuoden kuluessa kaksi kertaa, kerran molemmiksi sukupuoliksi. Tänä aikana maailma on ehtinyt muuttua niin paljon, että ihminen voi kokea siinä kehityksensä kannalta jotakin uutta.[12] Kehityksen tavoitteena on ihmisen ja ihmiskunnan vapaus, yhdistyminen Kristus-virikkeeseen sekä nouseminen jumalalliseen kirkkaalla tietoisuudella.[13]