Jäkäläautio

Jäkäläautio on alue, josta esimerkiksi happamoitumiselle tai raskasmetalleille herkät jäkälälajit ovat hävinneet. Jäkäläautioita onkin usein kaupunkien keskustoissa ja teollisuuslaitosten läheisyydessä. Herkät jäkälät ovat tällä tavoin hyviä bioindikaattoreita.[1]

Ilmanlaadun tutkimusta jäkällillä. Puun rungolla on jaettuna koealoja siihen liittyen.

William Nylanderin havainnot

Helsingissä kasvoi jäkäliä runsaasti vielä 1850-luvulla. Helsingin yliopiston ensimmäinen kasvitieteen professori William Nylander julkaisi vuonna 1852 ensimmäisen tutkimuksen Helsingin ja sen lähialueen jäkälistä. Tuolloin Helsingissä kasvoi vielä raidankeuhkojäkälää keskustassakin. Raidankeuhkojäkälä sietää huonosti rikkidioksidia (SO2) ja vielä herkempi laji on riippunaava jota myös löytyi tuolloin Helsingin keskustasta. Nylander oli myös ensimmäinen Suomessa joka kiinnitti huomiota puiden rungoilla epifyyteinä kasvavien jäkälien ja ilmansaasteiden yhteyden.[2]

Tutkimukset 1900-luvun alkupuolella

Seuraavan tutkimuksen teki vuonna 1933 kasvitiedettä opiskeleva Vilho Vaarna. Hän halusi selvittää puiden ja pensaiden rungoilla kasvavien jäkälien määrän ja kunnon. Hän ajatteli tutkimuksestaan olevan hyötyä seuraaville tutkijoille vertailuaineistona. Hänen tutkimusalueensa ylettyi pohjoisessa Pasilaan joten siinä ei ollut puhtaita luonnontilaisia alueita mukana.[2]

Tuolloin jäkäläautio ulottui Helsingin alueella kantakaupungista Taka-Töölöön lännessä ja idässä Hermannin kaupunginosaan. Suunnilleen Pitkänsillan kohdalla oli kaistale jossa kituvat lehtijäkälät toimivat jäkäläaution saastuneimman alueen rajana. Siitä keskustaan päin ei kasvanut puiden rungoilla jäkäliä. Esimerkiksi keskellä oleva Vanha kirkkopuistossa ei puissa kasvanut ollenkaan jäkäliä rungoilla ja niiden kaarna oli nokista. Keskustassa saastuneinta aluetta ei puiden rungoilla kasvanut ollenkaan jäkäliä olivat Vaarnan mukaan Eteläsatama, Esplanadin puisto, Heikinkatu (nykyisin Mannerheimintie), Rautatiealue, Eläintarhanlahti. Kituvien lehtijäkälien ja kituvien pensasjäkälien vyöhykkeet ympäröivät jäkäläautiota rengasmaisena vyöhykkeenä.[2]

Myöhemmin 1950-luvulla Helsingin seudun jäkälistä tehtiin kaksi pro gradu -opinnäytetyötä. Teuvo Nyberg tutki itäisen kantakaupungin jäkäliä ja tuolloin oli jäkäläautio laajentunut huomattavasti. Se ulottui tuolloin Kaivopuistosta Pasila-Kumpula-Vanhankaupunginlahti -linjalle. Marjatta Waris teki toisen tutkimuksen Munkkiniemessä missä ei tuolloin ollut jäkäläautiota. Sen länsikärjessä olevassa Lankiniemessä oli tuolloin niin sanotun normaalivyöhykkeen raja.[2]

1980-luvun alun jälkeen

Ilman laatu on parantunut 1980-luvun alun jälkeen Helsingin keskustassa ja jäkälät ovat palanneet sinne. Vilkaasti liikenneöidyt liikenneväylien varret ovat edelleen alueita, joilta ei jäkäliä löydy. Liikenteen päästöjen vuoksi kaarna on liian happamoitunut jäkälille. Helsingin keskusta on osin muuttunut kituvien lehtijäkälien alueeksi ja esimerkiksi Vanha kirkkopuistossa kasvaa ainakin 20 eri jäkälälajia. Niistä runsalukuisin on sormipaisukarve. Kuitenkin sen vieressä kulkevan Lönnrotinkadun vieressä kasvavat puut ovat edelleen autojen päästöjen vuoksi happamoituneita.[2]

Lähteet
  1. Lahti, Kimmo & Rönkä, Antti: Biologia: Ympäristöekologia. Helsinki: WSOY oppimateriaalit, 2006. ISBN 951-0-29702-X.
  2. Hosiaisluoma, Väinö: Jäkälät, sammalet, puut ja perhoset ilmanlaadunilmaisijoina (Lyhennelmä artikkelista) Ympäristöhistoria Helsinki. Viitattu 8.10.2019.

    Kirjallisuutta
    • Hosiaisluoma, Väinö: Puiden jäkälät Helsingin kantakaupungin ilmanlaadun kuvaajina vuonna 2000. Helsinki: Helsingin kaupungin ympäristökeskus, 2001. ISBN 951-718-793-9.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.