Jäävuori

Jäävuoresta on harvoin näkyvissä 13 % enempää, koska meriveden ja jäätikköjään tiheysero on verraten pieni.^lähde?

Vuosittain arktisella alueella syntyy 10 000 jäävuorta, joista suurin osa on peräisin Grönlannin länsirannikolta ja osa Koillis-Kanadasta Nunavutista. Jäävuoret syntyvät useimmiten mantereella olevan jäätikön virratessa mereen, mutta voivat joskus olla ajelehtivia ahtojääröykkiöitäkin.

Etelämantereen Rossin jäähyllystä irtoaa joskus valtavan suuria tasaisia jäävuoria, jotka ajelehtivat toisinaan kauas pohjoiseen, hajoavat ja sulavat. Jäävuorissa saattaa näkyä erilaisia moreenikerrostumiakin, jotka ovat peräisin jäätikön alla tai ympärillä olevan alueen maa- tai kallioperästä ja lähteneet jäätikön matkaan jäätikön virtauksen mukana.^lähde?

Jäävuorien liikkumanopeus on yleensä 0,7 km/h, mutta joskus nopeus voi olla jopa 3,6 km/h. Jäävuoren sisällä lämpötila on -15 °C – -20 °C, kun taas veden pinnassa lämpötila on nollan tienoilla.[1]

Jäävuoret ovat useimmiten valkoisia jään sisältämien ilmakuplien takia. Erittäin vanhasta ja suuren paineen alla syntyneestä jäästä muodostunut jäävuori voi myös olla sininen. Etelämantereen ympärillä voi myös tavata pullonvihreitä jäävuoria. Tutkijat eivät tarkalleen tiedä, mistä epätavallinen väri johtuu, mutta eräät tutkijat arvelevat pohjasta irronneiden sedimenttihiukkasten taittavan valoa, mikä saa jään näyttämään vihreältä.^lähde?

Pohjoisella pallonpuoliskolla on meren yllä suhteellisen yhtenäinen, vaikkakin railojen rikkoma jääpeite, ja jäävuoret vaeltavat talvella kauas etelään, mutta vetäytyvät kesällä pohjoiseen. Atlantilla kylmä Labradorinvirta kuljettaa lännessä jäävuoria 40. leveysasteelle etelään, mutta idässä lämmin Golfvirta pitää merta jäävuorettomana Islantiin 60. leveysasteelle. Eri talvina ovat meren jääpeite ja vuoret erilaisia. Joinakin kylminä talvina jäävuoria on nähty huomattavasti normaalia etelämpänä. Yleensä pohjoisen pallonpuoliskon jäävuoret siis sulavat Newfoundlandin tienoilla, mutta joskus ne saattavat joutua Bermudan vesille asti. Eteläisellä pallonpuoliskolla ne kiertävät Etelämannerta myötäpäivään sirkumpolaaristen virtausten mukana.[1]

Antarktisia jäävuoria pitää silmällä Yhdysvaltojen jääkeskus National Ice Center (NIC), joka on rannikkovartioston, laivaston sekä meri- ja ilmastohallinnon yhteistoimintaa. Keskus aloitti toimintansa 1956.[2] NIC nimeää ja seuraa jäävuoria joiden halkaisija on yli 18 km.

Nimettyjen jäävuorten alkuperä merkitään kirjaimella ja nimetään numerolla. Alkuperäkirjaimet ovat:

• A – pituusaste 0° - 90° W (Bellingshauseninmeri, Weddellinmeri)
• B – pituusaste 90° W - 180° (Amundseninmeri, Itä-Rossinmeri)
• C – pituusaste 90° E - 180° (Länsi-Rossinmeri, Wilkesland)
• D – pituusaste 0° - 90° E (Ameryn jääkieleke, Itä-Weddellinmeri)

Jäävuori B15, joka irtosi Rossin jäähyllystä vuonna 2000 on suurin satelliittikuvien aikakaudella rekisteröity jäävuori. Sen koko oli 11 000 km², se oli 295 km pitkä ja 37 km leveä.[1] Jäävuori lohkesi kahtia vuonna 2002, jonka jälkeen sen suurin lohjennut osa, kooltaan 3 000 km², nimettiin B15A:ksi. Vuoden 2005 lopussa B15A törmäsi mantereeseen ja hajosi useaan osaan.

Tietoja kerätään tarkkailulennoilla, mutta tietoja saadaan myös esimerkiksi kauppalaivoilta ja yksittäisiin jäävuoriin kiinnitetyistä GPS-paikantimista. Eri lähteistä kerättyjä tietoja käytetään muun muassa laadittaessa jääennusteita, joista on hyötyä esimerkiksi laivoille ja öljynporausyrityksille.[1]

Jäävuoret saattavat olla vaarallisia laivoille; kuuluisin jäävuoren aiheuttama onnettomuus lienee Titanicin uppoaminen vuonna 1912 sen törmättyä jäävuoreen. On arvioitu, että kyseinen jäävuori olisi irronnut Länsi-Grönlannin jäätiköstä kaksi vuotta aiemmin ja kuten monet muutkin jäävuoret, kulkeutunut merivirtojen mukana Pohjois-Atlantilla kulkevalle laivareitille. Laivan uppoamisen jälkeen alueella kuvattiin useita jäävuoria, mutta ei tiedetä, että mikä niistä laivan oli upottanut. Laivojen lisäksi vaikkapa öljynporauslauttoihin saattaa törmätä jäävuoria.

Jäävuoren juuttuessa salmeen kiinni se voi haitata merivirtoja ja ilmavirtauksia sekä vaikeuttaa irtojään poistumista ja laivaliikennettä. Samoin esimerkiksi pingviinien ruoanhakumatkat voivat pidentyä.[1]