Jäätikkövirta

Jäätikkövirrat voidaan jakaa kahteen ryhmään: varsinaisiin jäätikkövirtoihin (engl. pure ice streams) ja topografisiin jäätikkövirtoihin (engl. topographic ice streams). Varsinaisten jäävirtojen suunta ja nopeus eivät riipu alla sijaitsevan kallioperän topografiasta ja ne ovat yleensä suurien jäämassojen virtoja. Topografiset jäävirrat virtaavat usein esimerkiksi vuoristolaaksoissa ja vuonoissa. Ne saattavat alkaa vuorijonon päällä huippujen välisistä laaksoista ja jossa huput jakavat ne erillisiin jäätikkövirtoihin. Jäätikkövirrat voidaan jakaa myös alustansa mukaan: kuivalle maalle tai mereen virtaaviin jäätikkövirtoihin.[2][6]

Esimerkki varsinaisista jäätikkövirroista on Etelämantereella Länsi-Antarktiksella Siplen rannikolle virtaava laaja jäätikkövirta, joka syöttää jäätä Rossin jäätikköhyllylle. Siihen luetaan kuuluvaksi viisi kapeampaa ja nopeampaa jäätikkövirtaa (tunnetaan kirjaimilla A–E), jotka ovat 30–80 kilometriä leveitä ja 300–500 kilometriä pitkiä. Näistä keskimmäinen jäätikkövirta C, joka lähes pysähtyi 130 vuotta sitten, ei ole vieläkään alkanut virtaamaan yhtä nopeasti muiden kanssa. Jäävirtojen paksuus on 200–1 400 metriä ja virtausnopeus 300–500 metriä vuodessa. Jäätikkövirran valuma-alue on noin 120 000–130 000 neliökilometriä.[6]

Esimerkkejä topografisista jäätikkövirroista löytyy runsaasti Grönlannista ja Etelämantereelta. Nämä jäätiköt virtaavat vuonomaisissa laaksoissa, joiden pohja voi ulottua jopa lähes kaksi kilometriä merenpintaa alemmaksi. Jos virtauskanava päättyy esimerkiksi kannakseen tai vuorijonoon, purkautuu jäätikkö vuoristojäätikköinä kapeita laaksoja myöten mereen. Etelämantereelta voidaan mainita Pine Islandin jäätikkö (30 km leveä, 200 km pitkä) ja Thwaitesin jäätikkö, jonka virtaamisnopeus on 3 400 metriä vuodessa. Lounais-Grönlannissa on Jacobshavns Isbræ, joka on 550 kilometriä pitkä ja vain 6–90 kilometriä leveä. Kapeudestaan huolimatta sen jäänpaksuus on 1,9–2,6 kilometriä. Jäätikkö virtaa liukkaasti ja sen virtaamisnopeus vaihtelee 4–7 kilometriä vuodessa (suurin mitattu nopeus on ollut 8,36 km vuodessa).[9]

Kun jäätikkövirta saavuttaa virtauskanavansa alapään, muutu sen käytös ympäristön mukaan. Jos jäätikkö saavuttaa merenrannikon ja työntyy siellä merelle, auttaa mannerjalusta sen liikkeen jatkumisessa. Jos mannerjalusta painuu liian syvälle, alkaa veden noste vaikuttamaan ja kohottaa jäätikön kelluvaksi. Mikäli jäätikkö kestää nosteen taivutukset, muodostuu mereen jäähylly. Jäähyllyt hajoavat lopulta merelle leviäviksi jäävuoriksi tai suuriksi jäälautoiksi, mutta siihen saattaa kulua tuhansia vuosia. Mikäli jäätikkö ei kestä nosteen taivuttelua, pirstoutuu se jo rannikolla jäävuoriksi, jotka kelluvat pois. Jos jäätikkövirta päättyy kuivalle maalle, alkaa se levitä myös sivusuunnissa muodostaen jääkielekkeen. Kieleke alkaa muodostua jo jäätiköllä, mikäli jäätikön reuna on matala. Vierekkäisten jäätikkövirtojen väliin jäävää jäätikön osaa kutsutaan vain ”kielekkeiden välisiksi alueiksi” (engl. interlobe area). Siellä jäätikkö virtaa hitaasti tai on pysähdyksissä. Oheneva jää voi myös kohdata korkeita maastonmuotoja, jotka leikkaavat kielekkeen reunan pieniksi jäätikkövirroiksi. Joskus jäätikön reuna jää tasaiselle kuivalle maalle ja pysähtyy sinne, missä se lopulta sulaa paikoilleen kuolleena jäänä.[10][11][3]

Jäätikkövirtoja on vaikeaa tutkia, koska ne ovat yleensä valtavan paksuja ja ne ovat alituiseen liikkeellä. Siksi niiden tutkimutkissa yhdistetään tietoa, joka on saatu muinaisia jääkausien jäätiköitä tutkimalla, saatu nykyisiä vetäytyneitä jäätiköitä ja toimivia jäätiköitä tutkimalla. Osa tutkimuksista suoritetaan tietokoneilla ajettavilla simulaatiomalleilla. Jääkausien aikaiset jäätikkövirrat havaitaan maastoon jääneistä maa-ainesjäänteistä, joita ovat pääasiassa eräät moreenimuodostumat ja harjujaksot.

Jäätikkövirran reunan pysähtyminen ja sen eteen muodostunut reunamuodostuma tai reunamoreeni paljastaa säilyessään virtauskielekkeen reunan hetkellisen aseman ja muodon. Tällaisia reunamuodostumia ovat esimerkiksi Suomessa Salpausselät ja Ruotsissa Keski-Ruotsin reunamuodostumat [12]. Jäätikkövirtojen väliin voi muodostua maastossa selvästi erottuvia saumamuodostumia, jollaisia ovat esimerkiksi Suomessa Hämeenkangas, Pohjankangas ja Pyynikin–Kangasalan–Kosken-saumamuodostumat [13]. Jäätikkövirran keskelle syntyvistä muodostumista kuuluisimpia ovat näyttävät drumliinit. Ne ovat usein kilometrien mittaisia ja kymmeniä metrejä korkeita moreenimuodostumia. Ne ovat pitkän muotoisia jäätikön virtaussuunnassa. Vastaavanlaisia muodostumia ovat vakoumat, jotka on kymmeniä metrejä pitkiä ja yleensä korkeintaan metrin korkeita. Niidenkin avulla voidaan määrittää jäätikön virtaussuunta. Jostakin syystä myös harjut ja pitkät harjujaksot suuntautuvat jäätikön virtaussuunnan mukaisesti. Jäätikköjokitunneleissa virrannut vesi kuljetti mukanaan maa-ainesta, joka kerrostui lopulta tunnelin sisälle pitkittäisiksi harjuiksi. Jäätikön alaisen veden liikettä ilmaisevat myös terävämuotoiset murtoo-muodostumat. Niitä esiintyy drumliinien ja vakoumien tapaan suurina esiintyminä paikoissa, jotka sijaitsevat jäätikkövirran keskialueella [14].[15]