Jääkiipeily
Jääkiipeily on kalliokiipeilystä kehittynyt talvella harrastettava kiipeilylaji. Siinä kiivetään luonnon tai ihmisen muodostamia jääseinämiä pitkin. Kyseessä voivat olla vaikkapa jäätyneet vesiputoukset tai muut seinämät, joiden yli virtaava vesi on jäätynyt.
Jääkiipeily on melko pitkälle kalliokiipeilyn tapaista vaikka olomuoto on erilainen. Välineistössä on erilaisuutta. Joskus samaa seinämää voidaan käyttää kesäisin kalliokiipeilyyn ja talvisin jääkiipeilyyn. Joissakin tapauksissa jääkiipeily ei ole sidoksissa vuodenaikaan, mikäli alue on tarpeeksi korkealla tai arktisella alueella, jolloin jäätä on myös kesäisin.
Jääkiipeilyn tekniikka
Jäällä kiipeiltäessä jäästä ei yleensä oteta otetta käsin, vaan kiipeäjällä on kummassakin kädessä jäähakku ja jaloissa jääraudat, joiden piikeistä osa on suunnattu eteenpäin. Pidon varmistamiseksi hakun piikit ja usein rautojenkin kärkipiikit on hammastettu. Kiipeilijä etenee kuten kalliokiipeilijä, mutta teoriassa hakun ja rautojen piikin voi upottaa minne tahansa. Käytännössä jääkiipeily ei ole kuitenkaan helppoa, koska jää ei ole tasaista eikä välttämättä myöskään kaikkialta luotettavaa ja kiipeilijä joutuu katsomaan sijoituksensa huolellisesti. Etenkin lämpötilanmuutosten jälkeen jäässä voi olla sisäisiä jännitteitä ja sen sijaan että jää kannattelisi kiipeilijää, siitä lohkeaa suuria palasia. Jään muuttuva luonne muodostaakin suuren osan jääkiipeilyn kiinnostavuudesta, sama kohde saattaa vaihdella päivästä toiseen lämpötilan mukaan.
Jäällä voi kiivetä ala- tai yläköydellä tai vapaasti. Alaköysikiipeilyssä varmistukset suoritetaan poraamalla jäähän jääruuveja, 1-2 cm halkaisijaltaan olevia hampaistettuja onttoja ruuveja, jotka kierrettäessä poraavat jäähän itselleen reiän. Koska jää ei ole yhtä luotettavaa kuin kallio, varmistukset eivät ole yhtä vahvoja. Varmistukseen kohdistuvan putoamisvoiman vähentämiseksi voidaan käyttää kokoon taitellusta nauhalenkistä ommeltua "screameria", jonka tikit aukeavat pudotessa ja jakavat impulssin pidemmälle ajalle, vähentäen kuormitusta jääruuviin. Alaköysikiipeilyssä tosin putoamista pyritään välttämään muutenkin, koska se on erityisen huono idea jääkiipeilyssä, kun kiipeilijällä on käsissään, jaloissaan ja valjaissaan merkittävä määrä teräviä esineitä.
Mikäli kiivettäessä käytetään jään lisäksi kalliota apuna, kyseessä on "mixed"-kiipeily. Kalliolla kiivettävä osuus eroaa kalliokiipeilystä, koska kiipeilijällä on raudat jalassa ja hakut käsissä, jalkojen pito ei perustu kitkaan vaan rautojen piikkien asettamiseen kallioon. Samoin hakuilla etsitään kalliosta ote, erityisesti kapeista halkeamista saa hakulla vääntäen hyvän otteen, mutta tällöin on varottava terän murtumista.
Jääkiipeilyssä käytettävät hakut ovat usein lyhyempivartisia kuin vuoristohakut ja varsi on usein käyrä paremman ergonomian saavuttamiseksi ja sormien suojaamiseksi jäähän osumiselta. Perinteisesti molemmissa hakuissa on etupuolella pitkä kapea piikki ja kääntöpuolella toisessa leveäteräinen kaavin, jolla voi hakata huonoa jäätä pois paremman päältä ja toisessa vasara, jolla voi lyödä hakoja kallionhalkeamiin.
Jääkiipeilyssä käytetään usein kahta ohutta köyttä yhden paksun sijaan, koska riski lyödä oma köysi poikki hakulla tai raudoilla on todellinen. Lisäksi "double rope" -muodossa eri reittejä kulkevat köydet jakavat kuorman suuremmalle alueelle ja lisäävät varmuutta alaköysikiipeilijän pudotessa.
Kypärän käyttö on jääkiipeilyssä erityisen suositeltavaa niin kiipeilijällekin kuin varmistajalle. Kypärässä voi olla pleksi silmien edessä sinkoilevien jäänpalasten välttämiseksi. Varmistajan kannattaa sijoittaa itsensä muualle kuin suoraan kiipeilijän alapuolelle ja ennakoida muutaman kymmenen kilon jääpalojen kimpoamisreitti jäästä. Varmistusvälineenä kannattaa olla ATC-tyyppinen melko avoin laite, koska köydet jäätyvät jonkin verran ja esim. Grigri juuttuu.
Lähteet
- Lowe, Jeff (1996). Ice World: Techniques and Experiences of Modern Ice Climbing. Seattle: The Mountaineers.