Ivan Dzjuba

Ivan Myh’ailovytš Dzjuba (ukr. Іван Михайлович Дзюба;[1] 26. heinäkuuta 1931 Mykolajivkan kylä, Volnovah’an piiri, Donetskin alue, Ukrainan SNT – 22. helmikuuta 2022 Kiova, Ukraina) oli ukrainalainen kirjallisuudentutkija, lehtikirjoittaja ja keskeisiä 1960-luvun ukrainalaisia toisinajattelijoita. Hän oli ministeri ja vuodesta 1992 Ukrainan kansallisen tiedeakatemian (NANU) jäsen.[2]

Ivan Dzjuba Іван Дзюба
Ivan Dziuba 2004.
Henkilötiedot
Syntynyt	26. heinäkuuta 1931 Mykolaivka, Volnovah’an piiri, Donetskin alue, Ukrainan SNT
Kuollut	22. helmikuuta 2022 (90 vuotta) Kiova, Ukraina
Ammatti	kirjailija
Kirjailija
Tuotannon kieli	ukraina
Aiheesta muualla
Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Dzjuba opiskeli Donetskin pedagogisessa instituutissa 1949–1953, oli jatko-opiskelija Ukrainan SNT:n tiedeakatemian kirjallisuusinstituutissa ja kirjallisuuslehti Vitšyznan kritiikkiosaston päällikkö 1957–1962. Dzjuba aloitti 1950 kirjallisuuskriitikkona ja liittyi 1959 Ukrainan kirjailijaliittoon (SPU). 1950-luvun jälkipuolella hän arvosteli artikkeleissaan Ukrainan kirjallisuuden provinsialismia. Dzjuba oli 60-lukulaisten (šistdesjatnyky) keskeisiä hahmoja ja pyrki monien muiden Neuvosto-Ukrainan toisen maailmansodan jälkeisen ajan kirjailijoiden ohella herättämään ukrainalaista kirjallisuutta eloon ja vapauttamaan sen venäläisistä vaikutteista. Hän kirjoitti artikkeleissaan, että olisi hylättävä stalinismin ajan viralliset kirjallisuusteoriat ja tutkittava Ukrainan kirjallisuutta suhteessa länsieurooppalaiseen kirjallisuuteen.[2]

Dzjuba osallistui 1960-luvulla venäläistämistä ja älymystön vainoamista vastustavaan liikkeeseen. Hän puhui syyskuussa 1965 pidätyksiä vastustavassa mielenosoituksessa kiovalaisessa elokuvateatterissa ja syyskuussa 1966 Babyn Jarin joukkomurhan 25-vuotismuistotilaisuudessa, jossa hän tuomitsi voimakkaasti Neuvosto-Ukrainassa harjoitetun juutalaisvastaisuuden. Hän allekirjoitti muiden toisinajattelijoiden kanssa vetoomuksia poliittisten vankien puolesta. Toimintansa vuoksi hän menetti työpaikkansa Vitšyznassa ja myöhemmin myös tehtävänsä Molodin kustannusliikkeessä.[2]

Dzjuba sai 1965 valmiiksi pääteoksensa Internatsionalizm tšy rusyfikatsija? ('Internationalismi vai venäläistäminen?'), ja hän antoi sen arvioitavaksi kommunistipuolueen ensimmäiselle sihteerille Petro Šelestille ja ministerineuvoston puheenjohtajalle Volodymyr Štšerbytskyille. Hän osoitti siinä että neuvostohallinto oli hylännyt Leninin kansallisuuspolitiikan, venäläistänyt Ukrainan ja tuhonnut sen yhteiskunnan älymystön kansainvälistämisen varjolla ja sen kuinka neuvostohallinto jatkoi tsaristisen Venäjän kolonialistista politiikkaa. Teos levisi laajalti samizdat-tekstinä, ja sen ansiosta vakiintui hänen asemansa karismaattisena toisinajattelijana. Teos ilmestyi lännessä 1968, ja se käännettiin useille kielille, jolloin siitä tuli merkittävä ajan Ukrainaa käsittelevä tietolähde.[2]

Puolue sieti Dzjuban suosiota jonkin aikaa, sillä hän ei tuominnut neuvostojärjestelmää julkisesti vaan vaati sen uudistamista. Hänen tuotantoaan ei kuitenkaan julkaistu Neuvostoliitossa vuodesta 1965 alkaen, ja hän oli jatkuvassa valvonnassa. Hänet pidätettiin tammikuussa 1972 ja erotettiin huhtikuussa kirjailijaliitto SPU:sta. Seuraavana vuonna hän sai viiden vuoden vankeustuomion, mutta peruttuaan esittämänsä näkemykset hän pääsi vapaaksi. Hän vietti 1980-luvun alkupuolelta alkaen hiljaiseloa, sillä vaikka hän työskenteli pienelle kiovalaislehdelle, hän ei päässyt takaisin SPU:hun eikä siten ollut yhteydessä Ukrainan kirjallisiin piireihin.[2]

Ukrainan toisinajattelijat tuomitsivat Dzjuban katumuksen. Hän julkaisi 1978 kirjan Hrani krystala (Kiteen särmiä), jossa hän hylkäsi teoksessa Internationalismi vai venäläistäminen? esittämänsä ajatukset, ja hänet hyväksyttiin 1980 takaisin SPU:hun.[2]

Gorbatšovin kaudella Dzjubasta tuli tärkeimpiä Ukrainan asioiden puolestapuhujia ja itsenäistymisen jälkeen keskeinen henkilö erilaisissa kulttuuritehtävissä. Hän oli kulttuuriministeri 1992–1994. Hän esitti julkaisuissaan vastakkaisia näkemyksiä perinteiselle neuvostoajan tulkinnalle Taras Ševtšenkon panslavismista ja korosti, että tämä kannatti Ukrainan poliittista itsenäisyyttä.[2]