Itasismi

Itasismi (myös iotasismi, kreik. ἰωτακισμός, iotakismos) on kreikan kielen lausumisessa tapahtunut muutos, jossa yhä useammat vokaalit ja diftongit on ajan kuluessa alettu lausua [i]-äänteenä.[1][2]

Itasismi sai alkunsa muinaiskreikassa klassisen ja hellenistisen kauden taitteessa 300-luvulla eaa. koinee-kreikan muodostumisen yhteydessä. Ensimmäisenä [i]-äänteen sai diftongi ει (alun perin [ei]), sitten vokaali η (eeta, alun perin pitkä [ɛ:]). Myöhemmin [i]:ksi alettiin lausua myös diftongi οι (alun perin [oi]), vokaali υ (ypsilon, alun perin [y] tai pitkä [y:]) ja diftongi υι (alun perin [yi]). Laajasti ottaen itasismiin voidaan lukea myös muut samaan aikaan tapahtuneet äänteelliset muutokset: diftongin αι (alun perin [ai]) lausuminen [e]:nä, sekä pitkien ja lyhyiden vokaalien eron katoaminen lausuttaessa.[1]

Lausumisessa tapahtuneet muutokset näkyvät myöhemmän antiikin aikaisessa kirjoitetussa tekstissä niin, että kirjoitusvirheiden määrä lisääntyi, kun vokaalit ja diftongit sekaantuivat toisiinsa.[1] Ilmiön syntyä ja kehitystä on voitu seurata juuri kirjoitusvirheiden perusteella. Itasismi on saanut nimensä siitä, että eetan nimen lausumismuodoksi tuli ”iita”.[1]

Itasismi kehittyi loppuunsa viimeistään keskiaikaisessa Bysantin kreikassa, ja nykykreikkaa lausutaan sen mukaisesti.[2] Muinaiskreikkaa lausutaan kuitenkin yleensä (muualla paitsi Kreikassa) klassisen ääntämyksen eli niin kutsutun Erasmuksen ääntämisen (myös ”eetasismi”) mukaisesti.[1]