Italian sosiaalinen liike

Italian sosiaalisen liikkeen perustivat entiset diktaattori Benito Mussolinin kannattajat Giorgio Almiranten, Pino Romualdin ja Arturo Michelinin johdolla Roomassa 26. joulukuuta 1946.[1] Sitä edelsi vuonna 1945 perustettu lyhytikäinen Fronte dell'Uomo Qualunque (”kadunmiehen rintama”).[2] Nimi Italian sosiaalinen liike viittasi Mussolinin toisen maailmansodan loppuvaiheessa johtamaan Italian sosiaaliseen tasavaltaan eli Salòn tasavaltaan. MSI:n ensimmäisenä johtajana toimi puolen vuoden ajan nimellisesti Giacinto Trevisonno, jota seurasi vuosina 1947–1950 Almirante, entinen Italian sosiaalisen tasavallan propagandajohtaja.[1]

Almiranten tavoitteena oli antaa puoleesta moderni kuva ja välttää pelkkään fasismin ajan nostalgiaan vajoaminen. Hänen kehotuksestaan MSI vältti fasistisen symboliikan käyttöä, sillä Italian tasavallan perustuslaki kielsi fasistiset puolueet. Kaikkiaan puolueen suhtatuminen Italian fasistiseen menneisyyteen vaihteli vuosien varrella. Puolueen alkuperäisessä aatteessa keskeisiä teemoja olivat kommunismin vastustaminen, isänmaallisuus ja kansankunnan ”elinvoiman” puolustaminen.[3] MSI kieltäytyi aluksi yhteistyöstä monarkististen oikeistopuolueiden kanssa, koska Italian kuningasperhe oli tukenut vuonna 1943 Mussolinin syrjäyttämistä. Puolueessa vaikutti koko sen toiminnan ajan kaksi siipeä: jyrkän konservatiivinen oikeistosiipi, joka tuki kapitalismia ja nojasi yläluokkaan, sekä sosiaalisia uudistuksia kannattanut radikaali ”vasemmistosiipi”, johon muun muassa Almirante kuului. Lisäksi filosofi Julius Evolan kannattajat muodostivat pienen oman ryhmänsä.[1]

MSI sai jo vuoden 1948 parlamenttivaaleissa kuusi edustajaa Italian edustajainhuoneeseen. 1950-luvulta 1970-luvulle saakka sillä oli yleensä noin 25 edustajaa.[2] Se oli toisen maailmansodan jälkeen Euroopan ainoa kansallisessa parlamentissa edustettuna ollut uusfasistinen puolue, joka edusti suoraa jatkumoa fasistivaltiolle. Almiranten tilalle MSI:n johtoon vuonna 1950 tullut Augusto De Marsanich lähensi puoluetta liike-elämään ja perinteisiin konservatiiveihin, mikä lisäsi puolueen kannatusta ja vaikutusvaltaa mutta pahensi sen sisäistä jakoa. Osana uutta linjaa MSI asettui vuonna 1951 tukemaan Italian Nato-jäsenyyttä. Vuosina 1954–1969 puoluetta johti Arturo Michelini, joka jatkoi ”maltillista” linjaa ja kannatti yhteistyötä muun oikeiston ja jopa kristillisdemokraattien kanssa. MSI:n radikaalioppositio perusti vuonna 1954 Ordine Nuovo -nimisen järjestön, joka irtautui kolme vuotta myöhemmin puolueesta. Almiranten palattua MSI:n johtoon vuonna 1969 Ordine Nuovon perustajia palasi puolueen piiriin.[1]

Puolueen johtaja Giorgio Almirante puhumassa vuonna 1970.

Italian suurten puolueiden kesken vallitsi koko kylmän sodan ajan yhteisymmärrys siitä, että MSI tulisi pitää oppositiossa. Toisinaan kristillisdemokraattien hallitukset kuitenkin nojasivat sen tukeen saadakseen enemmistön parlamentissa. Vuonna 1960 tämä johti Genovassa antifasistisiin mellakoihin, joiden seurauksena Fernando Tambronin johtama kristillisdemokraattien hallitus kaatui.[2][4][1] Tämän jälkeen MSI eristettiin pitkäksi aikaa vaikutusvallasta, kun kaikki merkittävät puolueet kieltäytyivät yhteistyöstä sen kanssa. Sillä oli kuitenkin yhteyksiä poliisiin ja armeijaan.[1] Vuonna 1972 MSI liittoutui Partito Democratico Italiano di Unità Monarchica -nimisen monarkistipuolueen kanssa, ja ne muodostivat yhdessä Destra Nazionale (”Kansallinen oikeisto”) -nimisen liittouman. Puolueet yhdistyivät virallisesti tammikuussa 1973, jolloin nimeksi tuli MSI–DN.[2]

MSI:llä oli vuodesta 1950 oma ammatillinen keskusjärjestö CISNAL ja vuodesta 1971 puolueesta riippumaton nuorisojärjestö Fronte della Gioventù (FdG), joka taisteli kommunistien kanssa katujen hallinnasta. MSI:n ja FdG:n aktiiveja oli osallisina Italian 1970-luvun poliittisessa väkivallassa sekä tekijöinä että uhreina. Väkivaltaan kyllästynyt puolueen maltillinen konservatiivisiipi irtautui vuonna 1976 ja perusti Democrazia Nazionale -nimisen puolueen, johon liittyi puolet MSI–DN:n kansanedustajista.[1] Jäljelle jäänyt MSI palautti käyttöön aiemman nimensä.[2]

MSI:n kannatus nousi uudelle tasolle 1980-luvun alussa.[2] Puolue alkoi siirtyä kommunisminvastaisuudesta yleiseen korruptionvastaiseen populismiin ja etääntyi uusfasistisista nuorisoliikkeistä. Valtapuolueet lopettivat MSI:n poliittisen eristyksen. Luopuessaan puolueen johdosta vuonna 1987 Almirante järjesti seuraajakseen Gianfranco Finin. Pino Rautin oltua puheenjohtajana vuoden ajan 1990–1991 Fini palasi puolueen johtoon.[1] Toiseksi puolueen näkyväksi hahmoksi kohosi 1990-luvun alussa Benito Mussolinin pojantytär Alessandra Mussolini. Vuoden 1993 paikallisvaaleissa Fini oli lähellä tulla valituksi Rooman ja Mussolini Napolin pormestariksi, kun MSI sai kummassakin kaupungissa liki kolmanneksen äänistä.[3]

Niin sanotun tangentopoli-korruptioskandaalin paljastuminen 1990-luvun alussa hyödytti MSI:tä, sillä Italian johtavista puolueista poiketen se ei ollut sotkeentunut korruption verkostoon.[4] Pääosa MSI:n vaikuttajista päätti siirtyä maltillisempaan oikeistolaisuuteen, jotta puolue voisi houkutella romahtaneen kristillisdemokraattisen puolueen entisiä kannattajia.[1] Vuoden 1994 parlamenttivaaleissa MSI esiintyi Kansallinen liitto -nimisenä vaaliliittona, liittoutui Silvio Berlusconin perustaman Forza Italia -puolueen kanssa, sai 13,4 prosentin kannatuksen ja pääsi mukaan Berlusconin lyhytikäiseen ensimmäiseen hallitukseen. MSI lakkautettiin virallisesti seuraavana vuonna, ja sen seuraajaksi perustettiin Kansallinen liitto -puolue.[2][1] Finin johtama AN otti selkeämmin etäisyyttä uusfasistiseen perintöönsä. Fini irtisanoutui ”kaikenlaisista diktatuureista” sekä omista aiemmista lausunnoistaan, joissa hän oli ihaillut Benito Mussolinia.[2] MSI:n radikaalisiipi perusti Fiamma Tricolore (”Trikoloriliekki”) -nimisen pienpuolueen.

• Giacinto Trevisonno 1946–1947
• Giorgio Almirante 1947–1950
• Augusto De Marsanich 1950–1954
• Arturo Michelini 1954–1969
• Giorgio Almirante 1969–1987
• Gianfranco Fini 1987–1990
• Pino Rauti 1990–1991
• Gianfranco Fini 1991–1995

• Nicola Guerra: Il linguaggio politico di piazza della destra radicale e dei movimenti neofascisti negli Anni di Piombo, Mediterranean Language Review Harrassowitz Verlag, Wiesbaden 2020. Teoksen verkkoversio
• Nicola Guerra: Il linguaggio degli opposti estremismi negli anni di piombo. Un’analisi comparativa del lessico nelle manifestazioni di piazza, Italian Studies Taylor & Francis, London 2020. Teoksen verkkoversio