Italian kieli

Kahden vokaalin tai vokaalin ja approksimantin /j w/ välissä konsonantti voi ääntyä yksinkertaisena tai kahdentuneena. Kahdentunutta konsonanttia edeltävä vokaali ääntyy lyhyenä.[11] Konsonanteista /ɲ ʃ ʎ dz ts/ ääntyvät kuitenkin aina vokaalien välissä kahdentuneina.[12] Konsonanteista /j w z/ eivät esiinny kahdentuneina.

/t d/ ääntyvät laminaalisina ja dentialveolaarisina [t̪, d̪].[12][13] /k g/ ovat prevelaarisia ennen äänteitä /i e ɛ j/.[14] Sibilantit /ts dz s z/ ääntyvät joko dentalisoituneina laminaalisina alveolaareina [t̪s̪, d̪z̪, s̪, z̪] tai ei-retraktoituneina apikaalisina alveolaareina [ts̺, dz̺, s̺, z̺].[13][14]

/n l r/ ääntyvät useimmissa ympäristöissä apikaalisina alveolaareina [n̺ l̺ r̺].[12][13][14] /n l/ ovat laminaalisia ja dentialveolaarisia [n̪, l̪] ennen äänteitä /t d ts dz s z/[12][13] ja palatalisoituja ja laminaalisia ennen äänteitä /tʃ dʒ ʃ/.[13][14]

Sekä /m/ että /n/ ääntyvät [m] ennen klusiileja /p b/ ja [ɱ] ennen frikatiiveja /f v/.[13][14] Palataalit /ɲ ʎ/ ovat alveolopalataalisia,[15] ja useimmissa aksenteissa /ʎ/ ääntyy frikatiivina [ʎ̝].[16]

Kahden vokaalin välissä yksittäinen /r/ ääntyy yksi- tai kaksitäryisenä.[17] Joskus sitä pidetäänkin napausäänteenä [ɾ].[12] Kahdennettu /rr/ ääntyy 3–7-täryisenä.[17]

Italian vokaalikaavio.[12]

Vokaalien pituus ei ole foneemisesti merkittävää. Painollisissa avotavuissa muualla kuin sanan lopussa vokaalit kuitenkin ääntyvät pitkinä.[12][13]

Puolisuppeiden /e o/ ja puoliväljien /ɛ ɔ/ vokaalien välinen ero neutralisoituu painottomissa tavuissa, joissa ne ääntyvät puolisuppeina [e o]. Tällöin vokaalin korkeuteen kuitenkin vaikuttaa ympäristö; ne ääntyvät hieman avoimempina [e̞ o̞] muiden avointen vokaalien ympäristössä.[13] Puolisuppeiden ja puoliväljien vokaalien välistä eroa ei ole ollenkaan joissakin eteläisissä murteissa.

Sananloppuinen painollinen /ɔ/ esiintyy muutamissa sanoissa, kuten però, ciò, paltò, sekä futuurin yksikön ensimmäisen persoonan taivutuspäätteessä -rò ja ensimmäisen konjugaation verbien preteritin yksikön kolmannen persoonan taivutuspäättessä -ò. Sananloppuinen painoton /u/ on harvinainen;[13] se esiintyy lähinnä vain onomatopoeettisissa sanoissa, lainasanoissa ja sardilaisperäisissä sukunimissä.

• a a
• b bi
• c ci
• d di
• e e
• f effe
• g gi
• h acca
• i i
• j i lunga ('pitkä i') tai jay [d͡ʒeɪ] kuten englannissa
• k kappa
• l elle
• m emme
• n enne
• o o
• p pi
• q qu
• r erre
• s esse
• t ti
• u u
• v vi tai vu
• w doppia vi, doppia vu, vi doppia tai vu doppia
• x ics
• y ipsilon
• z zeta

Italian substantiiveilla on kaksi sukua, maskuliini ja feminiini. Sanan suvun voi jokseenkin päätellä sen viimeisestä kirjaimesta: -o-päätteiset sanat ovat yleensä maskuliineja, ja -a-päätteiset sanat feminiinejä. Sen sijaan -e-päätteiset substantiivit voivat olla kumpaa sukua tahansa. Myös jotkin merkitykset vaikuttavat sanan sukuun: esimerkiksi useimmat maat ovat feminiinejä ja kielet maskuliineja. Samaten miespuolista olentoa tai ammatinharjoittajaa kuvaavat sanat ovat yleensä maskuliineja, ja naispuolista olentoa tai ammatinharjoittajaa kuvaavat sanat feminiinejä. Sanan suku vaikuttaa yksikössä artikkelien ja pronominien valintaan, sekä adjektiivien taipumiseen. Maskuliinien säännöllinen monikko muodostetaan korvaamalla pääte -o päätteellä -i ja feminiinien pääte -a päätteellä -e. Pääte -e korvataan päätteellä -i molemmissa suvuissa.

Italian kielessä käytetään yhtätoista eri artikkelia, riippuen sanan suvusta, luvusta ja äänneasusta seuraavasti:

Epämääräiset artikkelit:

• Maskuliinin yksikkö: un (uno jos sana alkaa ”epäpuhtaalla” konsonantilla²)
• Feminiinin yksikkö: una (un’ jos sana alkaa vokaalilla)

Määräiset artikkelit:

• Maskuliinin yksikkö: il (lo ennen epäpuhdasta konsonanttia, l' ennen vokaalia)
• Maskuliinin monikko: i (gli ennen epäpuhdasta konsonanttia tai vokaalia)
• Feminiinin yksikkö: la (l’ ennen vokaalia)
• Feminiinin monikko: le

Italiassa adjektiivit taipuvat pääsanansa mukaan suvussa ja luvussa ja ne ovat usein pääsanansa jäljessä kuten romaanisissa kielissä yleensä. Adjektiivien vertailumuotoja voi muodostaa sekä sanoilla più (enemmän) että meno (vähemmän). Useiden adjektiivien muodot ovat kuitenkin epäsäännöllisiä, kuten meglio (parempi) ja peggio (huonompi).

Italian kielen kardinaalilukusanat ovat taipumattomia, paitsi yksi, joka toimii artikkelina edeltäessään substantiivia ja taipuu siten substantiivin mukaan. Laskettaessa käytetään muotoa uno.

Sana milione (miljoona) ja sitä suurempien lukujen nimitykset ovat italiassa substantiiveja ja taipuvat monikossa. Tuhat mille, jolla on epäsäännöllinen monikko mila, vaihtaa sukuaan monikossa, joka onkin oikeastaan yksikkömuoto.

Kaikki lukusanat kirjoitetaan yhteen ilman välejä, esim. quattromilacinquecentoquarantotto 4548.

Italian kardinaalilukusanat:

• 0 - 10: zero, uno, due, tre, quattro, cinque, sei, sette, otto, nove, dieci
• 11 - 19 undici, dodici, tredici, quattordici, quindici, sedici, diciassette, diciotto, diciannove
• 20 - 29: venti, ventuno, ventidue, ventitré, ventiquattro, venticinque, ventisei, ventisette, ventotto, ventinove
• 30 - 90: trenta, quaranta, cinquanta, sessanta, settanta, ottanta, novanta
• 100 - 1 000 000: cento, mille, diecimila, centomila, un milione

Järjestysluvut muodostetaan useimmiten ottamalla pois lukusanan viimeinen kirjain ja lisäämällä perään -esimo maskuliinille ja -esima feminiinille. Jos kymmenlukuun liittyy numero tre tai sei, viimeistä kirjainta ei jätetä pois. Järjestysluvuilla yhdestä kymmeneen on omat nimensä. Järjestysluvun 1000. monikko on säännöllinen, toisin kuin kardinaaliluvun.

Italian järjestyslukusanat (vain maskuliini):

• 1 - 10: primo, secondo, terzo, quarto, quinto, sesto, settimo, ottavo, nono, decimo
• 11 - 19: undicesimo, dodicesimo, tredicesimo, quattordicesimo, quindicesimo, sedicesimo, diciassetesimo, diciottesimo, diciannovesimo
• 20 - 29: ventesimo, ventunesimo, ventiduesimo, ventitreesimo, ventiquattresimo, venticinquesimo, ventiseiesimo, ventisettesimo, ventottesimo, ventinovesimo
• 30 - 90: trentesimo, quarantesimo, cinquantesimo, sessantesimo, settantesimo, ottantesimo, novantesimo
• 100 - 1 000 000: centesimo, millesimo, diecimillesimo, centomillesimo, milionesimo

Persoonapronomineissa erotetaan maskuliini ja feminiini yksikön ja monikon kolmannessa persoonassa.

Huomautuksia:

• egli/ella ja esso/essa/essi/esse ovat harvinaisia ja kuuluvat nykyään lähinnä kirjakieleen.

Monilla indefiniittipronomineilla on sekä maskuliininen että feminiininen muoto.

Possessiivipronominit eivät taivu omistajan, vaan omistettavan asian suvun ja luvun mukaan.

Italian verbioppi on hyvin rikas, kuten muidenkin romaanisten kielten. Tapaluokkia ovat indikatiivi, konjunktiivi, konditionaali ja imperatiivi, joista kaikki paitsi imperatiivi taipuvat lukuisiin aikamuotoihin: indikatiivissa kahdeksaan, konjunktiivissa neljään, konditionaalissa kahteen ja imperatiivissa vain yhteen. Lisäksi verbeillä on nominaalimuotoja, kuten gerundi, partisiipit ja infinitiivit.

Konditionaali ilmaisee ehdollista tekemistä, kuten muissakin kielissä. Sivulauseessa täytyy käyttää konjunktiivin, ei indikatiivin imperfektiä, kuten ruotsissa, englannissa tai ranskassa, eikä konditionaalia, kuten suomessa.

Konjunktiivia käytetään nimensä mukaisesti usein konjunktioiden (kuten che, se, perché, affinché) yhteydessä, sekä ilmaisemaan olettamusta tai epäilystä asiassa, kuitenkin vain sivulauseessa.

Kuten muissakin sukulaiskielissä, italiassa on olemassa aktiivi ja passiivi. Kaikkia aikamuotoja ja moduksia voi käyttää molemmissa, joskaan se ei ole aina tarpeellista.

Verbit jaotellaan kolmeen ryhmään infinitiivimuodon päätteen perusteella; -are, -ere ja -ire -verbeihin. Taivutusluokka vaikuttaa mm. verbin persoona- ja aikamuototaivutukseen. Lisäksi on olemassa muutamia verbejä, kuten porre (asettaa) ja tradurre (kääntää), joiden infinitiivimuoto poikkeaa normaalista.

Italian kielessä on monia epäsäännöllisiä verbejä, joista ylivoimainen enemmistö kuuluu toiseen taivutusluokkaan.

Italian perussanajärjestys on SPO eli subjekti-predikaatti-objekti: (Io) amo le notti (”Rakastan öitä”). Objektipronominit ovat ennen verbiä: Ti amo (”Rakastan sinua”). Myös VS-variantti on yleinen: Arriva Mario (”Mario saapuu”).

Koska tekijä näkyy yleensä lauseen predikaatissa, voidaan subjektipronomini jättää usein pois: (Io) ti amo (”Rakastan sinua”). Toisin kuin suomessa, subjektipronomini jätetään pois myös kolmannessa persoonassa: Mi ama (Hän rakastaa minua), È vero (”Se on totta”).

Kysymyslauseita voi muodostaa kysymyssanoilla tai muuttamalla kysymyslauseen sanajärjestystä niin, että verbi on ensimmäisenä, sitten asia, joka halutaan selvittää, ja sen jälkeen subjekti: È di pelle questa borsa? (”Onko tämä laukku nahkaa?”). Nykypuhekielessä kysymyslause kuitenkin eroaa usein väitelauseista ainoastaan nousevalla intonaatiolla.