Itämeren suolapulssi

Itämeren vesi on vähäsuolaista murtovettä. Itämereen sataa ja virtaa sen valuma-alueen jokien tuomana yhteensä noin 550 kuutiokilometriä makeaa vettä vuodessa. Itämerestä haihtuu ilmakehään vuodessa vain noin 100 km³ vettä. Vuosittainen makean veden ylimäärä on siis noin 450 km³ eli kaksi prosenttia Itämeren kokonaistilavuudesta. Koska pitkällä aikavälillä Itämeren pinta pysyy vakiona, vesiylimäärä valuu Tanskan salmien kautta Pohjanmereen. Aika ajoin tapahtuva vastakkaissuuntainen virtaus Pohjanmereltä Itämereen estää Itämeren muuttumisen vähitellen makeanveden altaaksi.[1]

Kapean ja matalan valtameriyhteyden vuoksi suolaisen veden sisäänvirtaus on vähäistä. Vettä kyllä liikkuu koko ajan Tanskan salmissa hieman edestakaisin, mutta Itämeren syvänteisiin päästäkseen pulssin on oltava voimakas. Suolapulssien syntyminen vaatii tietynlaisia, melko harvoin esiintyviä sääolosuhteita, minkä vuoksi niitä esiintyy keskimäärin vain kerran kymmenessä vuodessa. Lisäksi esimerkiksi suolapulssien kannalta kriittiselle alueelle Darssin kynnykselle sijoitetut tuulivoimalat saattavat häiritä suolapulsseja.[2]

Viime vuosikymmeninä suolapulsseja on esiintynyt harvemmin kuin ennen. Tammikuussa 1993 havaittiin suuri suolapulssi kuudentoista pulssittoman vuoden jälkeen. Seuraava pulssi Itämereen tuli kymmenen vuotta myöhemmin, tammikuussa 2003.^lähde?

Erittäin suuria suolapulsseja on sattunut 1897 (330 km³), 1906 (300 km³), 1922 (510 km³), 1951 (510 km³), 1993/94 (300 km³)[3] ja 2014/2015 (300 km³).[4]

Suuria pulsseja on puolestaan havaittu vuosina 1898 (2x), 1900, 1902 (2x), 1914, 1921, 1925, 1926, 1960, 1965, 1969, 1973, 1976 ja 2003.[3]

Joulukuussa 2014 alkanut suolapulssi on kolmanneksi suurin Itämerellä 60 vuoteen.[5]

Suolapulssien tuoma raskas suolainen vesi etenee Itämeren pääaltaassa hitaasti pohjaa pitkin muutaman kilometrin päivävauhdilla.[6] Itämereen vuosina 2014, 2015 ja 2016 saapuneiden suolapulssien vaikutukset näkyivät syyskuussa 2016 happitilanteen paranemisena Gotlannin itä- ja eteläpuolisilla syvännealueilla. Itämeren hapeton pohja-alue oli tuolloin kesään 2014 verrattuna huomattavasti pienentynyt, mutta koko pääaltaan rikkivetypitoista syvää vettä pulssit eivät olleet kyenneet hapettamaan.[7]

Saaristomeren tutkimuslaitoksen mukaan vuonna 2014 ja sen jälkeen tulleiden suolapulssien vaikutus oli kesään 2016 mennessä Suomen etelärannikolla pienempi kuin oli odotettu. Elokuussa 2016 Saaristomeren tutkimuslaitos esitti kaksi vaihtoehtoista selitystä siihen, mistä tämä johtui. Ensimmäisen vaihtoehdon mukaan Pohjanmereltä Itämereen virrannut vesi oli ehkä arvioitua lämpimämpää, jolloin suolaisempi vesi ei olekaan painunut pohjaan vaan jäänyt johonkin vesikerrokseen. Toisen selityksen mukaan lämmenneiden talvien ja lisääntyneiden sateiden takia Itämeri on talvisinkin piripinnassa, ja sieltä valuu aiempaa enemmän makeaa vettä Pohjanmereen. Siksi suolapulssin mukana on ehkä vastaavasti tullut aiempaa enemmän Itämeren valumavesien jo laimentamaa vettä, joka ei olekaan ollut yhtä suolaista kuin aiemmin.[4]

Marraskuussa 2016 suolapulssien vaikutukset kuitenkin havaittiin Helsingin ympäristökeskuksen mittauksissa Suomenlahdella selvästi kohonneina suolapitoisuuksina. Veden suolaisuus pohjan lähellä oli 8,03 promillea, kun normaalit arvot tuohon vuodenaikaan ovat noin 5,5–6,0 promillea. Helsingin ympäristökeskus on mitannut meriveden suolapitoisuuksia vuodesta 1967 lähtien, ja mitattu suolapitoisuus oli koko mittaushistorian korkein.[8]

Suolapulssit hapettavat Itämeren pääaltaan syvänteiden vesiä, mutta samalla työntävät vanhaa suolaista, hapetonta ja hyvin ravinteikasta vettä Suomenlahdelle. Tutkijat arvioivat, että ravinnemäärän kasvun takia Suomenlahdelle voi olla tulossa erittäin pahoja sinileväkukintoja kesinä 2017 ja 2018.[8] Joulukuussa 2018 sinilevää havaittiin Suomenlahdella myös keskellä talvea.[9] Pohjanlahdella tällaista vaikutusta tuskin nähdään, koska Itämeren pääaltaan suolainen ja ravinteikas syvä vesi ei pääse merkittävästi virtaamaan pääaltaasta Pohjanlahdelle sen suulla sijaitsevien matalikkojen (merenpohjan kynnysten) vuoksi.[7][10] Huomattavien leväkukintojen muodostuminen myös Selkämeren eteläosaan on siitä huolimatta mahdollista.[11] Mikäli tulisi suolapulssi, jonka vaikutukset ulottuisivat myös Selkämerelle, sen seuraukset voisivat Syken ryhmäpäällikön mukaan olla Selkämerelle katastrofi.[12]

Suolapitoisuuden nousu Suomen etelärannikolla suosii kalalajeja, joilla on merellinen alkuperä. Turskan ja kampelan levinneisyyttä meriveden suolaisuuden kasvu voi siten vahvistaa. Kääntäen jotkut makean veden kalat saattavat kärsiä. Varsinkin särki on herkkä suolalle, koska särjen kutu vaatii vettä, jonka suolapitoisuus on alle kolmen promillen. Yleisesti ottaen suolaisen veden leviäminen ei ole uhka nykyiselle kalastolle.[13]