Itäinen Zhou-dynastia

Kungfutse oli Zhou-kauden merkittäviä filosofeja.

Kuningas Youn seuraaja kuningas Ping muutti maan pääkaupungin itäiseen valtakeskukseen, lähelle nykyistä Luoyangia.[1][2] Zhou-dynastian ajan jälkimmäistä ajanjaksoa kutsutaan tämän vuoksi Itäiseksi Zhouksi.[3][2] Itäisen Zhou-dynastian aikana Zhou-kuninkaalla ei enää juuri ollut valtaa, mutta dynastia säilyi vielä viisisataa vuotta.[3][2] Zhou-kuninkaan uskonnollinen asema oli niin vahva, että heidän symbolinen asemansa säilyi.[4]

Itäisen Zhoun aikakauden luonteenomainen piirre oli keskenään taistelevien lääninhallitsijoiden valtataistelu.[2] Itäisen Zhoun aikakausi jaetaan tavallisesti kahteen osaan, joista ensimmäistä kutsutaan kevättä ja syksyä -kaudeksi ja jälkimmäistä taistelevien valtioiden kaudeksi. Kausien nimityksille ei ole mitään kehityksestä johtuvaa syytä, vaan ensimmäisen osan historiasta kertova muinaiskiinalainen kronikka on nimeltään Kevättä ja syksyä.[3][5][6] Jälkimmäisen osan historiasta kertova teksti taas on nimeltään Taistelevien valtioiden strategiat.[3][6] Kevättä ja syksyä kauden voidaan katsoa osuvan vuosille 770-464 eaa. ja taistelevien valtioiden kauden vuosille 463-222 eaa.[3][6]

Itäisen Zhoun aikajakson alussa Kiinan nykyinen alue oli jakaantunut noin sataan erikokoiseen valtioon, jotka vain nimellisesti tunnustivat Zhou-dynastian yliherruuden.[2][6] Dynastialla oli kuitenkin edelleen merkittävä asema korkeimpana uskonnollisena auktoriteettina.[6][7] Zhou-dynastian läänitysvaltioiden keskuudessa oli noin tusina suurempaa valtiota, jotka kilpailivat toistensa kanssa ja vähitellen sulauttivat pienemmät valtiot itseensä.[3] Merkittävimmät valtiot joilla oli valtataistelussa merkitystä, olivat pohjoiset Qi, Lu, Wei, Jin, Qin, Yan, Song, Chen, Cai, Zheng, Cao ja eteläiset Chu, Wu ja Yue.[2] Voimakkaimmat näistä olivat idässä Shandongin alueella sijainnut Qi, sekä sisämaassa sijainneet Jin ja Qin, sekä Jangtsen laaksossa sijainnut Chu ja pohjoisessa sijainnut Yan.[2][3] Koko itäisen Zhoun aikakausi oli hyvin levotonta, kun valtiot kävivät sotaa keskenään. Voimasuhteissa ei tapahtunut kuitenkaan pitkiin aikoihin suurta muutosta, kun valtiot solmivat keskenään erilaisia liittoumia.[7][8] Muutosta tapahtui vasta vuonna 453 eaa., jolloin Jin-valtio hajosi ja syntyi kolme uutta kuningaskuntaa Zhao, Wei ja Han.[6]

Taistelevien valtioiden kauden loppuvaiheessa seitsemän kuningaskuntaa Qin, Qi, Yan, Chu, Zhao, Wei ja Han, pyrkivät kohottamaan itsensä Kiinan valtiaiksi.[6] Aikakauden edetessä oli jo kadonnut Zhou-kuninkaiden muodollinenkin kunnioitus.[9] 300-luvun eaa. lopulla kamppailu alkoi kääntyä läntisen Qin-valtion eduksi. Se sai etua muihin nähden määrätietoisesta legalistisesta hallintojärjestelmästään, jonka merkittävänä kehittäjänä oli hallitsijan neuvonantaja Shang Yang. Qinin hallintojärjestelmä perustui ankariin lakeihin ja maatalouden tuottavuuden lisäämiseen.[8][10][11] Tämä toteutettiin houkuttelemalla ulkomaista työvoimaa lupaamalla maanviljelijöille maata ja verovapauden ja vapautuksen sotapalveluksesta. Tuotannon kasvun ei kuitenkaan annettu johtaa talonpoikien elintason kohamiseen.[10] Qinin etuna maatalouden kehityksessä oli myös se että maa oli hedelmällistä ja harvempaan asuttu kuin idempänä sijainneet valtiot.[10] Lisäksi sen länsipuolella ei enää sijainnut muita kiinalaisvaltioita, jolloin se pystyi laajentumaan barbaariheimojen kustannuksella.[8] Valtioista myös Chu sijaitsi samankaltaisissa maantieteellisissä oloissa,[8] mutta eteläisten valtioiden keskinäiset valtataistelut johtivat kuitenkin Chu-valtion merkittävään heikentymiseen.[2][9] Muut kiinalaisvaltiot olivat kokonaan muiden ympäröimiä, tai niiden rajan muodosti meri tai pohjoisen epäsuotuisat arot, josta hyökänneitä paimentolaisheimoja vastaan valtiot joutuivat puolustautumaan.[8]

Qin-valtiosta kehittyi niin vahva, että se kykeni torjumaan viiden muun kiinalaisvaltion yhteishyökkäyksen vuonna 318 eaa. Qin vahvistui edelleen vuonna 316 eaa. kun se alisti valtaansa läntiset nykyisen Sichuanin alueella sijanneet barbaarien Shu ja Ba valtiot, jolloin se sai valtaansa alueen hedelmälliset tasangot.[11][8] Saman vuosikymmenen lopulla Qin kukisti Chu-armeijan, minkä jälkeen se oli selvästi voimakkain kiinalaisvaltio.[8] Merkittävimmiksi kilpailijoiksi jäivät Qi ja Zhao-valtiot.[11][12] Qi-kukistui viiden valtion liittoudutta sitä vastaan, jossa myös Qin oli mukana. Tämän jälkeen Qin kääntyi Zhaoa vastaan. Muinaisten lähteiden mukaan verilöyly, jonka kohteeksi joutuivat Zhaon antautuneet joukot vuonna 260 eaa. vaati 400 000 kuolonuhria.[11] Viimeinenkin Zhou-kuninkaiden arvovalta hävisi vuonna 256 eaa. kun Qinin valtaan joutui Zhoun pääkaupunki Luoyang.[8]

Lopullinen käännekohta kiinalaisvaltioiden yhdistymiseen Qin-valtion hallintaan tapahtui, kun valtaistuimelle nousi kuningas Zheng vuonna 246 eaa.[11][8][6] Hänen huomattavana neuvonantajanaan toimi Lü Buwei ja myöhemmin Li Si.[11][8] Zhengin johdolla valloituksia jatkettiin ja vuosina 230-221 eaa. Qin-valtion valtaan alistuivat loputkin kiinalaisvaltiot. Qinin kuningas Zheng muutti nimekseen Shi Huangdi, ensimmäinen keisari, vuonna 221 eaa.[11][8][6][12][13]

Taistelevien valtioiden aikakaudelle oli ominaista häikäilemätön valtataistelu, mutta aikakaudella nähtiin suurta kehitystä maatalouden tuottavuudessa ja raudanvalmistustaidossa. Osasyynä kehitykseen oli valtioiden välinen kilpavarustelu, kun raudasta ja teräksestä valmistettiin yhä tehokkaampia aseita. Maatalouden tuotanto kasvoi kun kehitettiin kastelujärjestelmiä ja kaivettiin kanavia, sekä rakennettiin suuria patoja jokiuomien siirtämiseksi. Valtiot suojautuivat toisiaan vastaan myös jykevin puolustusmuurein.[9][6]

Jatkuvista sodista huolimatta aikakausi oli kiinalaisen kulttuurin syntyaikaa ja sitä on kutsuttu myös sadan koulukunnan kaudeksi. Alkunsa saivat Kiinan klassinen kirjallisuus ja kirjakieli sekä kotoperäiset suuret oppisuunnat kungfutselaisuus ja taolaisuus.[14] Merkittäviä filosofeja olivat Kungfutse ja taolaisuuden kehittäjä Laozi. Muita merkittäviä filosofeja olivat Mozi, Mengzi ja Yang Zhu.[15][16][17]

• Kiinan dynastiat

• Haw, Stephen G.: Matkaopas historiaan - Kiina. Suomentanut Toppi, Anne. Suomi: Oy UNIpress AB, 2005. ISBN 951-519-110-3.
• Malmqvist, Göran: Otavan suuri maailmanhistoria 5 - Idän suurvallat. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Otava, 1983. ISBN 951-51-07161-0.
• Huotari, Tauno-Olavi & Seppälä, Pertti: Kiinan kulttuuri. Otava, 2005 (5. painos). ISBN 951-1-15943-7.
• Shaugnessy, Edward L.: Kiehtova Kiina. Gummerus, 2006. ISBN 951-20-7160-6.
• Scarpari Maurizio: Historialliset kulttuurit - Kiina. Suomentanut Salminen, Raimo. Weilin+Göös Oy, 2008. ISBN 978-951-0-32992-4.