Isotooppilääketiede

Isotooppilääketiede on lääketieteen erikoisala, jossa käytetään radioaktiivisia merkkiaineita tautien diagnosointiin ja hoitoon. Isotooppilääketieteessä radioaktiiviset isotoopit liitetään lääkeaineisiin ja näin syntynyttä merkkiainetta kutsutaan radiolääkkeeksi[1]. Isotooppilääketieteeseen liittyvät erilaiset elimistön kuvantamismenetelmät, joissa kuva muodostetaan elimistön sisällä säteilevän isotoopin avulla ja eroaa esim. röntgentutkimuksesta, jossa säteily tulee elimistön ulkopuolelta. Lisäksi isotooppilääketieteelliset kuvantamismenetelmät (isotooppikuvaukset) eroavat radiologiasta siinä, että kuvantamisen painopiste on elimistön toiminnassa eikä anatomiassa. Tästä syystä isotooppikuvausta kutsutaan fysiologiseksi kuvantamiseksi. Yksifotoniemissiotomografia (SPECT) ja positroniemissiotomografia (PET) ovat kaksi yleisintä isotooppikuvausmenetelmää. Isotooppikuvauksessa potilaalle annetaan kudokseen hakeutuvaa radioaktiivista merkkiainetta (radiolääkettä), jonka puoliintumisaika on lyhyt. Yleisin isotooppitutkimuksissa käytetty isotooppi on teknetiumin metastabiili-isotooppi 99 (Tc-99m), joka lähettää 140 kiloelektronivoltin tavanomaista gammasäteilyä. Kehoon kertynyt merkkiaine jakautuu eri tavoin kudoksen ja tautiprosessin mukaan. Merkkiaineen lähettämää säteilyä mitataan yleensä gammakameralla, positroniemissiolaitteilla (SPECT ja PET) tai näiden ja tietokonetomografia-laitteiden yhdistelmillä.[2]

Isotooppilääketieteen kehitys alkoi maailmalla 1920-luvulla, jolloin ensimmäisen kerran käytettiin radioaktiivista merkkiainetta lääketieteellisessä tutkimuksessa. Suomessa radionuklidien käyttö diagnostiikassa aloitettiin 1950-luvulla ja se yleistyi vuosikymmenen lopulla. 1960-luvun alkupuolella isotooppidiagnostiikka otettiin yleisesti käyttöön Suomen sairaaloissa.