Isolaakasittiäinen

Isolaakasittiäinen (Onthophagus gibbulus) on lehtisarvisiin kuuluva, lannassa elävä suhteellisen kookas kovakuoriaislaji. Suomen lajiston uhanalaisarvioinnissa 2010 se on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi (CR)[2].

Isolaakasittiäinen
Uhanalaisuusluokitus
Suomessa:

Äärimmäisen uhanalainen [1]
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Niveljalkaiset Arthropoda
Alajakso: Kuusijalkaiset Hexapoda
Luokka: Hyönteiset Insecta
Lahko: Kovakuoriaiset Coleoptera
Alalahko: Erilaisruokaiset Polyphaga
Osalahko: Scarabaeiformia
Yläheimo: Turilasmaiset Scarabaeoidea
Heimo: Lehtisarviset Scarabaeidae
Alaheimo: Scarabaeinae
Suku: Laakasittiäiset Onthophagus
Laji: gibbulus
Kaksiosainen nimi

Onthophagus gibbulus
(Pallas, 1781)
Katso myös

  Isolaakasittiäinen Wikispeciesissä
  Isolaakasittiäinen Commonsissa

Koko ja ulkonäkö

Isolaakasittiäinen on 8–15 mm, vain harvoin alle 10 mm:n pituinen pulleanmuotoinen kovakuoriainen. Pää, etuselkä ja raajat ovat mustat eivätkä yleensä lainkaan metallinkiiltoiset. Etuselän ulkoreuna on hyvin loivan S-kirjaimen muotoinen ja sen etunurkat erottuvat terävinä. Naaraalla on etuselän etureunassa selvä kyhmy. Koiraan päälaelta kohoaa pitkä sarvi, joka kaartuu kärkiosastaan eteenpäin. Peitinsiipien tyven kilveke puuttuu. Peitinsiivet ovat kellanruskeat ja niissä on epäsäännöllistä mustaa täplitystä.[3]

Levinneisyys

Isolaakasittiäisen levinneisyys ulottuu Italia–Puola-akselilta itään, Vähä-Aasiaan ja Siperian poikki Koreaan saakka. Pohjoismaista lajia on tavattu vain Suomessa sekä yhden kerran 1800-luvulla Ruotsissa. Suomessa se on aikaisemmin esiintynyt hajanaisesti maan eteläosissa, mutta on ollut ilmeisesti aina harvinainen. Vuodesta 1961 vuoteen 1995 lajista ei tehty Suomessa yhtäkään havaintoa ja sen oletettiin hävinneen kokonaan, kunnes vuonna 1995 löydettiin esiintymä Somerolta Häntälän notkoista. Nykyisin Häntälän notkot ovat lajin ainoa elinpaikka Suomessa.[3]

Elinympäristö ja elintavat

Laakasittiäisten suvulle ominaiseen tapaan laji on vaatelias. Elinpaikakseen isolaakasittiäinen edellyttää kuivaa ja avointa, hiekkapohjaista laidunmaata. Laji vaatii runsaasti lämpöä ja yksilömäärä on suurimmillaan loppukesästä, vaikkakin kuoriaisia voi tavata keväästä syksyyn. Laji talvehtii täysikasvuisena ja kasvatuksessa kuoriaiset ovat eläneet yli vuoden.[3]

Sekä toukat että aikuiset kuoriaiset elävät lantakasoissa ja ne suosivat etenkin nautojen lantaa. Aikuiset kaivavat maahan ulosteen täyttämiä käytäviä, joihin ne laskevat munansa. Toukkakehitys tapahtuu kesän aikana. Sopivassa ulosteläjässä voi elää kymmeniä kuoriaisyksilöitä.[3][4]

Suomessa isolaakasittiäinen on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi, sillä vaikka laji onkin ainoalla esiintymispaikallaan runsaslukuinen, esiintymisalue on pinta-alallisesti pieni ja muutokset sen laidunnuksessa voivat tehdä maanpinnan mikroilmastosta nopeasti lajille sopimattoman.[2][3] Ruotsissa laji on luokiteltu alueellisesti hävinneeksi.[4]

Lähteet

Aiheesta muualla
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.