Isoalvejuuri

Isoalvejuuri (Dryopteris expansa, syn. D. assimilis, D. austriaca) on suurikokoinen, rehevien ja kosteiden metsien saniainen.

Isoalvejuuri
Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Kasvit Plantae
Alakunta: Putkilokasvit Tracheobionta
Kaari: Sanikkaiset Pteridophyta
Alakaari: Saniaiset Pteridophytina
Luokka: Polypodiopsida
Lahko: Polypodiales
Heimo: Alvejuurikasvit Dryopteridaceae
Suku: Alvejuuret Dryopteris
Laji: expansa
Kaksiosainen nimi

Dryopteris expansa
(C.Presl) Fraser-Jenkins & Jermy
Katso myös

  Isoalvejuuri Wikispeciesissä
  Isoalvejuuri Commonsissa

Ulkonäkö ja koko
Isoalvejuuren lehtiä.

Monivuotisella isoalvejuurella on tiheitten ja usein liuskaisten suomujen peittämä lyhyt maavarsi, joka on pysty tai vaakasuora. Maavarresta kohoaa hieman viistoja, tavallisesti kirkkaanvihreitä, 30–120 cm korkeita lehtiä. Lehden ruoti on noin puolet lehtilavan pituudesta ja ainakin keskeltä tummanruskeiden suomujen peittämä. Lehtilapa on kolmiomaisen puikea ja kolme kertaa parilehdykkäinen. Lehtilavan, lehdyköiden keskiranka ja lehdykät ovat alta harvaan nystykarvaisia. Lehdykät ovat pariosaisia ja niiden muoto vaihtelee puikeista kapeanpuikeisiin. Pikkulehdykät ovat kapeanpuikeita ja pariosaisia, tyvilehdykän ensimmäisen pikkulehdykkäparin alempi pikkulehdykkä on tavallisesti puolet lehdykän pituudesta. Pyöreät itiöpesäkeryhmät sijaitsevat lehdyköiden alapuolella ja ovat munuaismaisen katesuomun peittämiä. Suomessa isoalvejuuren itiöt kypsyvät heinä-elokuussa. Itiöt ovat väriltään vaaleita.[1]

Isoalvejuuri muistuttaa huomattavan paljon etelänalvejuurta (D. dilatata) ja sitä pidettiin pitkään etelänalvejuuren yhtenä muotona.[2] Se muistuttaa myös Suomessa hyvin yleistä metsäalvejuurta (D. carthusiana), mutta isoalvejuuren lehti on isompi, liuskaisempi ja kolmiomaisempi.[3] Isoalvejuuri voi risteytyä etelänalvejuuren kanssa.[4]

Levinneisyys

Isoalvejuuren levinneisyysalue Euroopassa on itäinen. Sitä kasvaa Alpeilta Unkariin ja Romaniaan, ja edelleen pohjoiseen Puolan, Baltian ja Luoteis-Venäjän kautta Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan sekä Skotlantiin. Lajin levinneisyysalue Luoteis-Venäjältä itään on huonosti tunnettu, mutta siitä on havaintoja sieltä täältä Siperiasta. Laajemmin isoalvejuurta tavataan Venäjän Kaukoidässä, Korean niemimaalla sekä Japanissa. Pohjois-Amerikassa sitä kasvaa Alaskassa, Etelä- ja Keski-Kanadassa sekä Yhdysvaltojen itä- ja koillisosissa. Lajia tavataan myös Grönlannissa.[2] Suomessa isoalvejuurta voi tavata koko maasta, mutta laji on vain paikoitellen yleinen ja puuttuu kokonaan laajoilta alueilta muun muassa Lapista.[5]

Elinympäristö

Isoalvejuuri on varjokasvi, joka kasvaa tuoreissa, kosteissa ja soistuvissa kangasmetsissä ja lehdoissa, karuhkoissa korvissa, kallionalusissa, kalliontyvilouhikoissa, puronvarsilla ja paljakkavyöhykkeen purouomissa.[6]

Käyttö

Isoalvejuuren juurakkoa on käytetty matolääkkeenä. Kasvi on myrkyllinen. Isoalvejuuren, kuten muidenkin alvejuurien, lehtiruotien alaosat ja juurakot sisältävät erityisesti monia myrkyllisiä orgaanisia yhdisteitä kuten fenoleja, floroglusiinia eli 1,3,5-trihydroksibentseenia (C6H3(OH)3, CAS-numero 108-73-6) ja filikshappoa (filixic acid, C36H44O12, CAS-numero 4482-83-1).

Lähteet
  • Paarlahti, Jouni, Myrkkykasvit. WSOY, 2005. ISBN 951-0-30079-9.
  • Oulun kasvit. Piimäperältä Pilpasuolle. Toim. Kalleinen, Lassi & Ulvinen, Tauno & Vilpa, Erkki & Väre, Henry. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Norrlinia 11 / Oulun kaupunki, Oulun seudun ympäristövirasto, julkaisu 2/2005. Yliopistopaino, Helsinki 2005.
  • Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
  • Ålands flora. Toim. Hæggström, Carl-Adam & Hæggström, Eeva. Toinen laajennettu painos. Ekenäs Tryckeri, Ekenäs 2010.

Viitteet
  1. Retkeilykasvio 1998, s. 49–50.
  2. Den virtuella floran: Nordbräken (Dryopteris expansa) (myös levinneisyyskartta) Den virtuella floran. Naturhistoriska riksmuseet. Viitattu 5.10.2011. (ruotsiksi)
  3. Oulun kasvit 2005, s. 153.
  4. Ålands flora 2010, s. 97.
  5. Lampinen, R. & Lahti, T. 2011: Kasviatlas 2010: Isoalvejuuren levinneisyys Suomessa. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki. Viitattu 5.10.2011.
  6. Retkeilykasvio 1998, s. 50.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.