Iso-Kuusinen

Iso-Kuusinen on kallioinen saari, mutta kallioiden välisissä laaksoissa on hyvin tasaista metsämaata. Saaren korkein kohta on 40 metriä merenpinnan yläpuolella. Vähä-Kuusinen on huomattavasti kallioisempi avokallioineen, ja sen korkein kohta on 37,5 metriä.[1] Iso- ja Vähä-Kuusisen yhdistää karu ja männikköinen kannas, jonka kummallakin puolella on luonnonhiekkaranta, joka on suosittu venelijöiden retkeilykohde.[3] Kannaksen pituus on noin 100 metriä ja kapeimmillaan 70 metriä.[1]

Suurimmat saaret Kuusisen lähellä ovat idässä 1,2 kilometrin etäisyydellä alueen suurin saari Aaslaluoto, lounaassa Iso Tyyrholma, lännessä Kruununmaa, pohjoisessa Härjänmaa ja Samsaari. Kuusisen eteläpuolella on suurehko selkävesi Omenaistenaukko.[1]

Naantalin puoleinen osa kannaksesta sekä muu Iso-Kuusisen luoteisosa kuuluu rantojensuojeluohjelmaan ja 8,8 hehtaarin osalta Pakinaisten saaristo Natura 2000 -alueeseen.[6][3] Kannas on hiekkarantaa, ja se kuuluu Naturan luontotyyppiin Itämeren boreaaliset hiekkarannat.[7] Vuonna 2014 perustettiin valtion omistamille maille Pakinaisten saariston luonnonsuojelualue, josta noin 19 hehtaarin alue on Iso-Kuusisissa.[8] Saarella on myös Turun kaupungin maaomistusta.[9]

Saarelta löydettiin harvinaisia mustahevosmuurahaisia vuonna 1976.[3] Turun Yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen kenttäkurssilla vuonna 2019 löydettiin Iso-Kuusisen hiekkapohjaiselta kannasrannalta rantanuottaamalla nokkakalan poikasia ja särmäneuloja. Aiheesta julkaistun tieteellisen artikkelin mukaan kyseessä on todennäköisesti Itämeren pohjoisin löytö lisääntyvistä nokkakaloista.[10] Saaren pohjoisrannan lähellä on kalankasvatuslaitos, jossa on kasvatettu kalaa verkkoaltaissa vuodesta 1990 lähtien.[7]

Iso-Kuusinen kuuluu neljään Aaslan kylään: Ylikylä, Alakylä, Pulkkala ja Menikkala. Saaren länsiosan Komo-niminen niemi kuuluu Nauvon kuntaan ja Innamon kylään. Saaren eteläosan Päivärinta-niminen talo kuului ennen Nauvon kuntaan ja Innamon kylään, vaikka se oli Rymättylän ympäröimä, ja muodosti siten Rymättylälle enklaavin ja Nauvolle ekslaavin. Vähä-Kuusinen kuuluu Innamon kylään.[11]

Pulkkalan kylällä oli kaksi taloa ja vanhoja niitty- ja laidunosuuksia Iso-Kuusisten keski- ja itäosassa. Lehtimäki, joka toimi itsenäisenä tilana vuodesta 1906 alkaen. Sen päärakennus on paritupa 1880-luvulta ja suojeltu yleiskaavassa. Mäkilän talo mainitaan 1870-luvulla mäkitupana. Sen nykyinen päärakennus on valmistunut 1914 ja se on suojeltu yleiskaavaassa.[4] Menikkalan kylä sai Iso-Kuusisten itäosan vuonna 1789.[12] Alakylälle kuuluu maita saaren keski- ja länsiosissa.[13] Ylikylälle kuului yksi Santalan talo saaren länsiosassa. Santala on Aaslalla sijaitsevan Itätalon entinen mäkitupa, jonka asuinrakennus on perimätiedon mukaan vuodelta 1771. Rakennus on yksinäistupa ja sen pihassa on luonnonkiviholvikellari vuodelta 1850. Pihapiiriin siirrettiin 1970-luvulla kaksi 1700-luvun rakennusta, mallas- ja savusauna. Rakennukset on suojeltu yleiskaavassa.[5][14]

Vuoden 1968 peruskartassa Iso-Kuusinen kuului edellä mainittuihin kyliin. Iso-Kuusissa oli talojen välillä kulkevia polkuja ja muutamia ajopolkuja. Iso-Kuusisen itäosassa oli peltoja ja koko saarella vain kaksi tilaa ja muutamia taloja. Vähä-Kuusinen oli rakentamaton, vain hyvin pieni peltosaareke sen länsiosassa[11] Vuoden 1981 peruskartassa saarelle oli rakennettu kolme mökkiä Komon niemeen sekä muutamia muualle saareen. Päivärinnan talon pellot olivat metsittyneet. Saareen oli saatu puhelinlinja Aaslalta.[15] Vuoden 1997 peruskartassa Iso-Kuusisiin oli tullut muutamia mökkejä lisää ja sen pellot olivat metsittyneet tai kutistuneet niityiksi. Vähä-Kuusiseen oli rakennettu viisi mökkiä ja sen pelto oli metsittynyt. Kunta- ja kylänrajat olivat samat kuin vuonna 1968.[16] Nykyään Päivärinta-niminen talo kuuluu Naantalin kaupunkiin ja saarille on tullut muutamia loma-asuntoja lisää.[1]

Kuusisten saarissa on tiettävästi runsaasti ryssänuuneja, mutta kohdetta ei ole inventoitu.[17] Hiekkarannan viereisessä kalliossa on vanhoja kiveen hakattuja kalliopiirroksia ja -kirjoituksia.[18]

• Brusila, Heljä et al: Rymättylän kulttuurimaisema ja vanha rakennuskanta. sarja: Varsinais-Suomen rakennuskulttuuri 7. Turku: Rymättylän kunta, Varsinais-Suomen liitto, Turun maakuntamuseo, 2001. ISBN 951-595-070-8. </ref>