Islanninlammaskoira

Islanninlammaskoiran historia alkaa 800-luvun lopulta, jolloin ensimmäisten maahanmuuttajien, viikinkien, tullessa Norjasta Islantiin oli heillä myös eläimiä mukanaan.[3] Saarelle tuodut koirat risteytyivät ja loppujen lopuksi saaren koirista syntyi islanninlammaskoira. Islanninlammaskoirista muokkautui sopiva rotu Islannin ankariin oloihin ja koiralta vaadittuihin tehtäviin. Islanninlammaskoiraa on käytetty rodun alkuajoista tähän päivään asti lampaiden ja karjan paimennuksessa. Alkuaikoina sitä pidettiin myös pihoilla ilmoittavana vahtikoirana. Islanninlammaskoira käyttää haukkua paimennuksessa ja ilmoittaa edelleen reviirilleen tulijat haukkumalla, joten rotu on melkoisen haukkuherkkä. Islanninlammaskoirien ensimmäinen rotumääritelmä laadittiin noin 1800-luvulla, mutta varsinainen ulkomuotojalostus alkoi noin 1960-luvulla. Tähän aikaan täysin puhdasrotuiset islanninlammaskoirat olivat harvassa, mutta Islannin syrjäisiltä seuduilta löytyi vielä muutamia puhdasrotuisia islanninlammaskoiria, joita alettiin määrätietoisesti jalostaa.

Islanninlammaskoiraa on käytetty paimenkoirana rodun syntymästä asti, mutta nykyään rotu on kasvattanut suosiotaan myös seurakoirana. Alkuperäinen rotumääritelmä on vuodelta 1987.[4]

Islanninlammaskoiria tavataan nykyään lähinnä Pohjoismaissa, mutta myös esimerkiksi Saksassa ja Hollannissa. Pieniä kantoja on muodostunut myös Itävaltaan, Sveitsiin, Ranskaan, Portugaliin, Yhdysvaltoihin ja Kanadaan. Suomeen ensimmäinen yksilö tuli vuonna 1989 Tanskasta ja tällä hetkellä rodun edustajia on Suomessa jo runsaat 350 yksilöä. Suomessa pentueiden keskikoko on noin 4,3 pentua/pentue. Islannissa rekisteröityjen koirien määrä on nykyään noin 1800 koiraa ja vuosittain Islannissa rekisteröidään noin 100 koiraa. Islanninlammaskoirien maailmanlaajuisen kannan suuruus on noin 5 000 koiraa. Pienen suomalaisen kannan vuoksi koirien tuonti ulkomailta on yleistä.

Islanninlammaskoirat ovat ulkonäöltään melko epäyhtenäisiä, koska eri puolilla Islantia oli hyvin erinäköisiä koiria. Turkki on säänkestävä ja helppohoitoinen. Turkin pituuksia esiintyy kaksi; lyhyt- ja pitkäkarvainen. Islanninlammaskoirilla sallitaan myös useita eri värejä, mutta vallitsevan värin lisäksi tulisi aina olla valkoista. Valkoinen ei kuitenkaan saisi olla pääväri. Islanninlammaskoirille ovat tyypillisiä myös kaksoiskannukset ainakin takajaloissa. Islanninlammaskoira on tyypillisen pohjoismaisen pystykorvan näköinen pystyine korvineen ja selän päälle kaartuvien häntineen. Kooltaan koirat ovat noin 38–48 cm (ihanne säkäkorkeus uroksilla 46 cm ja nartuilla 42 cm). Rungoltaan koirat ovat korkeuttaan pidempiä. Islanninlammaskoiran ilme on iloinen ja ystävällinen.

Islanninlammaskoirilla esiintyy hyvin erilaisia luonteita. Luonteeltaan saman rodun yksilöt voivat olla kaikkea herkästä itsepäiseen. Metsästysvietti on pieni tai olematon, mutta paimennusvietti on säilynyt hyvänä. Rodussa esiintyy melko paljon pystykorville tyypillistä haukkuherkkyyttä. Islanninlammaskoira hyväksyy yleensä laumaansa muita eläimiä ongelmitta, mutta varsinkin urokset saattavat suhtautua riitaisasti vieraaseen urokseen omalla reviirillään. Islanninlammaskoira tarvitsee myös melko paljon liikuntaa ja muita virikkeitä, koska rotu on edelleenkin käytössä myös työkoirana. Islanninlammaskoira ei myöskään sovellu pelkästään tarhakoiraksi, vaan sen pitää päästä osallistumaan myös perheensä askareisiin. Luonteensa takia islanninlammaskoiria joudutaan lopettamaan hyvin harvoin. Kotia muutama koira on joutunut vaihtamaan vilkkautensa tai yksinolo-ongelman takia. Islanninlammaskoiria on myös luonnetestattu ahkerasti, sillä vuonna 2003 voimaan tulleen säännön mukaan islanninlammaskoira tarvitsee hyväksytyn luonnetestin FIN MVA -arvon saavuttamiseksi.

Koska islanninlammaskoirat ovat säilyttäneet paimennusvaistonsa melko hyvin voi joistain yksilöistä kouluttaa paimenen lampaille tai karjalle. Rodun edustajat ovat jopa saavuttaneet jopa paimennuksen valioarvoja.[5] Hyvän koulutettavuutensa ansiosta islanninlammaskoiria kilpailee myös esimerkiksi tokossa, rallytokossa, agilityssä ja koiratanssissa.[6] Rodulla on myös PK-oikeudet.[7]

Islanninlammaskoiraa voidaan pitää melko terveenä rotuna. Rodulla ei ole todettu tavanomaista enempää perinnöllisiä sairauksia. Koirat voivat hyvin elää noin 12–15-vuotiaiksi, vanhimmat jopa yli 20-vuotiaiksi. Rodun keski-ikää saattaa laskea alttius onnettomuuksille (esimerkiksi auton alle jääminen ei ole harvinaista). Yleisimpiä perinnöllisiä sairauksia islanninlammaskoirilla on lonkkavika.

Islanninlammaskoirilla tiedetään esiintyvän silmäsairauksista ainakin kaihia ja distichiasista (jossa silmäluomeen kasvaa ylimääräisiä karvoja). Kaikki jalostuskoirat on silmätarkastettava ja lonkkakuvattava ennen jalostuskäyttöä. Kivesvikaa esiintyy myös jonkin verran (Suomen populaatiosta noin 8 %). Myös hammaspuutoksia on tavattu, mutta yleensä ne ovat vain 1–2 hampaan puutoksia. Erityisesti tanskalaisten koirien linjoissa on tavattu myös munuaisvikaa, mutta tämä on onneksi harvinaisempi sairaus, sillä sitä ei yleensä voida parantaa. Sairaus on perinnöllinen, mutta onneksi todella harvinainen (vain yksi Suomessa syntynyt koira on kuollut vikaan). Sydämen sivuääni on todettu noin 6 % sydänkuunnelluista koirista. Satunnaisia tapauksia myös muita sairauksia on löytynyt.

• Tapio Eerola, Suomen koirarodut, Kustannus osakeyhtiö Tammi 1997
• rotuyhdistys

• Rotumääritelmä (Suomen Kennelliitto, pdf)
• Rotuyhdistys
• ODP: Islanninlammaskoira