Islannin historia

Landnámabókin sivu Árni Magnússon -instituutissa Reykjavíkissa.

Landnámabók kertoo, että Islannin löysi Naddoddur, joka oli Färsaarten ensimmäisiä asukkaita. Hän yritti purjehtia Norjasta Färsaarille, mutta joutui eksyksiin ja päätyi Islannin itärannikolle. Naddoddur antoi maalle nimen Snæland (Lumimaa). Myös ruotsalainen merenkulkija Garðar Svavarsson joutui vahingossa Islannin rannikolle. Hän totesi, että maa on saari, ja antoi sille nimen Garðarshólmi (Garðar's luoto), ja hän vietti talven Húsavíkissa. Ensimmäinen skandinaavi, joka purjehti maahan tarkoituksella, oli Flóki Vilgerðarson, joka tunnetaan myös nimellä Hrafna-Flóki. Hän vietti talven Barðaströndissa. Talvi oli kylmä, ja kun hän havaitsi Islannin vuonojen olevan jäässä, hän antoi maalle nykyisen nimen Ísland ('Jäämaa').

Islannin varhaisen asutushistorian tärkein lähde on Landnámabók, joka on kirjoitettu noin 300 vuotta myöhemmin. Arkeologiset löydöt tukevat teoksessa esitettyjä väitteitä: Reykjavík oli asuttuna jo vuoden 870 aikoihin. Lándmanabók sisältää runsaasti tietoa Islannin varhaisesta asutuksesta, mutta se on kirjoitettu vasta 1100-luvulla. Ari Þorgilssonin hieman vanhempaa teosta Íslendingabók pidetään yleensä luotettavampana lähteenä, mutta se on paljon suppeampi. Sen mukaan Islanti asutettiin 60 vuoden kuluessa, mikä merkinnee, että uudisasukkaat olivat ottaneet haltuunsa kaiken maan.

Islannin ensimmäisenä vakituisena asukkaana on yleensä pidetty norjalaissyntyistä Ingólfr Arnarsonia. Hänen on kerrottu maata lähestyessään heittäneen laivasta kaksi puunrunkoa mereen ja päättäneen asettua sinne, missä ne päätyvät rantaan. Hän purjehti rannikkoa pitkin, kunnes puunrungot löytyivät lounaiselta niemimaalta, jonka nimi nykyisin on Reykjanesskagi. Vuonna 874 hän muutti perheineen asumaan sinne paikalle, jolle hän antoi nimen Reykjavík (Savujen lahti). Nimi johtui maasta nousevista geotermisista höyryistä. Paikkakunnasta on sittemmin tullut Islannin pääkaupunki.[2] Nykyisten tietojen mukaan ei kuitenkaan ole varmaa, että Ingólfr Arnarson olisi ollut Islannin ensimmäinen vakituinen asukas. Ennen häntä maahan oli ehkä saapunut Garðar Svavarssonin orja Náttfari, joka jäi maahan, kun hänen isäntänsä palasi Skandinaviaan.

Harald Kaunotukka peri Norjan kruunun isänsä jälkeen.

Ingólfurin jälkeen maahan saapui norjalaisia merenkulkijoita, heidän perheenjäseniään ja orjiaan, jotka muutamassa vuosikymmenessä asuttivat Islannin kaikki asumiskelpoiset alueet. Uudisasukkaista suurin osa saapui Norjasta, Irlannista ja Skotlannista, mutta maahan tulleet irlantilaiset ja skotlantilaiset olivat enimmäkseen norjalaisten orjia tai palvelijoita. On arveltu, että Islannin asuttivat suurelta osin pakolaiset, jotka poistuivat Norjasta tyrannimaisen Harald Kaunotukan valtakaudella. Samaan aikaan Norjan läntisten alue saattoi olla ylikansoitettu.

Islannin ensimmäiset asukkaat palvoivat skandinaavisia jumalia, kuten Odinia, Thoria, Freyria ja Freyjaa. Kuitenkin jo 900-luvulla eurooppalaiset yrittivät käännyttää islantilaisia kristinuskoon. Ensimmäisen vuosituhannen lopulla kääntyneitä oli jo jonkin verran. Vuonna 1000 maata uhkasi uskonnollisten kiistojen vuoksi sisällissota, mutta allthing siirsi ratkaisuvallan edustaja Þorgeirr Ljósvetningagoðille. Hän päätti, että koko väestön oli käännyttävä kristinuskoon, mutta pakanauskontoja sai harjoittaa yksityisesti.

Islannin ensimmäisen piispan Ísleifr Gizurarsonin vihki vuonna 1056 virkaansa Bremenin piispa Adalbert.

Valta keskittyi vuoteen 1200 mennessä muutamille suvuille, ja itsehallintoelimet menettivät merkitystään. Aikakautta 1200-1262 sanotaan Sturlungien ajaksi, mikä johtuu Sturla Þórðarsonista (Hvamm-Sturla) ja hänen pojistaan Þórður, Sighvatur ja Snorri Sturlusonista. He olivat siihen aikaan Islannin vaikutusvaltaisin vallasta taistellut suku. Vuonna 1220 Snorri Sturluson joutui Norjan Haakon IV:n vasalliksi samoin kuin vuonna 1235 hänen veljenpoikansa Sturla Sighvatsson. Sturla käytti koko Strurlunga-suvun mahtiasemaa hyväkseen sotiakseen muita valtaan pyrkineitä klaaneja vastaan. Vuosikymmeniä kestäneen konfliktin jälkeen Islannin johtomiehet lopulta hyväksyivät Norjan ylivallan maassa ja allekirjoittivat Vanhan liittosopimuksen (Gamli sáttmáli), jolla Islanti liitettiin Norjan kruunun alaisuuteen.

Islanti oli Norjan vallan alaisena vuoteen 1387, jolloin Norjan kuningassuku sammui Olavi IV Haakoninpojan kuollessa. Tällöin Norja ja sen mukana myös Islanti tuli osaksi Kalmarin unionia, johon kuuluivat myös Ruotsi ja Tanska ja jossa Tanska oli johtava valta. Toisin kuin Norja, Tanska ei tarvinnut Islannin kalaa eikä kotona kudottua villaa. Niinpä Islannin vientikauppa romahti, eikä uusia laivoja ulkomaankauppaa varten enää rakennettu. Grönlantiin 900-luvun lopulla perustettu pieni siirtokunta autioitui vuoteen 1500 mennessä kokonaan, mahdollisesti siksi, että sille elintärkeä kauppa Islannin kanssa oli lakannut.

Tanskan Kristian III.

Kun Tanskassa ja siihen liitetyssä Norjassa Fredrik III:n aikana vuonna 1660 päädyttiin kuninkaan itsevaltiuteen, islantilaisetkin menettivät autonomiansa ja sen mukana myös oikeutensa tehdä lainsäädäntöä koskevia aloitteita. Tanska ei kuitenkaan huolehtinut tarpeeksi Islannin turvallisuudesta. Niinpä vuonna 1627 maahan hyökkäsivät turkkilaiset merirosvot, jotka kaappasivat melkein 300 islantilaista orjiksi.

Tanskan kuningas Kristian III teki 1500-luvun puolivälissä luterilaisuudesta valtionuskonnon. Jón Arason ja Ögmundur Pálsson, Skálholtin ja Hólarin silloiset katoliset piispat, kuitenkin vastustivat hänen yritystään panna toimeen uskonpuhdistus myös Islannissa. Tanskan viranomaiset vangitsivat Ögmundurin vuonna 1541, mutta Jón Arason ryhtyi aseelliseen vastarintaan. Uskonpuhdistuksen vastustus loppui vuonna 1550, kun Jón Arason hävisi Sauðafellin taistelun. Tämän jälkeen Jón Arason ja hänen kaksi poikaansa mestattiin Skálholtissa. Sen jälkeen Islannista tuli lopullisesti luterilainen maa, kuten se pitkälti on edelleen.

Tanskan hallitus kielsi vuonna 1602 islantilaisia käymästä ulkomaankauppaa muiden kuin Tanskan kanssa. Kauppamonopoli oli voimassa vuoteen 1854 saakka.

Islannin ilmasto oli 1700-luvulla huonoimmillaan koko sinä aikana, jolloin maa on ollut asuttu. Samaan aikaan vuonna 1783 Laki-tulivuori purkautui ja syöksi ilmoille noin 12,5 kuutiokilometriä laavaa. Tulvat, tuhka ja savut aiheuttivat 9 000 ihmisen kuoleman, ja karjasta kuoli 80 prosenttia. Seuranneen nälänhädän aikana menehtyi neljäsosa maan väestöstä.[4] Kun Norja erotettiin Kielin rauhansopimuksella vuonna 1814 Tanskasta, Islanti jäi Tanskan valtaan.

1800-luvulla Islannin ilmasto huononi entisestään, ja seurauksena oli suuri maastamuutto Pohjois-Amerikkaan, etenkin Kanadan Manitobaan. Islannissa heräsi kuitenkin kansallishenki, johon vaikuttivat mannereurooppalaiset romanttiset ja nationalistiset aatteet. Itsenäisyysliike kehittyi varsinkin Jón Sigurðssonin vaikutuksesta. Allting oli lakkautettu jo vuonna 1800, mutta se perustettiin uudestaan 1843 neuvoa-antavaksi kokoukseksi, ja sitä pidettiin vuosisatoja toimineen alltingin jatkajana.

Kun Islannin asuttamisesta tuli 1874 kuluneeksi tuhat vuotta, Tanska myönsi Islannille itsehallinnon, jota laajennettiin 1904. Islannin perustuslaki vahvistettiin 1874, ja sitä uudistettiin 1903. Sen mukaan oli Reykjavíkissa erityinen Islannin asioiden ministeri, joka oli vastuussa alltingille. Ensimmäisenä tähän virkaan nimitettiin Hannes Hafstein. 1. joulukuuta 1918 Tanskassa vahvistettiin unionilaki, jolla Islanti tunnustettiin itsenäiseksi kuningaskunnaksi, jolla oli kuitenkin yhteinen kuningas Tanskan kanssa. Kyseessä oli siis personaaliunioni. Islanti otti käyttöön myös oman lipun. Sopimuksen mukaan Tanska kuitenkin huolehti myös Islannin ulkopolitiikasta ja maanpuolustuksesta.

Kun Saksa miehitti 9. huhtikuuta 1940 Tanskan, yhteydenpito Tanskan ja Islannin välillä vaikeutui. Siksi Islannin allting päätti seuraavana päivänä äänestyksellä ottaa maan ulkopolitiikan omiin käsiinsä. Islannille valittiin myös väliaikainen valtionhoitaja Sveinn Björnsson, josta myöhemmin tuli Islannin tasavallan ensimmäinen presidentti. Toisen maailmansodan ensimmäisen vuoden ajan Islanti pysytteli tiukasti puolueettomana ja vastusti sekä Britannian että Saksan yrityksiä puuttua maan asioihin.

Britannian sotalaivasto saapui kuitenkin Reykjavíkiin 10. toukokuuta 1940 ja nousi maihin (Operaatio Fork). Islannin hallitus esitti siihen vastalauseen ja sanoi tapahtunutta törkeäksi Islannin puolueettomuuden loukkaukseksi. Samana päivänä pääministeri Hermann Jónasson piti radiopuheen, jossa hän kehotti islantilaisia suhtautumaan brittiläisiin sotajoukkoihin vieraanvaraisesti. Islanti oli sen jälkeen liittoutuneiden miehittämänä koko sota-ajan.

Enimmillään Islannissa oli 25 000 brittisotilasta. Heinäkuussa 1941 Islannin puolustus siirrettiin sopimuksella Yhdysvaltojen vastuulle. Britannia tarvitsi kaikkia sotajoukkojaan lähempänä kotimaata, niinpä allting hyväksyi Yhdysvaltojen kanssa tehdyn sopimuksen. Maahan tuli 40 000 amerikkalaista sotilasta, mikä oli enemmän kuin islantilaisten aikuisten miesten lukumäärä. Islannin asukasluku oli tuolloin noin 120 000.

Kansanäänestyksen perusteella Islanti muutettiin tasavallaksi 17. kesäkuuta 1944, jolloin Tanska oli yhä Saksan miehittämänä. Tanskan kuningas Kristian X lähetti kuitenkin Islannin kansalle onnitteluviestin.

Islanti ja Yhdysvallat sopivat lokakuussa 1946, että Yhdysvaltojen vastuu Islannin puolustuksesta lakkaa mutta Yhdysvalloille jäisi tiettyjä oikeuksia Keflavikissä, erityisesti oikeus sijoittaa sinne sotajoukkoa uudestaan sodan uhatessa.

Islanti liittyi Natoon vuonna 1949. Sopimuksen mukaan Islanti ei kuitenkaan osallistuisi hyökkäystoimiin mitään muuta maata vastaan.^lähde? Nato-jäsenyyttä vastaan pidettiin vuonna 1949 laajoja mielenosoituksia. Korean sodan alettua Yhdysvallat sopi Islannin kanssa, että vastuu Islannin puolustuksesta siirtyi jälleen Yhdysvalloille. Sopimus allekirjoitettiin 5. toukokuuta 1951, ja sen mukaan amerikkalaiset sotilaat pysyivät vastalauseista huolimatta Islannissa vuoteen 2006 saakka. Vaikka maassa ei enää nykyään ole amerikkalaista sotilastukikohtaa, Yhdysvallat on yhä sitoututunut huolehtimaan Islannin puolustuksesta, sillä molemmat maat ovat Naton jäseniä ja Naton peruskirjan mukaan hyökkäys Islantiin katsottaisiin samalla hyökkäykseksi kaikkia Nato-maita vastaan.

Turskasodat olivat 1950-luvun lopulta 1970-luvun puoliväliin saakka kestänyt Islannin ja Britannian välinen konfliktisarja. Ensimmäinen turskasota oli vuonna 1958, jolloin Britannia ei voinut estää Islantia laajentamasta kalastusvyöhykettään neljästä 12 meripeninkulman levyiseksi.

Toinen turskasota käytiin 1972–1973, jolloin Islanti laajensi vyöhykkeen 50 meripeninkulman eli 93 kilometrin levyiseksi. Kolmas turskasota alkoi marraskuussa 1975, kun vyöhyke laajennettiin 200 meripeninkulmaan saakka. Britannia ei tunnustanut aluelaajennuksia vaan jatkoi kalastusta vyöhykkeiden sisällä ja kiisteli kalastusoikeudesta. Islanti hankki Puolasta uusia rannikkovartioaluksia valvomaan kalastusta alueella. Britannia vastasi hankkimalla 22 fregattia ja muita sotalaivoja suojaamaan omia kalastusaluksiaan. Muutamia laivoja ammuttiinkin, laivojen henkilöstöstä haavoittui ja kuoli muutamia.[5]

Tapahtumat saivat vakavamman käänteen, kun Islanti uhkasi sulkea amerikkalaisen Keflavikin tukikohdan, minkä silloin katsottiin vakavasti haittaavan Naton kykyä puolustaa Atlantin valtameren aluetta Neuvostoliitolta. Britannian hallitus kielsi siksi kansalaisia kalastamasta Islantia ympäröivällä 200 meripeninkulman levyisellä vyöhykkeellä vaikka asiasta ei tehty sopimusta Islannin kanssa.[6]

Islannin presidentiksi vuonna 1980 valitusta Vigdís Finnbogadóttirista tuli ensimmäinen demokraattisilla vaaleilla valittu naispuolinen valtionpäämies maailmassa ja maailman toinen naispresidentti Argentiinan Isabel Martínez de Perónin jälkeen.[7] Vigdis valittiin uudelleen kolmasti, ja hän toimi Islannin presidenttinä vuoteen 1996.[8]

Davíð Oddssonin johtama Islannin itsenäisyyspuolue muodosti 1991 hallituksen yhdessä sosiaalidemokraattisen puolueen kanssa. Hallitus ryhtyi purkamaan markkinoiden säännöstelyä ja yksityistämään pieniä ja suuria yrityksiä. Samaan aikaan talous vakaantui ja pitkään jatkunut inflaatio pysähtyi. Islanti liittyi Euroopan talousalueeseen 1994.

Itsenäisyyspuolue muodosti 1994 hallituksen Edistyspuolueen kanssa. Hallitus jatkoi vapaakauppapolitiikkaa sekä yksityisti kaksi liikepankkia ja valtion omistaman teleliikenneyhtiö Siminnin. Yritysten tulovero oli ollut jopa 50 prosenttia, mutta se alennettiin 18 prosenttiin.^lähde? Myös perintöveroa alennettiin huomattavasti, ja varallisuusvero poistettiin kokonaan. Kalastajille oli jo 1970-luvulla vahvistettu kiintiöt, joita voitiin myös myydä, ja järjestelmää kehitettiin. Hallitus pysyi vallassa vuosien 1999 ja 2003 vaalien jälkeenkin. Davíð Oddsson luopui 2004 pääministerin virasta, jota hän oli pitänyt hallussaan 13 vuotta. Hänen seuraajakseen tuli ensin Edistyspuolueen johtaja Halldór Ásgrímsson, sitten vuonna 2006 Geir H. Haarde, joka oli Davíð Oddssonin seuraaja Itsenäisyyspuolueen johtajana. Islannissakin oli 1990-luvun alussa taloudellinen taantuma, mutta vuodesta 1994 lähtien talous on kasvanut jatkuvasti noin neljä prosenttia vuodessa.^lähde?

Kiistoista huolimatta Islannin hallitukset ovat tukeneet Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja kannattanut ainakin nimellisesti myös Naton toimia Kosovossa ja Irakissa. Yhdysvallat poisti sotilastukikohtansa Islannista maaliskuussa 2006. Viimeiset neljä F-15-konetta poistuivat maasta 12. elokuuta 2006. Keflakvikin sotilastukikohta suljettiin kokonaan saman vuoden syyskuussa.

Toukokuun 2007 vaalien jälkeen Geir H. Haarden johtama Itsenäisyyspuolue pysyi hallituksessa, johon nyt tulivat mukaan myös sosiaalidemokraatit. Islantia kohtasi lokakuussa 2008 vakava talouskriisi, ja pankkijärjestelmä romahti. Islannin oli otettava suuria lainoja IMF:ltä ja muilta mailta.

Islannin presidentiksi valittiin kesäkuussa 2016 Gudni Johannesson, joka seurasi 20 vuotta presidenttinä toiminutta Ólafur Ragnar Grímssonia. Marraskuusta 2017 maan pääministerinä on ollut Vihreän vasemmiston Katrín Jakobsdóttir, joka johtaa oikeistolaisen Itsenäisyyspuolueen, keskustalaisen Edistyspuolueen ja oman vasemmistolaisen puolueensa muodostamaa koalitiota.[9]