Islamilainen taide

Pääartikkeli: Islamilainen arkkitehtuuri

Taj Mahal.

Arabien julkiset rakennushankkeet 600-luvulla syntyneessä jättivaltakunnassa rajoittuivat pääasiassa pyhäkköjen tekoon. Arabit eivät rakentaneet kylpylöitä, teattereita, siltoja, vesijohtoja tai areenoita, kuten roomalaiset olivat tehneet. Jerusalemin Kalliomoskeija (691) ja Damaskoksen Umaijadimoskeija (706) olivat arabikalifaatin ensimmäiset kunnianhimoiset pyhäkkörakennukset. [9] Ne edustivat roomalaista arkkitehtuuria, vaikka Kalliomoskeijassa oli myös zarathustralaisen tulitemppelin piirteitä. Suomalaisesta nimestään huolimatta Kalliomoskeijaa ei rakennettu moskeijaksi. Siitä puuttuu sekä rukoustila että rukoussuuntaa osoittava qibla.[10] Minareetti ilmestyy arabipyhäkköihin 800-luvulla, jolloin myös arabipyhäkköjen identiteetti islamilaisina moskeijoina vakiintui.[11]

Mamelukkien ajan (1258–1517) moskeijat muuttuivat korostetun sirorakenteisiksi ja koristeellisiksi. Tältä ajalta on esimerkiksi sulttaani Hasanin mausoleumi Kairossa.[2] Vuodesta 1300 lähtien osmanien aikana Konstantinopolin valloituksen jälkeen vuonna 1453 alkoi kehittyä uusi kupolin hallitsema moskeijamuoto, jonka esikuvana oli Hagia Sofia -kirkko.[2]

Intiassa ja Afganistanissa paikallinen perinne muokkasi islamilaista taidetta. Molemmissa maissa rakennustaide oli hyvin loisteliasta ja kasviaiheisia ornamentteja käytettiin runsaasti rakennusten koristelemiseen.[12] Intiassa Delhissä ja Lahoressa loistelias ja kallisarvoisten materiaalien käyttö oli ominaista mogulityylisille rakennuksille kuten esimerkiksi Agran Taj Mahal.[12]

Islamilaisessa rakennustaiteessa vallitsee yleensä jokin tietty koristelutapa. Se voi olla mosaiikki, esimerkiksi Damaskoksen Umaijadimoskeijan mosaiikki tai stukko, kuten Kairon Ibn Tulun -moskeijassa. Stukkokuvioissa käytetään muun muassa kipsiä, kalkkia ja hiekkaa, josta kuviot muotoillaan. Myös puuhun ja kiveen voidaan kaivertaa stukkoreliefejä. Koristelutapa voi myös olla värillinen kivi ja kaakeli kuten Tunisian Kairouanin suuressa moskeijassa.[8]

Jonathan M. Bloom on korostanut Mekkaan suuntautuneen pyhiinvaelluksen merkitystä arkkitehtonisten ideoiden välittäjänä koko muslimimaailmaan silloin, kun se oli jo hajonnut useiksi erillisiksi valtakunniksi.[13]

Mosaiikkia.

Maton kuviointia.

Koska moskeijoiden lattiat on peitetty rukousmatoilla, tuli matonkudonta tärkeäksi myös elinkeinona. Rukousmatoilla on moskeijoissa myös suuri uskonnollinen merkitys.[8]

Katso myös: Itämainen matto

Sivu noin vuodelta 1425 peräisin olevasta Majma' al-tawarikhista.

Persia oli myös islamilaisen kirjamaalauksen kärkimaita. Tämä islamin taiteen muoto saavutti huippunsa 1300–1400-luvulla.[2]. Intiassa islamilainen miniatyyrimaalaus kukoisti hindulaisen miniatyyrimaalauksen ohella 1500–1700-luvuilla. Muotokuvilla oli huomattava osuus.[12]

Ornamentiikan muodoista arabialainen kalligrafia on islamilaisin. Tyypillisiä ovat myös kalligrammit, kuvan muotoon tehdyt kirjoitukset.[8]

Joskus kuva-aihe on helppo tunnistaa. Se voi olla Fatiman käsi, profeetta Muhammedin tyttären pystyssä oleva käsi, joka suojaa pahalta, Kaaba, Islamin keskus, Medinan moskeija eli Muhammedin hautapaikka, myyttinen ratsu Buraq, jolla Muhammedin kerrotaan lentäneen taivaaseen, tai vaikkapa profeetan sandaali, jonka uskotaan parantavan. Viiniköynnös on myös hyvin yleinen kuvio, sekä palmu tai lehtikiehkura, jotka kaikki ovat elämän symboleja. Kruunu, jalokivi ja maljakko ovat vallan merkkejä. Turkoosi väri samoin kuin kukko suojaa pahalta, samoin silmä, käsi tai viisi pistettä.[8]

Turkin Anatoliassa kehitettiin tiilimosaiikkitekniikka 1200-luvulla, mistä se levisi muun muassa Iraniin. Lasitettu tiili on islamin taiteessa ollut käytössä rakennusten koristelussa abbasididynastian ajoista saakka (750–1258). Iranissa tiilikoristelu on kehittynyt hyvin hienoksi tekniikaksi.[8]

Ghazal on lyyristä, lyhyttä arabirunoutta, jonka aiheena on tyypillisesti rakkaus. Kerrotaan, että lajityyppinä se kehittyi Arabian niemimaalla 600-luvun lopulla nasib -runoudesta.[14] Niin sanottu "esi-islamilainen arabialainen runous" käsittää kymmeniä tuhansia säkeitä, jotka julkaistiin antologioina. Niistä tunnetuin on Hammadin (k. 772) kokoamaksi kerrottu Mu'allaqat, joka sisältää seitsemän runoa. Antologian runoilijoista on kuitenkin eri mielipiteitä.[15][16]

1900-luvun alussa tämän "esi-islamilaisen runouden" alkuperä herätti runsaasti keskustelua. Vuonna 1925 D.S. Margoliouth katsoi, ettei koko laajan runoaineiston aitoudesta ollut riittävästi näyttöä.[17] Hän muun muassa kysyi, miten runot olisivat pystyneet säilymään oletetut 200 vuotta vain suullisena perintönä, ja oliko niin sanottuja rawi -oppipoikia lainkaan olemassa, joiden väitettiin opetelleen runot ulkoa. John Wansbroughn mukaan tietoja näiden runojen kokoamisesta on vasta 800- ja 900-luvuilta. Tekstejä myös käsiteltiin niin, että niiden muodolliset ja sisällölliset (monoteismi) piirteet sopisivat yhteen Koraanin kanssa.[18] Jaakko Hämeen-Anttila toteaa, että esi-islamilaiselta ajalta ei ole säilynyt kirjoitettua kirjallisuutta.[19] Eräät tutkijat pitävät runojen varhaista ajoitusta aitona.[15]

Islamin kulttuurialueen tärkein kirja on Koraani, jonka tarkka syntyhistoria on pysynyt arvoituksena. 800-luvulta alkaen alkoi syntyä islamilaistan uskonnollista kirjallisuutta, mutta kaunokirjallisuuden osuus oli vähäistä.

Kun arabivaltakunta syntyi 600-luvun alussa, paimentolaisvalloitusten vanavedessä historiallisiin lähteisiin syntyi pitkä tauko, kun uutta kirjallisuutta ei enää ilmestynyt. Iranilainen oppinut A. Zarinkoob on puhunut kahdensadan vuoden hiljaisuudesta, johon iranilainen kirjallisuus ajautui. [20] Muslimit ovat selittäneet asiaa Koraanin kauneudella, joka oli niin mykistävää, että kirjailijat hylkäsivät työvälineensä ja herkesivät pitkäksi aikaa kirjoittamasta.[21]

Persian kirjallisuuden tunnetuimpia runoilijoita on Omar Khaijam (1048-1131), jonka islamilaisittain vapaamielisiä runoja on myös suomennettu.

Tuhat ja yksi yötä on tunnettu fiktiivinen teos, joka on kokoelma kansanperinteitä. Alkuperäinen konsepti on peräisin islamia edeltäneestä persialaisesta prototyypistä, joka oli luultavasti saanut vaikutteita intialaisista elementeistä. Tekstejä ovat täydentäneet arabialaiset ja egyptiläiset vaikutteet suunnilleen 1300-luvulle saakka. Tunnettuja henkilöhahmoja ovat Aladdin, Sindbad ja Ali Baba. Kirjan persiasta arabiaksi käännetty versio 900-luvulta on nimeltään Hezär afsäneh, Tuhat kertomusta.

Romaanikirjallisuus alkoi arabiankielisissä maissa vasta 1900-luvulla.[22] Noin 1,8 miljardin ihmisen muslimimaailman[23] kirjailijoista on kirjallisuuden Nobelin saanut kaksi henkilöä. Toinen palkituista, turkkilainen Orhan Pamuk, ei kuitenkaan pitänyt itseään uskovaisena[24], ja toinen, egyptiläinen Naguib Mahfouz, yritettiin murhata profeetan pilkkaamisesta.[25]