Islamin kritiikki

Arabit olivat 600-luvun loppuun mennessä valloittaneet koko Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan yhden jättivaltakunnan alaisuuteen, jota johdettiin Syyrian Damaskoksesta. Islamilaisen 800-luvulla muistiin kirjatun suullisen perimätiedon mukaan valtakunnan ytimen oli perustanut Muhammed vuonna 622 pienelle autiomaan keitaalle Arabian niemimaalle. Muhammed olisi myös perustanut uuden uskonnon, islamin, joka oli levinnyt uuden jättivaltakunnan myötä sen virallisena uskontona. Arabivallan alaisuuteen oli jäänyt valtava kristillinen, juutalainen ja zarathustralainen väestö.

Islamista ei puhuta vielä missään 600-luvun historiallisessa lähteessä.[5] Varhaisimmat arabiuskontoa koskevat kristilliset kirjoitukset ovat 700-luvun puolivälistä tai sen jälkeen. Niissäkään ei vielä puhuta islamista.[5][6]

Johannes Damaskolainen syyrialainen munkki ja varhainen kirkkoisä, ikoni 1800-luvulta

• Varhaisin "ismaeliittien taikauskoa" (superstition of ishmaelites) koskeva kristillinen teksti sisältyy teoksen Tiedon lähde lukuun ”Harhaopeista”.[7] Kirjoitus on peräisin 740-luvulta tai pian sen jälkeen. Sen kirjoittaja on mahdollisesti Johannes Damaskolainen, varhainen kirkkoisä, joka ennen luostariin karkottamistaan toimi virkamiehenä kalifien hovissa Damaskoksessa.[8][9] Teksti osoittaa, että kirjoittaja tunsi arabien perinteitä, mutta ei Koraania valmiina kirjana, sillä suurat 2-5 mainitaan itsenäisinä teoksina.[10] Kirjoitus kertoo, että Muhammed oli keskustellut areiolaisen munkin kanssa ja tutustunut myös Vanhaan ja Uuteen Testamenttiin. Kirjoittaja arvostelee Muhammedia neljän vaimon ja "tuhannen jalkavaimon" ottamisesta ja kertoo ottopoika Zaidiin liittyneen vaimon anastuksen, joka tarina on myös Koraanissa.[7][11]

• Bysantin keisarin Leo III:n (717–741) ja kalifi Umar II:n (717–720) kirjeenvaihdossa on kohta, jossa keisari pilkkaa arabeja siitä, että Persian kuvernööri Hajjaj olisi väärentänyt osia heidän pyhästä kirjastaan.[12][9] Kirje viittaa siihen, että arabien pyhiä kirjoituksia toimitettiin tai jopa kirjoitettiin uusiksi raakuudestaan tunnetun kuvernöörin johdolla. Arabilähteissä hänen kehutaan olleen vastuussa yli 100 000:n vääräuskoisen tappamisesta.[13] Arabilähteiden mukaan hän oli vastuussa myös Kaaban hävityksestä vuonna 692, jolloin Kaaban (mahdollisesti kristillinen) temppeli "palautettiin" takaisin alkuperäiseen abrahamilaiseen asuun.[14] Kaaban temppelin puhdistus pantiin myöhemmin profeetta Muhammedin tiliin.[15]

Vasta 800-luvulla sanat islam, Koraani ja muslimi ilmestyvät kirjallisuuteen. Islamilainen kirjallisuus alkaa tällöin ja kasvaa pian jättimäisiin mittoihin, kun Kiinasta tullut paperin valmistamisen taito auttaa asiaa.[6] Ibn Hishamin Muhammed-elämäkerta 800-luvun alussa oli ensimmäinen teos, joka kertoi Muhammedista.[15] 800-luvulta lähtien alkaa löytyä islamin kristillistä kritiikkiä, joista löytyvät sanat Koraani ja Muhammed.

• Varhaisin kritiikki, jossa Koraani mainitaan nimeltä, on vuodelta 830. Kristitty munkki al-Kindi (eri henkilö kuin arabifilosofi) kirjoittaa, että Koraanin sekavuus osoittaa tekstin kulkeneen monien käsien kautta. Hän myös ihmettelee, voiko taivaasta tullut ilmoitus mitenkään näyttää sellaiselta.[16] Myös islamilaisessa kirjallisuudessa Koraani mainitaan ensimmäisen kerran samaan aikaan Ibn Hishamin kirjoittamassa Muhammed-elämäkerrassa.

• Eulogius-niminen munkki löysi - tai väitti löytäneensä - vuonna 848 navarralaisesta Leiren luostarista käsikirjoituksen ”Muhammedin elämä”. Se on hävytön ivamukaelma profeetan elämästä, ja Eulogius teloitettiin lopulta Córdobassa.[17][18] Eulogiuksen tekstit ovat samalla ensimmäisiä, jotka kertovat islamin saapumisesta al-Andalusiin.

800-luvulla alkavat islamin sisäiset oppiriidat. Niiden esiintuoma kritiikki ei oikeastaan ole islamin arvostelua, vaan tapahtuu uskonnon sisällä. 800-luvun alussa Bagdadissa vaikuttivat mutaziliitit, joka oli kalifien tukema vapaamielinen islamin ajatussuunta. Se korosti järjen käyttöä uskonasioissa.[19]

• Abu Isa al-Warraq, (k. 861?)[20] Bagdadissa vaikuttanut muslimi ja islamin kriitikko, jonka teokset tunnetaan toissijaisista lähteistä.[21] Hän kuului mutazilitteihin. Kriitikko teloitettiin vääräoppisena.[20]
• Ibn al-Rawandi, (k. 860?) kuului Bagdadissa mutaziliitteihin, joista sittemmin erkani ja muutti Iraniin. Kirjoittajan huono maine voi johtua panettelusta. Orientalistien mielipiteet eroavat siinä, oliko hän jumalankieltäjä vai ainoastaan omaperäinen oman tiensä kulkija muslimina.[22]
• Abū Bakr al-Rāzī (k. 925) oli persialainen oppinut, joka teologiassa kielsi ihmeet ja profeettojen saamat ilmestykset.

Ristiretkien alkaessa 1000-luvulla eurooppalaiset eivät vielä käyttäneet käsitteitä islam tai muslimit. Vastustajat olivat pakanoita, joiden katsottiin palvovan jumaliaan, joita olivat Jupiter, Apollo, Mahomet ja eräät muut.[23] Tällaisina he esiintyivät myös keskiajan uskonnollisissa näytelmissä. Joissakin yksityiskohdissa kuitenkin tunnettiin muslimien tapoja. Esimerkiksi 1100-luvulla tehdyssä ranskalaisessa Rolandin laulussa Mahumetin ruumis heitetään kuoppaan, missä koirat ja siat - kaksi muslimien inhoamaa lajia - purevat ja polkevat sitä.[24]

Vähitellen kuitenkin opittiin, että saraseenit eivät olleet epäjumalanpalvojia vaan monoteisteja.[25] Tämän jälkeen heitä alettiin pitää harhaoppisina, ja Muhammed muuttui huijariksi ja vääräksi profeetaksi. Toisen vuosituhannen alussa Euroopassa alkoi ilmestyä useita Muhammed-elämäkertoja, jotka perustuivat tähän uuteen tulkintaan. Keskiajan historian professorin John V. Tolanin mukaan ne kuvasivat kohdettaan räikeän pilkallisesti ja vääristellen.[26]

• Erään Muhammed-biografian kirjoitti Jaénin piispa Pedro Pascual vuoden 1298 jälkeen jouduttuaan muslimien vangiksi ja rohkaisuksi uskonveljilleen, jotka vankeudessa alkoivat kääntyä muslimeiksi. Kun Eulogius kertoi, että koirat söivät Muhammedin ruumiin, joka oli jätetty kolmeksi päiväksi odottamaan ylösnousemusta, Pascual kirjoittaa, että Muhammed kuoli juutalaisnaisen vuoteeseen tämän sukulaisten surmaamana. Ruumis syötettiin sioille, mutta Muhammedin opetuslapsille väitettiin, että enkelit kiskoivat hänet elävänä taivaaseen samalla, kun juutalaisnainen yritti vetää Muhammedia jaloista takaisin.[27]

Vapaa keskustelu uskonnosta muuttui islamilaisissa maissa mahdottomaksi 900-luvulta alkaen, kun islamilainen papisto alkoi saada pitävän otteen yhteiskunnasta. Islamin puitteissa esiintyvä "harhaoppisuus" siirtyi tällöin kirjallisuuden puolelle.[28]

• al-Ma’arri, (k. 1057) syyrialainen sokea runoilija. Hänen maineensa islamin kriitikkona syntyi muun muassa balladista, missä runoilija nousee Paratiisiin ja löytää sieltä pakanakirjailijoita, joille Jumala on antanut anteeksi.[29][28]
• Omar Khaijam (k. 1131) oli persialainen matemaatikko ja tähtitieteilijä, jonka runoja on julkaistu myös suomeksi (mm. Teltantekijä). Monet runot ovat elämäniloisia ja torjuvat ahtaan uskonnollisuuden. On epäilty, että niiden tekijät ovat tuntemattomia, ja runot pantu varmuudeksi Omar Khaijamin nimiin tämän nauttiman korkean arvostuksen takia.[30]

Dante kohtaa Muhammedin ja Alin Helvetissä (William Blake)

• Dante sijoitti Jumalaisessa näytelmässä Muhammedin helvettiin, vieläpä sen toiseksi alimpaan piiriin, missä kärsivät ikuista rangaistusta riidankylväjät ja harhaoppiset ("seminator di scandalo e di scisma"). Muhammedin maha on leikattu auki niin, että sisälmykset roikkuvat ulkona. Hän kertoo Vergiliukselle, että haavojen umpeutuessa piru leikkaa miekalla ruumiin uudelleen auki. Muhammedin edellä kävelee Ali (šiialaisten ensimmäinen imaami), jonka kasvot on vastaavasti halkaistu miekalla.[31][32] Danten tulkinta seuraa keskiajalla vallinnutta käsitystä, joka ei nähnyt islamia eri uskontona vaan harhaoppina ja kerettiläisyytenä.

• Bysantin keisari Manuel II Palaiologos. Bysantin keisarin keskustelu vuonna 1391 persialaisen oppineen kanssa tuli kuuluisaksi vuonna 2006, kun Paavi Benedictus XVI lainasi keisarin sanoja vuonna 2006 Regensburgin puheessaan:[33]

»Osoita minulle, mitä uutta Muhammed toi ja tulet löytämään vain julmia ja epäinhimillisiä asioita kuten hänen määräyksensä levittää miekalla oppia, jota hän saarnasi. [...] Veri ei miellytä Jumalaa, ja se että toimii järjettömästi on Jumalalle vierasta. [...] Usko syntyy sielusta, ei ruumiista. Kuka ikinä johtaakaan ihmisiä uskoon tarvitsee kykyä puhua hyvin ja järkeillä asianmukaisesti ilman väkivaltaa ja uhkauksia. [...] [V]akuuttaakseen järkevän sielun ei tarvita vahvaa kättä tai aseita tai mitään muita keinoja uhata henkilöä kuolemalla.[34][33]»

Turkkilaiset uhkasivat Eurooppaa ja heidän sotaretkensä ulottui Wieniin saakka vuonna 1529, jolloin koettiin Wienin piiritys. Nämä tapahtumat vaikuttivat eurooppalaisen sivistyneistön näkemyksiin islamista.

• Martti Luther. Turkkilaisten hyökkäys sai Martti Lutherin näkemään islamin apokalyptisena uhkana ja enteenä lopun ajoista.[35] Vuonna 1542 Luther käänsi saksaksi vuonna 1300 kirjoitetun latinankielisen kiistakirjoituksen Koraanista, "jotta myös meillä Saksassa tiedettäisiin, miten alhainen usko Mahometin usko on."[36] Seuraavana vuonna hän kirjoitti esipuheen Biblianderin latinankieliseen Koraanin käännöksen.[37] Luther laati useita jyrkästi "muhamettilaisuutta" arvostelevia kirjoituksia. Hän piti muslimien uskoa paholaisen aseena ja nimitti Muhammedia ”piruksi ja Saatanan esikoiseksi”. Lutherin mukaan tämä "tappoi sielut valheillaan ja murhasi ruumiit miekallaan."[38] Luther totesi kuitenkin: ”Annettakoon turkkilaisen uskoa ja elää kuten tahtoo, aivan kuten paaviuden ja valekristittyjen annetaan elää.”[39] Uskonpuhdistaja kannatti Koraanin julkaisemista latinaksi, sillä hän halusi sen olevan saatavilla esimerkkinä siitä, miten "tyhmä ja häpeällinen" teos se oli.[37][40]

• Michel Baudier (1589 – 1645), ranskalainen historioitsija, julkaisi 1625 kirjan Histoire général de la religion des Turcs. Se sisältää arvokkaasti tehdyn piirroskuvan Muhammedista, mutta tekstissä Muhammed esiintyy huijarina ja vääränä profeettana.[41]

Turkkilaiseksi puettu Muhammed seisoo keskenään kiistelevien oppineiden keskellä käsissään miekka ja puolikuu ja polkee jalkoihinsa ristin, maapallon ja Mooseksen lakitaulut. Muhammedin kupeella roikkuu naamio, joka symboloi kaksinaamaisuutta. Hänen käsivarrellaan on Koraanin tekstiliuska, mushaf.[42] Muhammedille on piirretty naiselliset rinnat. (allegoriset hahmot olivat yleensä naisia, mutta kuva on samalla pilkallinen) Taustalla uhkaa muslimiarmeija, jonka kapteeni on kuvan toinen Muhammed-muotokuva.. Kuva Humphrey Prideauxin Muhammed -elämäkerran ranskankielisestä käännöksestä 1698.[43][44]

Valistuksen vuosisadalla myös islam joutui ryöpytyksen kohteeksi Euroopassa. David Hume arvosteli islaminuskossa sekä moraalin sisältöä että universaalisen moraalin puuttumista.

• David Hume (1711–1776). Esseessään Of the Standard of Taste empiristinen filosofi David Hume kuvaa Koraania "villiksi ja mielettömäksi" teokseksi, ja kysyy puuttuuko Koraanin kirjoittajalta ”oikeudenmukainen moraalitunto” (”a just sentiment of morals”)? Hume kehottaa lukijoita kiinnittämään huomiota (Koraanin) selostukseen, "jolloin huomataan pian, että kirjoittaja ylistää sellaisia petollisuuden, epäinhimillisyyden, julmuuden, koston tai kiihkoilun ilmentymiä, jotka ovat täysin yhteensopimattomia sivistyneen yhteiskunnan kanssa.”[45]Hume kirjoittaa: "Mitään oikeudenmukaisuuden periaatetta ei näytetä noudatettavan, vaan jokainen teko on moitittava tai kiitettävä vain sillä perusteella onko se hyödyllinen vai haitallinen uskoville."[45]
• Alain-René Lesage (1668–1747) huipensi Muhammedin esittämisen koomisena teatterihahmona näytelmässä Arlequin Mahomet (1714). Näytelmässä esiintyy Muhammediksi naamioitunut huijari, joka hämää uskovaisia muslimeja erilaisilla tempuillaan.[46]
• Voltaire (1694–1778) kirjoitti näytelmän Mahomet vuonna 1742.[47] Voltaire löysi islamista yksinkertaisen uskon, jossa on yksi Jumala ja hänen profeettansa ilman pappeja, ihmeitä tai mysteereitä. Islam oli myös suvaitsevainen muita uskontoja kohtaan toisin kuin kristinusko.[48] Toisaalta Voltaire piti Muhammedia petturina, roistona ja huijarina ("traître, scélérat, imposteur").[49]

1800-luvulla länsimaissa alkoi tieteellinen orientalistinen islamin tutkimus, jonka muutamia tunnettuja nimiä ovat Gustav Weill ja Ignaz Goldziher. Tutkimus kohdistui Koraaniin ja keskiaikaisen hadith-kirjallisuuden tieteelliseen arvoon.

• Karl Marx kirjoitti islamista vähän. Lehtiartikkelissa "itämaisesta kysymyksestä" vuonna 1854 hän piti islamia aggressiivisena oppina, joka halveksi vääräuskoisia ja rakensi pysyvää riitaa näitä vastaan. Jopa berberivaltioiden merirosvolaivat olivat tässä suhteessa osa pyhää uskontoa, kirjoitti Marx ironisesti.[50]
• Ranskalainen Ernest Renan (1823–1892) kirjoitti tunnetun esseen L'islamisme et les sciences (Islam ja tieteet), jossa hän väitti, että islamilaisen maailman sivistyksellinen ja tiedollinen alennustila johtui nimenomaan islamista. Renanin mukaan keskiajan islamilaisen kulttuurin kukoistus ei johtunut islamista, vaan tapahtui siitä huolimatta ja oli itse asiassa olennaisesti islamille vastaisten kulttuuristen virtausten aikaansaannosta. Islamilaiset valloitukset merkitsivät sassanidi-imperiumin romahtamista, mutta abbasidit onnistuivat vallankaappauksellaan palauttamaan imperiumin kukoistuksen. Renan kutsui tätä nykyään "islamin kultakautena" tunnettua ajanjaksoa persialaiseksi renessanssiksi ja näki sen perusolemukseltaan olennaisesti epäislamilaisena, paluuna sassanidi-imperiumin Khosrau I: aikaiseen kukoistukseen:

»Islamin kauhistuttava puhuri pysähdytti, noin sadan vuoden ajaksi, kaiken tämän kauniin iranilaisen kehityksen. Mutta Abbasidien saapuminen muistutti Khosraun kukoistuksen uudestisyntymää. Vallankumous, joka nosti tämän dynastian valtaistuimelle koostui persialaisista joukoista persialaisine päällikköineen. [...Bagdadista tuli tämä persialaisen renessanssin pääkaupunki. Valloittajien kieltä, arabiaa, ei voitu syrjäyttää kuten ei uskonnostakaan voitu kauttaaltaan luopua; mutta uuden sivilisaation henki on oli olennaisesti sekoittunut. Parsit, kristityt, johtivat sitä; hallinto, poliisi erityisesti, olivat kristittyjen käsissä."[51][52]»

Vastaavasti Renan katsoi, että juuri islam oli syy tämän kukoistuksen päättymisen. Islam suvaitsi filosofiaa ja tiedettä vain koska se oli liian heikko ja hajanainen ja "huonosti varustautunut terroriin" tehdäkseen niistä lopun, missä se onnistui abbasidi-imperiumin kukistuttua. Renanin mukaan:

»liberaalit, jotka puolustavat islamia, eivät sitä tunne. Islam on hengellisen ja ajallisen erottamaton liitto, se on dogman valtakunta, se on raskain kahle, minkä ihmiskunta on koskaan synnyttänyt."[53][54]»

Renanin mukaan islamille on leimaa antavaa viha tiedettä kohtaan ja kaiken tutkimuksen pitäminen "jonninjoutavana ja lähestulkoon jumalattomana". Luonnontiede on islamin näkökulmasta kilpailua Jumalan kanssa, ja historia, kun sitä sovelletaan islamia edeltävään aikaan, arveluttavaa, koska se palauttaisi mieliin muinaiset virhekäsitykset.[55]

• Winston Churchill arvosteli islamia vuonna 1899 ilmestyneessä kirjassaan The River War. Usein siteerattu kohta teoksessa on seuraava:[56]

»Kuinka kauhistuttavia ovatkaan kiroukset, joita muhamettilaisuus langettaa kannattajilleen! Fanaattisen vimman lisäksi, joka ihmisessä on yhtä vaarallista kuin vesikauhu koirassa, tulee vielä tämä pelottava fatalistinen apatia. Islamin vaikutukset ovat ilmeisiä kaikissa maissa, missä profeetan seuraajat hallitsevat tai asuvat. Niihin kuuluvat huonot tottumukset, heikosti toimiva maatalous, kaupan kankeus ja omaisuudensuojan puutteet... Yksittäisillä muslimeilla voi olla loistavia ominaisuuksia, mutta uskonnon vaikutus halvauttaa sitä seuraavien sosiaalisen kehityksen.[57]»

Lainaus jätettiin pois muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneestä teoksen lyhennetystä versiosta, mikä on saanut jotkut virheellisesti kiistämään lainauksen autenttisuuden.[58]

Perinteinen käsitys islamin varhaishistoriasta joutui 1900-luvulla yhä enemmän historiatieteellisen kritiikin kohteeksi. 2000-luvulla yleistynyt usein poleeminen islamin kritisointi oli varsinkin kylmän sodan aikakautena harvinaista, ja sikäli kuin sitä esiintyi, ei sille löytynyt laajempaa kaikupohjaa. Varsinkin Lähi-idän muslimimaat olivat noina aikoina maallistuneempia kuin tänään. Turkissa vallitsi atatürkiläinen sekulaari autoritarismi ja arabimaissa elettiin arabisosialismin aikakautta. Fundamentalismi pidettiin Nasserin tapaisten konservatiivisten ja autoritaaristen hallitsijoiden toimesta kurissa, eikä sille ollut kansan keskuudessakaan laajempaa kaikupohjaa.[59] Jihadismi tai poliittinen islam eivät olleet laajasti tunnettuja ilmiöitä. Ajatollah Khomeinin hallinnon Iranissa vieraillut uuden vasemmiston johtohahmo Michel Foucault esimerkiksi kirjoitti, että kukaan Iranissa ei ymmärrä "islamilaisella hallituksella" papiston teokraattista valtaa; hän näki päinvastoin liikkeelle ominaiseksi epäluottamuksen legalismiin.[60] Reaganin hallinnon aseistamista[61] Afganistanin mujahideen-taistelijoista (ideologialtaan saudi-salafismia edustavat talibanit) taas puhuttiin länsimedioissa vain "vapaustaistelijoina" (freedom fighters).[62]

• L. I. Klimovitš, vasta valmistunut neuvostoliittolainen orientalisti, väitti vuonna 1930, että kaikki lähteet olivat niin myöhäisiä, ettei Muhammedin historiallisuutta voitu tieteen keinoin vahvistaa. Muhammed seurueineen oli myyttinen hahmo, joka keksittiin, koska jokainen uskonto tarvitsi profeettansa.[63] Klimovitšin kanta on saanut lisääntyvää kannatusta vuosien mittaan orientalistien keskuudessa.
• Antoine Fattal, libanonilainen juristi, julkaisi laajan kriittisen oikeushistoriallisen tutkimuksen Le Statut légal des non-Musulmans en pays d'Islam uskonnollisten vähemmistöjen kohtelusta muslimimaissa.
• Hillaire Belloc, englantilainen katolinen kirjailija, ennusti 1900-luvun alkupuolella, että islamilaiset maat saattavat tulevaisuudessa kuroa kiinni Euroopan etumatkan, mikä johtaisi kristityn lännen ja islamilaisen idän konfliktin uusiutumiseen. [64]
• V.S. Naipaul, Nobel-palkittu kirjailija, kritisoi islamia esimerkiksi esseissään Among the Believers (1981) ja Beyond Belief: Excursions In the Lands of the Converted Peoples (1998).[65] Hän tarkasteli islamia "käännytettyjen" kansojen näkökulmasta, ja näki sen arabialaisen imperialismin muotona, ja painotti uskonnon poliittista luonnetta.[66]
• Toby Huff, yhdysvaltalainen sosiologi, kirjoitti laajan vuonna 1993 julkaistun historiallista tieteensosiologiaa edustavan tutkimuksen The Rise of Early Modern Science, jossa pyrki vastaamaan kysymykseen, miksi moderni luonnontiede ei syntynyt islamilaisessa maailmassa tai Kiinassa. Huffin mukaan syy sille, miksi tiede ei islamilaisessa maailmassa kehittynyt pidemmälle kuin se kehittyi vaikka kaikki se tieto, joka eurooppalaisilla filosofeilla ja tiedemiehillä myöhäiskeskiajalla ja renessanssiaikana oli, tunnettiin islamilaisessa maailmassa jo kauan ennen kuin se tuli tutuksi Lännessä, olisi ollut viime kädessä islamilaisessa lainsäädännössä ja teologiassa.

Länsimainen islamin arvostelu on kohdistunut etenkin kysymyksiin ihmisoikeuksista. Islamia on kritisoitu länsimaisten arvojen kanssa ristiriitaisena oppina ja uhkana länsimaisille arvoille. Kritiikin kohteena ovat olleet naisten oikeuksien loukkaaminen, islamin pyrkimys poliittiseen valtaan sekä uskonnon väkivaltaisuus.

Islamia ovat kritisoineet eri näkökulmista reformistiset muslimit, islamista luopuneet apostaatit, ateistit, kristityt fundamentalistit, sekulaarit humanistit, konservatiivit, seksuaalivähemmistöjen puolustajat, ihmisoikeusaktivistit, marxilaiset ja äärioikeistolaiset. Syyskuun 11. päivän terrori-isku lisäsi islam-kritiikkiä ja toi sen suuren yleisön tietoisuuteen, vaikka jo Salman Rushdien tapaus nostatti islamiin kriittisesti suhtautuvia puheenvuoroja. Toisaalta julkisuutta on länsimaissa entistä selvemmin hallinnut "poliittisesti korrekti" suhtautuminen islamiin, joka on tarkoittanut myönteistä ja hyväksyvää perusasennetta.

Uusi ilmiö on kritiikin painuminen maan alle ja sen julkaiseminen salanimillä ja omakustanteina.[67] [68][69] Ilmiö muistuttaa valistusaikana yleistynyttä "klandestiinikirjallisuutta", jossa kirkkoa vastaan hyökättiin salanimen suojassa. Vuonna 2005 Otava poisti Ayaan Hirsi Alin Neitsyhäkki-kirjasta sivun, joka käsitteli Muhammedin avioliittoa lapsen kanssa, mutta palautti tekstin asiasta nousseen kohun jälkeen.[70] Sittemmin Otava ei ole julkaissut Hirsi Alin kirjoja. Teoksen Harhaoppinen (2016) julkaisi pieni kuopiolainen kustantamo suomentajan esiintyessä salanimellä. Robert Spencerin teoksen on samoin julkaissut suomeksi toimintansa jo lopettanut pienkustantamo.

• Ayaan Hirsi Ali on Somaliassa syntynyt entinen muslimi. Hän on poliitikko ja kirjailija, joka on asunut Hollannissa ja muutti Yhdysvaltoihin saatuaan tappouhkauksia. Ayaan Hirsi Ali on esittänyt islamille viisi muutosvaatimusta, joiden täyttäminen tekisi islamista moderniin maailmaan paremmin sopivan uskonnon. Ne ovat 1) Koraanin ja islamin ehdottomasta auktoriteetista luopuminen, 2) irtautuminen kuolemankultista, 3) luopuminen šariasta ja länsimaisen, maallisen oikeuskäsityksen omaksuminen, 4) luopuminen oman käden oikeudesta eli "hyvään käskemisen ja pahan kieltämisen" periaatteesta ja 5) luopuminen väkivaltaisesta jihadista.[71]

• Oriana Fallaci on islamia arvosteleva italialainen toimittaja, jonka teoksesta La forza della ragione (2001) tuli bestseller.
• Sam Harris on yhdysvaltalainen kirjailija ja neurotieteilijä, jonka kirja Uskon loppu: Uskonto, terrori ja järjen tulevaisuus ilmestyi vuonna 2007 suomeksi. Toinen suomennos on keskustelukirja Islam ja suvaitsevaisuuden tulevaisuus (2017) yhdessä muslimitaustaisen Nawazin kanssa.[72][73].
• Lars Hedegaard on Tanskassa tunnettu vasemmistolainen islam-kriitikko, joka joutui murhayrityksen kohteeksi islam-kritiikkinsä takia.
• Carlo Panella on italialainen toimittaja, jonka teos, Islamin musta kirja, julkaistiin suomeksi vuonna 2009.[74]
• Thilo Sarrazin on saksalainen poliitikko, joka on arvostellut Saksan islamisoitumista kirjassaan Deutschland schafft sich ab (2010).
• Robert Spencer on yhdysvaltalainen besteller -kirjailija ja blogisti, joka pitää vuonna 2003 aloitettua Jihad Watch -sivustoa. Spencer on kirjoittanut useita kirjoja islamista.
• Hege Storhaug on norjalainen vasemmistolainen toimittaja, joka julkaisi ensin omakustanteena myös suomeksi vuonna 2017 ilmestyneen kirjan Islam - yhdestoista vitsaus.[75]
• Wafa Sultan on Syyriassa syntynyt ex-muslimi, joka toimii psykiatrina Yhdysvalloissa. Hän on julkaissut kirjan A God Who Hates (2009), joka kertoo islamin luomasta uhasta läntisille arvoille.
• Ibn Warraq on intialaistaustainen ex-muslimi, joka on kirjoittanut tai koonnut useita teoksia sekä islamin kritiikistä että kirjoja, joissa on julkaistu uudelleen klassisia eurooppalaisia tutkimuksia islamista. Hän käyttää turvallisuussyistä salanimeä.
• Alexandre del Valle on ranskalais-italialainen politiikan tutkija, joka on julkaissut lukuisia poliittista islamia yleensä ja muslimiveljeskuntaa ja muita sunnisalafistisia liikkeitä erityisesti kritisoivia ja ennen kaikkea niiden toimintaa ja strategiaa analysoivia kirjoja ja artikkeleita. del Valle näkee salafistien ja etenkin muslimiveljeskunnan Euroopan moskeijoissa itselleen ottaman valta-aseman äärimmäisen vaarallisena, ja hänen strategisen analyysinsä mukaan juuri islamistiset liikkeet ovat Euroopan ja Lännen “todellisia vihollisia” (Les vrais senemies de l'Occident).[76]

• Geert Wilders on hollantilainen poliitikko, joka elää poliisin suojeluksessa. Hän on kirjoittanut teoksen Marked for Death. Islam's War Against the West and Me. (2012).
• Muista ansioistaan tunnettuja henkilöitä, jotka ovat arvostelleet islamia tai islamilaista maahanmuuttoa erilaisista näkökulmista, ovat muun muassa Michel Houllebecq (kirjailija), Richard Dawkins, (evoluutiobiologi), Éric Zemmour (ranskalainen esseisti ja konservatiivinen yhteiskuntakriitikko)[77], Roger Scruton (englantilainen filosofi) ja Douglas Murray (englantilainen esseisti). [78][79] Tunnetuista poliitikoista islamia on arvostellut esimerkiksi jihadistin murhaamaksi tullut Pim Fortuyn Hollannissa. Paavi Benedictus XVI:n Regensburgin puhe herätti huomiota, ja esimerkiksi Kansan Uutiset piti tyrmistyttävänä väitettä, että islam olisi sotaisa uskonto. [80]

Muutamat eurooppalaiset kansalaisjärjestöt ovat keskittyneet islamin vastustamiseen. Niihin kuuluu saksalainen Pegida (Patriotische Europäer gegen die Islamisierung des Abendlandes). Islaminvastaisen English Defence League -järjestön perustaja Tommy Robinson siirtyi brittiläiseen Pegidaan, koska vastusti perustamaansa järjestöön ilmaantunutta rasismia.[81] Suomessa on vaikuttanut islaminvastainen Finnish Defence League.

Myös islamin eri suuntaukset arvostelevat toistensa näkemyksiä. Esimerkiksi sunnit ja šiiat eivät rukoile yhdessä. Länsimaiseen arvomaailmaan perustuvaa ihmisoikeuskritiikkiä islamilaista fundamentalismia vastaan ovat esittäneen monet uudistushenkiset muslimit, kuten kanadalainen Irshad Manji, jonka kirja Islamin kahdet kasvot julkaistiin suomeksi 2004, sekä pakistanilainen brittimuslimi Maajid Nawaz[72][73].

Monet ovat arvostelleet islamia siitä, ettei se tee eroa maallisen ja uskonnollisen lain välillä. Esimerkiksi filosofi Roger Scruton toteaa tämän erottelun olevan kristilliselle perinteelle ominainen piirre, mutta islamilaisen vastainen. Scruton näkee ongelmalliseksi myös islamin opin, jonka mukaan Koraani olisi kirjaimellisesti Jumalan puhetta; tämä luo hermeneuttisen rajoitteen, ja vaikeuttaa lain sopeuttamista muuttuviin olosuhteisiin. Scruton kritisoi šariaa ja islamilaista perinnettä myös siitä, ettei niiden piirissä tunnusteta instituutioiden (esim. oikeushenkilön käsite) legitimiteettiä, ja että on olemassa koko joukko asioita, jotka ovat länsimaisen lainsäädännön ja moraalin näkökulmasta kiellettyjä ja väärin, mutta šarian näkökulmasta sallittuja tai jopa velvollisuuksia (esim. naisten ympärileikkaus monissa islamilaisissa maissa).[82]

”Ei moskeijaa”.

Ibn Warraq arvostelee islamilaisia maita siitä, että ne ovat pyrkineet muuttamaan kansainvälisen oikeuden normeja oman mielensä mukaiseksi. Muslimimaiden vaikutuksesta vuonna 1981 YK:n julistus uskonnollisen syrjinnän lopettamisesta muutettiin siten, että oikeus omaksua uskonto muutettiin oikeudeksi edustaa jotain uskontoa. Tämä heijastelee šariaa eli islamilaista lakia, jossa epäusko on suurin synti eli paha teko.[83]

Vuonna 2009 YK:n yleiskokouksessa hyväksyttiin ”uskontojen halventamisen” vastainen julkilausuma. Arvostelijoiden mukaan kyse on 57 islamilaisen valtion muodostaman Islamilaisen konferenssin pyrkimyksestä estää islamin arvostelu. Arvostelijoiden mukaan islamilaiset valtiot ovat hyväksyneet YK:n ihmisoikeusjulistuksen sijasta Kairon julistuksen, jossa islam menee ihmisoikeuksien edelle. Uskontokriitikko Jussi K. Niemelän mielestä ”YK järjestönä on tiensä päässä, jos ja kun sitä käytetään totalitaristisen valtiojärjestyksen puolustamiseen ja suojelemiseen sekä teokratian edistämiseen” ajatuksenvapauden ja sananvapauden sijasta.[84].

Vuonna 2009 järjestettiin 30. syyskuuta kansainvälinen jumalanpilkkapäivä. Kampanjan perustajien mukaan päivän tarkoitus on ”muistuttaa maailmaa siitä, että uskonnon ei tule enää koskaan olla avoimen ja rehellisen keskustelun ulkopuolella”. Päivä on eri puolilla maailmaa tapahtuneisiin mellakoihin johtaneiden Muhammad-pilapiirrosten julkaisun vuosipäivä.[85][86]

Pääartikkeli: Islam ja naiset

Ayaan Hirsi Ali on arvostellut erityisesti musliminaisten asemaa ja todennut, että ”heidän uskonsa vie heiltä heidän ihmisoikeutensa”.[87] Useissa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maissa šaria-laki sääntelee avioliittoon, avioeroon ja lasten huoltajuuteen liittyvistä asioista, mikä tarkoittaa sitä, että monissa maissa naisen todistus on arvoltaan puolet miehen todistuksesta. Saudi-Arabiassa tuomarit perustavat päätöksensä näissä asioissa omiin tulkintoihinsa uskonnollisista teksteistä.[88]

Fatwakomitean päätös koskien kääntymistä kristinuskoon: ”Koska hän hylkäsi islamin, häntä pyydetään ilmaisemaan katumuksensa. Ellei hän kadu, hänet tapetaan islamilaisen lain oikeuksien ja velvoitteiden mukaisesti.”

Esimerkiksi Ibn Warraq on esittänyt voimakasta arvostelua islamilaisten maiden uskosta luopuneiden kohtelua kohtaan. Hän on kerännyt laajan kokoelman kertomuksia ihmisiltä, jotka ovat joutuneet vainon kohteeksi vaihtaessaan uskontoa tai luovuttuaan islamista.[89] Koraanin, hadithien sekä Šarian mukaan rangaistus apostasiasta on kuolema.[90]

Pääartikkeli: Orjuus islamilaisessa maailmassa

Eräät tutkijat ovat arvostelleet islamia siitä, että se salli orjuuden kauan sen jälkeen kun se oli kielletty länsimaissa. Esimerkiksi Rodney Starkin mukaan eräs ongelma oli Muhammadin asettama esikuva, jonka vuoksi ”islamilaisten teologien kohtaama perustava ongelma orjuuden moraalisuudessa on, että Muhammad osti, myi ja vangitsi orjia”.[91]

Keskiaikainen šariakäsikirja Reliance of the Traveller kertoo Muhammedin antamista ohjeista orjuuden suhteen. Kirjan mukaan ”valloitetun maan naiset ja lapset ovat saalista ja orjia”. Kaikki kuuluu ensin imaamille, ja kun hän on ottanut oman viidenneksen osuutensa, loput annetaan niille sotilaille, jotka ovat osallistuneet sotaan (k32.1) Jos isä ja äiti on otettu orjiksi, myös kaikki lapset ovat orjia, sillä orjuus periytyy. Orjat ja orjattaret ovat heidän isäntänsä omaisuutta ja hän voi kohdella heitä haluamallaan tavalla. Orjan tyytyväisyydellä ei ole väliä (k32.2). Joka omistaa orjattaren voi käyttää häntä mielensä mukaan seksuaaliseen nautintoon. Orjattaren seksuaalinen tyydyttyminen ei ole tärkeää. Isäntä saa myös lainata orjatartaan toiselle miehelle seksuaalista kanssakäymistä varten ilman orjattaren suostumusta (k32.3).[92]

Monet länsimaiset järjestöt ja huippupoliitikot ovat vastanneet läntiseen kritiikkiin ja antaneet myönteisiä lausuntoja islamista. Näissä puheenvuoroissa on tuotu esiin islamin vaikutus eurooppalaisen sivistyksen syntyyn, islamin monimuotoisuus sekä islamin läheinen sukulaisuus länsimaisten arvojen kanssa. Islamin puolustajiin on kuulunut sekä tunnettuja ajattelijoita että näkyviä poliitikkoja. Oman ryhmänsä muodostavat akateemiset orientalistit ja arabiankielen tutkijat. Jotkut heistä, kuten washingtonilaisen Georgetown-yliopiston islamin tutkimuksen professori John L. Esposito[93] on saanut laajamittaista rahoitusta arabimaista.[94]

Warraqin mukaan Koraani ei voi olla kaikkitietävän jumalan teksti, vaan siinä on hänen mukaansa nähtävissä Muhammadin käden jälki kaikkialla. Tämä näkyy esimerkiksi Koraanin Raamattua muistuttavasta maailmankuvasta, joka on Warraqin mukaan ristiriidassa nykytietämyksen kanssa.[95] Warraq viittaa länsimaissa pitkään vallinneeseen käsitykseen, jonka mukaan Koraanista oli alun perin olemassa useita versioita, jotka vasta myöhemmin pyrittiin yhdistämään yhdeksi Koraaniksi. Tämä on vastoin muslimien yleistä kantaa, jonka mukaan Koraani on aina ollut yhtenäinen kerralla jumalalta saatu.[95]

Warraq viittaa tutkijoiden näkemyksiin, joissa Muhammadin nähdään saaneen usein Koraanin jakeiksi päätyviä ilmestyksiä, jotka palvelevat hänen kulloisia tarkoitusperiään. Lisäksi länsimainen tutkimus on selvittänyt Koraanin suurien aikajärjestystä, joka on tutkimusten mukaan eri kuin niiden järjestys itse kirjassa.[95] Koraania on muslimien piirissä usein pidetty täydellisenä puhtaan arabiankielisenä tekstinä. Warraq viittaa länsimaisiin tutkijoihin, jotka ovat pitäneet Koraania kielioppivirheitä sisältävänä, tyyliltään kömpelönä ja lainasanoja sekä asiavirheitä sisältävänä (väitettyihin asiavirheisiin kuuluvat Koraanin sekavaksi moitittu käsitys Aleksanteri Suuresta ja joidenkin Raamatussakin esiintyvien henkilöiden sekoittaminen toisiinsa).[95]

Warraqin mielestä Koraanissa alati aiheena oleva helvetin kauhujen kuvaaminen viittaa siihen, että islam perustuu suureksi osaksi pelotteluun. Warraq pitää myös predestinaatiota (oppi, jonka mukaan pelastetut ja helvettiin joutuvat on etukäteen valittu) epäsopivana moraalisen vastuun kannalta. Predestinaatio tarkoittaa käytännössä sitä, että syyttömiä tuomitaan helvettiin. Warraq kysyy myös, millainen on sellaisen jumalan mieli, joka luo olentoja, joita hän käskee palvomaan itseään viisi kertaa päivässä.[95]

Ibn Warraq näkee hyvin ongelmallisena sen, että islam perustuu yhden ihmisen saamiin ilmestyksiin jumalalta. Hän kysyy, mistä voimme tietää, että Muhammad oli vilpitön. Monia ihmisiä, jotka nykyään väittävät saavansa viestejä jumalalta, pidetään mielenvikaisina.[95] Warraq korostaa, että myös Muhammadia puolustava tutkija William Montgomery Watt myöntää, että Muhammad sai ilmestyksiä omien tarkoitusperiensä mukaisesti, mistä Watt päättelee edelleen, että Muhammad oli joko vilpillinen tai kykenevä itsepetokseen.[96]

Ayaan Hirsi Ali on kirjoittanut Muhammadin olevan nykykäsitysten valossa ”perverssi” viitaten hänen avioliittoonsa hyvin nuoren tytön, 9-vuotiaan Aishan, kanssa.

Ibn Warraqin mukaan Muhammad syyllistyi salamurhiin, ryöstelyihin ja verilöylyihin vihollisia – erityisesti juutalaisia – kohtaan. Warraqin mukaan Muhammad saattoi hyökätä kyliin vain lisätäkseen valtaansa tappaen miehet, myyden naiset ja jakaen saaliin. Warraqin mukaan Muhammadia ei voida puolustaa sanomalla tämän olleen vain oman aikansa ja paikkansa edustaja muun muassa sen takia, että tuohon aikaan Arabiassa kyllä tunnettiin armo ja laupeus. Myös Warraq moittii Muhammadia kyseenalaisista seksuaalisuhteista, joista seuranneista skandaaleista on nähty jälkiä Koraanin jakeissa.[97]

Brittiläisen orientalistin William Montgomery Wattin (1909–2006) mielestä ketään historian kuuluisaa henkilöä ei ole mustamaalattu niin voimakkaasti kuin Muhammadia. Hänen mukaansa Muhammadia pitäisi arvostella oman aikansa eikä nykyisen länsimaalaisen moraalikäsityksen perusteella.[98] Antje Jackelén, Ruotsin kirkon arkkipiispa, katsoi, että on mahdoton vastata kysymykseen, antaako Jeesus todemman kuvan Jumalasta kuin Muhammed. [99] brittiläinen tietokirjailija Karen Armstrong pitää Muhammadin teologisia näkemyksiä rauhanomaisina ja suvaitsevina.[100]

Historiallis-kriittinen islamin tutkimus alkoi Euroopassa 1800-luvun alkupuolella, jolloin Gustav Weil alkoi asettaa kyseenalaiseksi islamin 800-luvulla kirjatun perimätiedon arvon tieteellisenä lähteenä. Vuosisadan lopulla Ignaz Goldziher päätyi siihen, ettei yksikään hadith täyttänyt tieteellisen tiedon vaatimuksia. Johtopäätösten teko näistä tuloksista on ollut hidasta arabiaa osaavien länsimaisten tutkijoiden keskuudessa. Vasta sata vuotta Goldziherin jälkeen eli 1900-luvun lopulla orientalistit ovat alkaneet hyväksyä sen ajatuksen, että islamin varhaishistorian kuvaus seisoo tieteellisessä mielessä tyhjän päällä eli kuten Jaakko Hämeen-Anttila toteaa, on talo "ilman perustaa".[101][102][103]

Koska Muhammedista ei ollut muutakaan varmaa aikalaistietoa arkeologisista tai ei-islamilaisista lähteistä, useiden orientalistien johtopäätös oli se, ettei Muhammed ollut historiallinen henkilö, vaan taruhahmo. Tämän näkemyksen esitti ensimmäiseksi neuvostoliittolainen orientalisti L.I. Klimovitsh vuonna 1930.[104] Vähitellen alkoi kehittyä näkemys, että tarinat Muhammedista olivat abbasidihallinnon luomaa pseudohistoriaa, mistä historia on täynnä esimerkkejä, kuten Ruotsin suurvalta-ajan goottilainen historiankirjoitus tai roomalaisten taru Romuksesta ja Remuksesta.

Viime vuosikymmeninä on alettu hahmotella uutta kokonaiskuvaa islamin syntymisestä siten, että historiankirjoituksen normaaliin tapaan turvaudutaan aikalaislähteisiin. Merkittävä historiallis-kriittinen islamin tutkimuksen keskus on Saarlandin yliopistossa vaikuttava Inārah-projekti, Sen edustajia ovat muun muassa Karl-Heiz Ohlig, Markus Gross, M.R. Kerr, Gerd R. Puin ja Christoph Luxenberg.[105][6]

• Historiakriittiset tutkijat ovat todenneet, että sana muhammad ilmestyy historiaan vasta 600-luvun lopulta alkaen kalifi Abd al-Malikin lyömissä kolikoissa.[106] Niissä sanan on katsottu tarkoittaneen gerundiivia "ylistetty" ja viitanneen todellisuudessa Jeesukseen, jonka kunniaksi kalifi rakensi vuonna 691 Jerusalemiin Kalliomoskeijan.[6]

• Christoph Luxenbergin mukaan profeetta Muhammedin hahmo syntyi lukuvirheen tuloksena, kun Jeesuksen arabiankielinen kunnianimi muhammad eli "ylistetty" alettiin lukea Muhammed -nimiseksi henkilöksi.[6] Tämän teorian mukaan profeetta Muhammed tulee mukaan vasta 700- ja 800-lukujen taitteessa, jolloin alkaa massiivinen Muhammed-kirjallisuuden tuotanto.[107] Myös Muhammedin kotikaupunki Mekka puuttuu muuten runsaista historiallisista lähteistä 700-luvun puoliväliin saakka.[108]
• Vuonna 1970 Günter Lüling (1928–2014) julkaisi väitöskirjan, jossa perusteli näkemystä, että jopa kolmasosa Koraanin suurista olisi alun perin kristillisiä hymnejä.[109] Esimerkkejä kristillisistä hartausteksteistä ovat vaikkapa suura al-Fil tai al-Masad.
• Brittiorientalisti John Wansbrough (1928–2002) katsoi, että Koraani koottiin eri lähteistä vasta 800-luvun alkuun mennessä. Islam oli kehittynyt vähitellen, useiden vuosisatojen kuluessa, itäisestä juutalais-kristillisyydestä, joka omaksui vaikutteita paimentolaisuskonnoista. Islamin tulkinnat sen omasta historiasta olivat Wansbroughin mielestä myöhäisiä sepitelmiä, joiden tarkoitus oli korostaa islamin alkuperäisyyttä ja eheyttä. Muhammed oli myyttinen taruhenkilö, joka tarjosi arabialaisen vastineen Raamatun profeetoille[110]
• Wansbroughn monet oppilaat, kuten Michael Cook (1940–) ja Patricia Crone (1945–2015) edustavat myös kriittistä tai "revisionistista" islamintutkimusta. Kirjassaan The Meccan Trade (1987) Crone osoitti, että Mekkaa ei mainita missään historiallisessa lähteessä ennen 700-lukua.[111] Crone osoitti myös, että Muhammed-tarinoiden sisältämä tietomäärä kasvoi jatkuvasti ajan kuluessa: uudemmat hadithit tiesivät enemmän kuin vanhemmat. Crone pitää kuitenkin Muhammedia historiallisena henkilönä erään 700-luvun kristillisen lähdeviitteen perusteella.[112]
• Orientalisti Sven Kalisch (1966–) katsoo, että muslimit eivät koskaan ole olleet aidosti kiinnostuneita Muhammedin historiallisuudesta. Islam esittää Muhammedissa mielikuvan täydellisestä ihmisestä, joka on jäljittelemisen arvoinen. Jokainen projisioi tähän hahmoon sen, minkä haluaa. Muhammed on symboli eikä historiallinen henkilö.[113]
• Orientalisti Hans Jansen (1942–2015) on ehdottanut, että Muhammedista kertovat varhaiset tarinat olisivat syntyneet kansanperinteenä etenkin sotilasleireissä, koska kertomusten sisällöissä korostuivat sotilaalliset toimet, kuten ryöstöretket tai saaliinjaot.[114] Jansen katsoo, että on mahdotonta osoittaa mitään Muhammedia koskevaa tietoa tieteellisesti luotettavaksi.[115]
• Orientalisti Joseph Schacht (1902–1969) osoitti, että islamilainen lainsäädäntö ei ollut peräisin Muhammedilta vaan tuli paikallisten arabihallitsijoiden käytännöistä.[116] Isnad-ketjuja tutkimalla hän päätteli, että luotettavimpinakin pidettyjen hadith-kokoelmien kertomukset olivat lähtöisin paljon Muhammedia myöhemmältä ajalta. Hänen mukaansa yksikään hadith ei varmuudella ollut peräisin 600-luvun alusta saakka[115]
• Arabiorientalisti Suliman Bashear (1947–1991) katsoi, että islam ei syntynyt Muhammedin saamien ilmestysten kautta, vaan kehittyi hitaasti juutalaisuuden ja kristinuskon pohjalta.[117]
• Gerd-Rüdiger Puin on tutkinut muun muassa Koraanin Sana'an käsikirjoituksia. Hän katsoo, että Koraani on syntynyt satojen vuosien aikana, osittain ehkä jo 500-luvulla ennen Muhammedin ilmoitettua elinaikaa. Hänen mukaansa noin viidesosa Koraanista on käsittämätöntä millä tahansa kielellä, ja käännösvaikeudet johtuvat tästä, eivät arabian kielen erityispiirteistä.[118]
• Karl-Heinz Ohlig pitää Muhammedia fiktiivisenä hahmona ja on arvellut, että Koraanin tekstit olisivat peräisin pääosin Iranin Khorasanista ja Mervistä eli Keski-Aasian suunnasta.[119]
• Volker Popp on numismaatikko, joka on selvittänyt Arabien valtakunnan ja islamin historiaa arkeologisten lähteiden, kuten kolikoiden avulla. Arkeologisen aineiston avulla hän katsoo osoittaneensa, että merkkejä islamista ei löydy vielä 600-luvulla. Arabien valtakunnan uskontona oli tällöin arabikristillisyys, joka ensin esiintyi Johannes Kastajan palvontana ja myöhemmin al-Malikin tuomana Jeesus- (muhammad) -kulttina. [120]
• Markus Groß on tutkinut islamissa esiintyviä buddhalaisvaikutteita, jotka viittaavat Koraani-liikkeen syntymiseen Iranissa. [121]
• Johannes Thomas on tutkinut Al-Andalusia koskevaa varhaista islamilaista historiankirjoitusta.[122] Hän väittää, että länsimainen historiankirjoitus ei ole osoittanut taipumusta tieteelliseen lähdekritiikkiin, kun kyse on ollut keskiaikaisista islamilaisista lähteistä.[123]
• Jean-Jacques Walther on analysoinut Koraania matemaattisen kooditeorian avulla ja katsoo, että sen perusteella Koraanin kirjoittajia on ollut vähintään 30 ja enintään 100. [124]
• Robert M. Kerr on tutkinut Koraanin kirjaimistoa ja arvelee, että käytetyn merkistön perusteella Koraani liittyy sassanidien Persian kirjoituskulttuuriin ja siellä hatralaiseen perinteeseen, joka vaikutti Mervissä. Koraanin vanhimmat tekstit olisivat siten syntyneet kaukana Arabian niemimaasta. [125]
• Raymond Dequin on selvittänyt etenkin shiialaisessa perinteessä esiintyvän Alin (Ali ibn Abi Talib) taustaa. Hän katsoo, että sekä Ali että Muhammed ovat alun perin olleet mytologisia ja gnostisesti painottuneita Jeesus -hahmoja, joiden kehitys liittyy abbasididynastian legitimointipyrkimyksiin.[126]
• Mohammed Lamsiah on esittänyt Norsun suuralle vaihtoehtoisen tulkinnan, joka perustuu Sebeoksen Herakleioksen historiaan. Tulkinta irrottaa suuran islamilaisesta viitekehyksestä. [127]

Kriittisen historiantutkimuksen tulokset 1900-luvun alussa vaikuttivat myös hieman islamiin, sillä ne loivat sen piirissä pienen Koraani-fundamentalistisen liikkeen. Se irtautui islamin hadith -perinteestä, jonka Goldziher oli osoittanut epäaidoksi ja halusi nojautua ainoastaan Koraaniin. Nykyään liike on käytännössä kuollut.[128] Modernin islamintutkimuksen tulokset ovat entistä suurempi kolaus islamille, kun myös Muhammedin historiallisuus on kyseenalaistettu, ja hänen on ehdotettu olleen ainoastaan Jeesuksen kunnianimen luoma väärinkäsitys.

Kriittisen tai "revisionistisen" tutkimuksen tuloksia on popularisoitu useissa kirjoissa. Niihin kuuluu Norbert G. Pressburgin Goodbye Mohammed (2009) (saksaksi),[67] Robert Spencerin Did Muhammad exist? (2012)[129], Ilmari Hiidenlehdon Profeetta Muhammedin haamu (2018)[69] ja Peter Townsendin The Mecca Mystery (2018).[68] Kirjoista kaikki paitsi Spencer on julkaistu salanimellä ja omakustanteena. Myös alan tutkijoista osa on piiloutunut salanimen takse (esim. Christoph Luxenberg ja Ibn Warraq).

Joillakin islam-kriitikoilla on huonoja kokemuksia omalla nimellä esiintymisestä. Saksalainen orientalistiprofessori Sven Kalisch kirjoittaa salaisessa osoitteessa poliisin vartioimana, koska pelkää šarialaissa määrättyä rangaistusta apostaasista.[130][131] Günter Lüling ei saanut enää töitä arabian laitoksilta ja eli loppuikänsä työttömyyskorvauksilla. Palestiinassa opiskelijat heittivät professori Suliman Bashearin ulos oman luentosalinsa ikkunasta, kun hän oli väittänyt, ettei islam syntynyt Muhammedin saamista ilmoituksista, vaan kehittyi juutalaisuudesta ja kristinuskosta.[117] Robert Spencer yritettiin Islannissa myrkyttää.[132] Egyptiläinen teologi Nasr Abu Zayd joutui pakenemaan kotimaastaan tappouhkauksien takia sen jälkeen, kun shariatuomioistuin leimasi hänet apostaatiksi eli kafiriksi. [133]

Arabian professori Jaakko Hämeen-Anttila on vastannut historiallis-kriittisen koulukunnan kritiikkiin ja tiivistää omat metodiset periaatteensa seuraavasti:

"Periaatteessa Crone ja Cook ovat oikeassa kyseenalaistaessaan sen tutkimuksen, joka on nojautunut islamilaiseen lähdeaineistoon, koska tätä lähdeaineistoa ei voi sitovasti osoittaa todeksi. Toisaalta humanististen tieteiden kenttä kaventuisi huomattavasti, jos tutkimustulokset pitäisi sitovasti todistaa oikeiksi; kuinka Jeesuksen tai edes Danten olemassaolon voi todistaa?... Humanistinen tutkimus joutuu hyväksymään todennäköisyydet varmuuksina, ja islamilaisen varhaishistorian peruspilarit (Muhammedin elämän pääkohdat, Koraanin varhainen kokoaminen) ovat näitä riittäviä todennäköisyyksiä." [134]

Historioitsija Roger Collins on vastannut tähän toteamalla, että "Ei ole mitään mieltä teeskennellä, että huono näyttö onkin hyvää sen takia, että mitään muuta ei ole."[135] Brittiläinen arabian professori R.B. Serjeant pitää kuitenkin islamilaista perimätietoa luotettavana: "Metodisesti emme voi hyväksyä muuta lähtökohtaa kuin sen, että perimätieto on aito kertomus tosiasioista siihen saakka, kunnes se on uskottavasti osoitettu vääräksi tai puolueelliseksi."[136] Encyclopaedia Britannican Muhammed-artikkelissa islamin tutkimuksen professorit Watt ja Sinai ovat samoilla linjoilla: ” ei ole mitään pakottavaa syytä olettaa, että islamin perinteinen selostus Muhammedista olisi epähistoriallinen." [137] Nämä kaksi argumenttia siirtävät todistamisen taakan vastapuolelle.