Islamilainen terrorismi

Islamilainen terrorismi tarkoittaa terroritekoja, joita niiden tekijät perustelevat islaminuskolla. Muslimiterroristeja kutsutaan tiedotusvälineissä usein "islamisteiksi" tai "ääri-islamisteiksi". Šaria ei tunne eikä hyväksy terrorismia (irhāb), minkä takia islamilaiset terroristit perustelevat toimiaan šariaan kuuluvana jihadina. Tämän tulkinnan hyväksyvät myös monet uskonoppineet. Terrori-iskuilla on eräissä maissa laaja kannatus tavallisen muslimiväestön keskuudessa.

A-Qaidan terrori-isku 11. syyskuuta 2001 World Trade Centerin torneihin New Yorkissa.

Terrorismin määrittely

Terrorismi on poliittisesti latautunut käsite, eikä sillä ole yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Aluksi sitä käytettiin kuvaamaan valtion sortotoimia Ranskan vallankumouksessa. Myöhemmin se yhdistettiin ei-valtiollisten toimijoiden poliittiseen väkivaltaan. Termi "terroristi" on sävyltään halventava, ja hallitukset usein käyttävät sitä väkivaltaan turvautuvista kapinaliikkeistä. Länsimaiset terrorismin määritelmät muotoiltiin 1900-luvun lopulla, ja ne ovat erilaisia eri maissa. Yhteiskuntatieteellisillä määritelmillä on kolme yhteistä tuntomerkkiä: 1) terrorismilla on poliittisia tavoitteita, 2) terrori kohdistuu muihin kohteisiin kuin valtion väkivaltakoneistoon, ja terrorilla on viestinnällinen tarkoitus. Sen suhde joukkoviestimiin erottaa terrorismin muista poliittisen väkivallan muodoista ja tekee siitä modernin ilmiön.[1]

Sota islaminuskossa

Terrorismia ei tunneta islamilaisessa oikeusperinteessä. Arabiankielinen terrorismia tarkoittava sana (irhāb) on peräisin Koraanin sotasaaliiden suurasta (8:60), missä se tarkoittaa kauhun herättämistä vihollisessa. Tämä käsite ei koskaan saanut šariassa virallista asemaa.[1]

Klassiset muslimijuristit tunsivat kolme perustelua sodalle (jus ad bellum). Ne olivat 1) jihad eli pyhä sota ei-muslimeja vastaan, 2) baghy eli muslimien kapina hallitsijaansa vastaan [1][2] sekä ḥirāba (ryöstely, maantierosvous; Koraani 5:33). [1]

Jihad
Pääartikkeli: Jihad

Jihad eli "pyhä sota" on laillista, mutta sen aloittamiseen vaaditaan šarian mukaan kalifin määräys tai casus belli, kuten ulkopuolinen hyökkäys. [1]

Hirāba

Ainoastaan hirāba, joka ymmärretään pienen joukon tekemäksi rosvoiluksi ja väkivallaksi, on šariassa katsottu ehdottoman tuomittavaksi, ja siitä on säädetty ankaria rangaistuksia.[1]

Baghy

Tarpeeksi suurta määrää kapinallisia, joilla oli oikeutettu syy, ei saanut rangaista, mutta heidät sai pysäyttää.[1] Joidenkin oikeusoppineiden mielestä oikeutettu kapina ei täyttänyt baghyn tuntomerkkejä.[2] Imaami Ibn Taymiyyah (1263–1328) toteaa, että kapinoitsijoita on ensin varoitettava, ja vasta sen jälkeen on lupa käyttää väkivaltaa heitä vastaan.[2] Baghyn laillinen pohja on seuraavissa Koraanin (49:9) sanoissa:[2]

Ja jos kaksi uskovaisten ryhmää joutuu riitaan, tehkää sovinto heidän välilleen. Mutta jos toinen niistä menettelee väärin toista kohtaan, taistelkaa väärintekijää vastaan siksi, kunnes hän jälleen mukautuu Jumalan käskyyn; jos hän taipuu tähän, tehkää heidän välillään oikeudenmukainen sovinto ja toimikaa tasapuolisesti. Totisesti, Jumala rakastaa niitä, jotka noudattavat oikeutta.[3]

Islamilainen terrori nykyisin
Monien jihadistien käyttämä musta lippu sisältää valkoisella tekstillä kirjatun islamilaisen uskontunnustuksen (shahada)

Egyptin muslimiveljeskunta teki pommi-iskuja jo 1940-luvulla, mutta islamilainen terrorismi sai suuret mittasuhteet vasta 1970-luvun lopulla, jolloin militantit järjestöt, kuten Palestiinan vapautusjärjestö PLO ja saksalainen ei-islamilainen ja äärivasemmistolainen Punainen armeijakunta kehittivät modernin terrorin perusmenetelmät kuten pommi-iskut, panttivankien ottamisen, kaappaukset ja salamurhat. Islamilaisen terrorismin yleisyys ja tekojen julmuus lisääntyivät 2000-luvulle tultaessa, jolloin jo suurin osa uhreja vaativista hyökkäyksistä maailmanlaajuisesti oli muslimiterroristien tekemiä.[1]

Islamilaisen terrorismin moderni historia alkoi Syyriassa ja Egyptissä 1970-luvulla, missä hyökättiin hallitusta vastaan. Iskuihin kuului Egyptin presidentin Anwar Sadatin salamurha vuonna 1981. 1980-luvulla shiialainen Hizbollah teki näyttäviä itsemurhaiskuja ja otti panttivankeja ​​Libanonissa ja muualla. 1990-luvulla terroristitaktiikoita käytettiin laajalti, erityisesti Algeriassa, Egyptissä, Israelissa (Hamas), Filippiineillä, Kashmirissa ja Pakistanissa. [1]

1990-luvulla sunnalainen terrorismi muuttui maailmanlaajuiseksi ensin hyökkäyksillä Ranskaa vastaan Algeriassa, sitten al-Qaidan operaatioilla Yhdysvaltoja vastaan. Ne huipentuivat 11. syyskuuta 2001 tehtyyn hyökkäykseen USA:ssa. 2000-luvulla al-Qaida ja siihen liittyvät ryhmät käynnistivät itsemurhaiskuja eri puolilla maailmaa, erityisesti Balissa, Istanbulissa, Riadissa, Madridissa, Lontoossa, Ammanissa, Sharm el-Sheikhissä ja Islamabadissa sekä vuoden 2003 jälkeen Irakissa.[1]

Amerikkalaisen toimittajan Daniel Pearlin sieppaus ja murha Pakistanissa aloitti panttivankien kaappaamisen vuodesta 2002 lähtien erityisesti Irakissa. Tšetšeenimilitantit ottivat panttivankeja Moskovan teatterissa vuonna 2002 ja Beslanin koulussa Pohjois-Ossetiassa vuonna 2004. Islamistit eivät ole käyttäneet kemiallisia, biologisia tai ydinaseita, mutta al-Qaida on ilmoittanut aikomuksestaan käyttää ja kehittää myös tällaisia ​​aseita. Vuonna 2003 saudi-arabialainen uskonoppinut Nasir al-Fahd julkaisi fatwan, joka hyväksyi niiden käytön länsimaisia ​​siviilejä vastaan.[1]

Muslimien suhtautuminen terroriin
Toimittaja Hamid Mir (vas.) haastattelee jihadisti Osama bin Ladenia (1997-1998)

Terrorin perustelut

Islamistimilitantit yleensä kieltävät olevansa "terroristeja". He pitävät itseään mujahidineina, jotka harjoittavat islamilaisen lain mukaista jihadia uskottomia vastaan. He katsovat, että uskottomien uhka ja kalifin puuttuminen oikeuttavat yksilöllisen jihadismin. Silloin kun vihollinen on muslimi, turvaudutaan ekskommunikaatioon (takfīr) eli julistetaan tietyt muslimit uskottomiksi. Esimerkiksi sunnit ja shiiat voivat tehdä näin toisilleen. Näin saadaan oikeutus väkivallan käyttöön. Katsotaan myös, että siviilit eivät ole ulkopuolisia, koska he äänestävät, maksavat veroja, työskentelevät hallitukselle tai heidät voidaan kutsua palvelemaan armeijaa. Katsotaan, että itsemurhaiskut eivät ole islamin kieltämiä itsemurhia, vaan marttyyrikuoleman tavoittelua. Teot ovat oikeasuhtaisia vastauksia muslimien kohtaamaan sortoon.[1]

Jotkut aktivistit ovat silti omaksuneet myös terroristi-identiteetin. Palestiinalainen 'Abdallah 'Azzam (k. 1989) kirjoitti: "Jos jihadin valmistelu on terrorismia, sitten me olemme terroristeja." Koraanin jakeisiin 8:60 vedoten saudilainen uskonoppinut Hamud al-Shu'aybi (k. 2002) katsoi terrorismin olevan velvollisuus jihadissa. Syyrialainen Abu Mus'ab al-Suri piti "yksittäisen terroristin jihadia" tärkeänä strategisena keinona nykypäivän mujahidineille. "Irhābī" ja "terroristi" ovat yleisiä lempinimiä radikaalien islamististen keskustelupalstoilla Internetissä.[1]

Bosnian sodan aikana egyptiläinen uskonoppinut Muhammad Metwalli al-Sha'rawi julisti, että muslimien on lupa orjuuttaa sotavankinsa ja raiskata vangitut naiset.[4][5]

Terrorismin vastustaminen
Ensimmäinen islamilainen terrori-isku Suomessa tapahtui Turun kauppatorilla 26. elokuuta 2017.

2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen lopulla alkoi muslimien keskuudessa terrorismin julkinen arvostelu. Se johtui osittain suurista uhrimääristä muslimien omassa piirissä. Islamilaiset tutkijat alkoivat ehdottaa terrorismin kieltävää lainsäädäntöä. Kyselyt osoittivat, että suurin osa muslimeista tuomitsi al-Qaidan taktiikan terrorismiksi. Paljon harvemmat muslimit ovat kuitenkin tuominneet juutalaisia siviilejä vastaan tehdyt terrori-iskut Palestiinan ja Israelin konfliktissa.[1]

Tavallisten muslimien asenteet

Huomattava osa maailman muslimeista hyväksyy terroristiset itsemurhaiskut siviilejä vastaan, jos tarkoituksena on puolustaa islamia. Terroriteot hyväksyttiin ”usein tai joskus” yleisimmin Palestiinassa (40 %), Afganistanissa (39 %), Egyptissä (29 %) ja Bangladeshissä (26 %). Missään tutkitussa muslimimaassa niitä ei kokonaan tuomittu.[6] Lähimpänä sitä oltiin Kazakstanissa, missä 93 % muslimeista katsoi, ettei terrorismi ollut koskaan oikeutettua. Palestiinan muslimeista vain 34 % tuomitsi ehdottomasti terrorin käytön.[6]

Lähteet

Viitteet
  1. Hegghammer 2013, s. 545-547
  2. Mohd Farid 2006
  3. Koraani 1942, 49:9
  4. Youssef M. Ibrahim: Muslim Edicts Take on New Force. The New York Times, osa 1, sivu 14, 12.2. 1995. Artikkelin verkkoversio.
  5. Cody, Jane Elisabeth: Birthing Eternity: A Different Perspective on the Four Horsemen of Revelation, s. 316. Westbow, 2013. Google books.
  6. Pew Research Center, 2013, Complete Report PDF s. 216
This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.