Isak Tuominen

Tuomisen vanhemmat olivat käsityöläinen Isak Tuominen ja Maria Nikula. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1925 Alviina Kettusen kanssa.[1][2]

Tuominen kävi kansakoulun ja suoritti yksityisesti viidennen luokan Mikkelin reaalilyseossa vuonna 1921. Tuominen suoritti jääkärialiupseereille järjestetyn aktiiviupseerikurssin Kadettikoulussa vuonna1921 ja Taistelukoulun joukkueenjohtajakurssin vuonna 1928 sekä kapteenikurssin Suojeluskuntain päällystökoulussa vuosina 1936 – 1937.[1][2]

Jääkäripataljoona 27:n 1. komppania.

Tuominen työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 27. lokakuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella.[1][2]

Tuominen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan muonitusupseeriksi 4. jääkärirykmentin 8. jääkäripataljoonan esikuntaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Ruudussa ja rajaseudulla.[1][2]

Tuominen palveli sisällissodan jälkeen muonitusmestarina 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 4:ssä, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Pohjolan jääkäripataljoona. Hänet siirrettiin 18. tammikuuta 1919 alkaen 3. Divisioonan tiedonantovälinekomppanian vääpeliksi ja 15. kesäkuuta 1921 alkaen nuoremmaksi upseeriksi Pioneeripataljoona 2:n (myöhemmin Rautatiepataljoona) 1. komppaniaan. Pohjois–Savon rykmentin (myöhemmin Pohjan rykmentti) 2. komppaniaan hänet siirrettiin 28. huhtikuuta 1927, missä hänet siirrettiin edelleen 28. elokuuta 1928 alkaen komppaniansa päälliköksi, Myöhemmin hän toimi komppanianpäällikkönä vuosina 1934 – 1937 useassa eri komppaniassa.[1][2]

Tuominen osallistui talvisotaan pataljoonan komentajana Jalkaväkirykmentti 37:n II pataljoonassa ja johdatti pataljoonansa taisteluihin Laatokan koillispuolella. Myöhemmin hänet siirrettiin Täydennyspataljoona 13:n komentajaksi. Pataljoonan komentajuudesta luovuttuaan hän siirtyi 13. Divisioonan komendantiksi. Välirauhan aikana hän jatkoi samassa tehtävässä komendanttina, kunnes hänet siirrettiin aluksi komppanianpäälliköksi ja myöhemmin aliupseerikoulun johtajaksi 8. Prikaatiin. Kahdeksannesta prikaatista hänet siirrettiin seuraavaksi IV Armeijakunnan Aliupseerikoulun johtajaksi.[2]

Jatkosodan puhjettua Tuominen komennettiin pataljoonankomentajaksi Jalkaväenkoulutuskeskus 11:een, josta hänet siirrettiin Jalkaväenkoulutuskeskus 1:n päälliköksi. Vuonna 1942 hänet siirrettiin Jalkaväenkoulutuskeskus 12:een. Myöhemmin samana vuonna hänet siirrettiin Tarkastuspiirin päälliköksi Sotavankileiri 6:een, josta hänet siirrettiin päälliköksi Sotavankileiri 16:een, missä tehtävässä hän toimi sodan loppuun saakka.[2]

Tuominen toimi sotien jälkeen komppanianpäällikkönä Jalkaväkirykmentti 3:ssa ja Jalkaväkirykmentti 2:ssa, kunnes hänet nimitettiin vuonna 1945 Kuopion varuskunnan komendantiksi. Tehtävässä hän oli vuoteen 1946 saakka, jolloin hän erosi vakinaisesta palveluksesta. Myöhemmin hän työskenteli piiritarkastajana Vakuutusosakeyhtiö Suomen palveluksessa vuoteen 1955 sakka. Hänet haudattiin Kuopioon.[2]

    Ylennykset ja kunniamerkit    

Ylennykset		Kunniamerkit
Hilfsgruppenführer 25. elokuuta 1917 Varavääpeli 11. helmikuuta 1918 Vääpeli 7. toukokuuta 1918 Vänrikki 15. kesäkuuta 1921 Luutnantti 16. toukokuuta 1923 Kapteeni 15. kesäkuuta 1928 Majuri 1941		Vapaudenristi 3. lk. Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera (1918 ja 1940) Valkoisen Ruusun ritarikunnan 2. lk. ritarimerkki Vapaussodan muistomitali soljen kera Talvisodan muistomitali Jääkärimerkki Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi

• Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
• Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.