Irtolaisuus

Irtolaisuus tarkoittaa sosiaalista tilannetta, jossa henkilöiltä (irtolaisilta) puuttuu kiinteä asuinpaikka[1] ja mahdollisuus säännölliseen toimeentuloon.[2] Irtolaisuuden kriteerinä on voitu pitää myös niin sanotun laillisen suojelun puuttumista eli sitä, ettei maata tai itsenäistä elinkeinoa vailla olevalla henkilöllä ollut myöskään työnantajaa, joka vastasi hänestä yhteiskunnalle.[3]

Irtolaisia Chicagossa vuonna 1929.

Irtolaisuutta kehittyy tilanteissa, joissa osa yhteisön jäsenistä menettää toimeentulonsa ja joutuu luopumaan vakituisesta asuinpaikastaan. Maatalousyhteiskunnassa kato ja teollisen yhteiskunnan lama voivat synnyttää irtolaisuutta, samoin mielenterveyden ongelmat sekä päihderiippuvuudet.

Irtolaisuutta on pidetty yhteiskunnallisena ongelmana muun muassa siksi, että siihen katsottiin liittyvän köyhyyttä ja rikollisuutta ja myös siksi, että se merkitsi tietyn väestöryhmän olemista ainakin osittain yhteiskunnallisen vallankäytön ulkopuolella.[4]

Irtolaisuus Suomessa

Irtolainen oli Suomessa vuoden 1883 irtolaisasetuksen mukaan ”se, joka ilman elatusta omista varoistaan tahi toisen huolenpidon kautta työttömänä kuljeksii harjoittaen siveetöntä ja säädytöntä elämää”.[5][6] Irtolaisuuden vältti, kun meni syksyisin pestuumarkkinoille ja pestautui maataloon töihin vuodeksi. Pestaaja sitoutui tarjoamaan ruoan ja asunnon.

Irtolainen voitiin tuomita irtolaislainsäädännön mukaisesti pakkotyöhön tai armeijaan.[7] Vuonna 1905 Suomessa irtolaisuudesta ja kuljeskelemisesta vangittiin yhteensä 2 120 henkilöä, joista 167 tuomittiin yleiseen työhön ja 1 858 laskettiin vapaaksi.[5]

Sääty-yhteiskunnan väestö jaettiin laillista suojelua tarjoaviin (”työnantajiin”, kuten maanomistajiin, virkamiehiin ja kaupunkiporvareihin), laillista suojelua tarvitsemattomiin (torpparit ja avioituneet tilattomat) sekä suojelua tarvitseviin, joita koski palveluspakko. Heidän oli siis oltava palveluksessa toiselle väestöryhmälle, mikä tarkoitti vuosipestin ottamista.

Palveluspakkoa tiukennettiin autonomian ajan alkupuolella, jotta saataisiin tilattomat pestautumaan tilallisten työvoimaksi. Irtolaisuus nähtiin siis esteenä työvoiman saamiselle. Kun työvoimaa oli tarjolla paljon, palkkatasokin pysyi matalana. Sen vuoksi myös rajoitettiin tilattoman väestön muuttamista pois kotiseudultaan. Nämä rajoitukset kärjistivät maaseudun sosiaalisia oloja 1800-luvun puolivälissä, sillä tilaton väestö köyhtyi. Vuoden 1852 irtolaisasetuksessa palveluspakkoa laajennettiin myös avioituneisiin itsellisiin. Tällöin palveluspakon alaisia oli noin 400 000 henkeä.[7]

Irtolaissäädöksiä lievennettiin vähitellen. Vuonna 1883 irtolaisiksi määriteltiin työtä vieroksuvat työkykyiset sekä huonomaineiset kuljeskelevat henkilöt. Irtolaislainsäädäntö kumottiin yli sata vuotta myöhemmin vuonna 1987.[8]

Katso myös

Lähteet
  • Suomen historia osa 5. Weilin + Göös 1986.
  • Suomen historia osa 6. Weilin + Göös 1987.
  • Ståhlberg, K. J.: Irtolaisuus Suomen lain mukaan, Päivälehden kirjapaino, Helsinki, 1893

Viitteet
  1. Ståhlberg, s. 122
  2. Ståhlberg, s. 124
  3. Ståhlberg, s. 118-119
  4. Ståhlberg, s. 119
  5. K. J. Ståhlberg: Irtolaisuus ja kerjuu. Teoksessa Yhteiskunnallinen käsikirja, s. 65–71. Helsinki: Kansanvalistusseura, 1910.
  6. Ståhlberg, s. 116
  7. Zetterberg, Seppo et al: Suomen historian pikkujättiläinen, s. 411–413. Helsinki: WSOY, 2003. ISBN 951-0-27365-1.
  8. Kaisu-Maija Nenonen, Ilkka Teerijoki: Historian suursanakirja, s. 175. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2.

    Kirjallisuutta
    • K. J. Ståhlberg: Irtolaisuus Suomen lain mukaan. Väitöskirja. (Näköispainos. Alkuteos julkaistu Helsingissä, Päivälehden kirjapaino, 1893). Helsinki: Painatuskeskus, 1995. ISBN 951-37-1695-3. Tietoa uusintapainoksesta.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.