Iron Maiden

Basisti Steve Harris on Iron Maidenin perustaja ja pääasiallinen lauluntekijä.

Basisti Steve Harris perusti Iron Maidenin 25. joulukuuta 1975.[7] Harris on kertonut saaneensa innoituksen yhtyeen nimeen vuoden 1939 elokuvasta The Man in the Iron Mask, joka pohjautui Alexandre Dumas’n novelliin.[7] Harrisin ohella yhtyeen alkuperäiseen kokoonpanoon kuuluivat laulaja Paul Day, rumpali Ron Matthews sekä kitaristit Terry Rance ja Dave Sullivan. Yhtyeen kokoonpano koki lukuisia muutoksia jo varhaisessa vaiheessa, ja sekä Rance että Sullivan erotettiin yhtyeestä jo ennen yhtyeen ensimmäistä esiintymistä vuoden 1976 toukokuussa. Tuolloin yhtye esiintyi Lontoon St. Nicholas Hallissa viiden punnan korvausta vastaan kitaristeinaan Dave Murray ja Bob Sawyer.[8]

Paul Day erotettiin yhtyeestä vuoden 1976 syksyllä, sillä hän ei muiden jäsenten mielestä ollut kovinkaan vakuuttava lavaesiintyjä hyvästä laulutaidostaan huolimatta. Hänen korvaajakseen tuli Kiss-yhtyettä ihaillut Dennis Wilcock. Wilcock saapui Iron Maidenin konsertteihin punainen tähti silmänsä ympärille maalattuna mukanaan muun muassa tekoverta, joista ensin mainittu tähti tunnetaan Kissin Paul Stanleyn tavaramerkkinä ja tekoveren käyttö Gene Simmonsin lavarekvisiittana. Wilcock ajautui myös erimielisyyksiin Dave Murrayn kanssa, koska hän ei pitänyt Murrayn tyttöystävästä. Kaksikon riitelyyn kyllästynyt Harris ajautui vaikean tilanteen eteen valitessaan, kumpi hänen yhtyetovereistaan saisi jatkaa tehtävässään: Murray oli taitavin hänen tuntemansa kitaristi, mutta Wilcockin veroisen lavaesiintyjän ja keulakuvan löytäminen ei olisi helppoa. Lopulta Harris päätti erottaa Murrayn, ja yhtyeen toiseksi kitaristiksi liittyi Wilcockin tuttava Terry Wapram.

Vuonna 1977 Iron Maiden koki jälleen kokoonpanovaihdoksia. Wilcock oli osoittautunut hankalaksi persoonaksi ja tämän lapsellisen käytöksen kohteeksi joutuivat sekä kitaristi Bob Sawyer että rumpali Ron Matthews, jotka erotettiin yhtyeestä. Matthewsin korvaajaksi liittyi aiemmin Samson-yhtyeessä soittanut, miekkailu- ja sadomasokisminaamioita käyttänyt Barry ”Thunderstick” Purkis. Harris päätti myös ensimmäisen kerran kokeilla kosketinsoitinten lisäämistä yhtyeen musiikkiin, ja näin ollen Tony Moore liittyi yhtyeen kosketinsoittajaksi. Yhteistyö Mooren kanssa jäi kuitenkin yhden konsertin mittaiseksi Harrisin todettua, etteivät kosketinsoittimet sopineet Iron Maidenin tyyliin.[9]

Harrisin, Wilcockin, Wapramin ja Purkisin muodostama kokoonpano koki jälleen muutoksia, kun arvaamaton ja virhealtis Purkis ei sopinut Harrisin ihannekokoonpanoon ja sai lähteä yhtyeestä vuoden 1977 marraskuussa. Myös Terry Wapram sai lähteä, sillä Harris halusi saada Dave Murrayn takaisin yhtyeeseen toteuttaakseen ideansa kahden sekä rytmi- että soolo-osuuksia soittavan kitaristin kokoonpanosta. Wapramille kahden kitaristin käyttö ei sopinut, joten hän erosi yhtyeestä omatoimisesti.[10] Vain puolessa vuodessa Iron Maidenin kokoonpano oli kuihtunut viisihenkisestä miehityksestä Harrisin ja Wilcockin kahden miehen yhtyeeksi ja jatkoa seurasi edelleen Wilcockin ilmoittaessa äkillisesti vuonna 1977 eronsa yhtyeestä.[11][12]

Loppuvuodesta 1977 yksin yhtyeensä kanssa jäänyt Harris päätti pitää muutaman kuukauden tauon ja etsiä tuona aikana yhtyeeseensä sopivia jäseniä, jotka olisivat kelvollisia sekä sosiaalisilta taidoiltaan että musiikilliselta osaamiseltaan.[13][12] Laulaja Wilcockin lähtö mahdollisti Dave Murrayn paluun Iron Maidenin kitaristiksi,[14] ja hän on sittemmin soittanut kaikilla Iron Maidenin levytyksillä. Iron Maiden oli jälleen kolmihenkinen vuoden 1977 lopussa, kun Doug Sampson, Harrisin vanha tuttu Smiler-yhtyeen ajoilta pestattiin rumpaliksi. Yhtyeen kokoonpano alkoi vajaan kahden vuoden yrittämisen jälkeen vihdoin vakiintua ja jäsenet tulivat vihdoin keskenään toimeen.

Laulaja Paul Di'Anno ja Steve Harris vuonna 1980.

Vuoden 1978 alusta Iron Maiden harjoitteli Harrisin kirjoittamia kappaleita kolmihenkisenä kokoonpanona. Harris, Sampson ja Murray työstivät kappaleita “Prowler“, “Iron Maiden“, “Wrathchild“, “Another Life“, “Innocent Exile“, “Sanctuary“, “Transylvania“, “Purgatory“ ja “Drifter“ kohti muotoa, jona ne myöhemmin julkaistaisiin Iron Maidenin kahdella ensimmäisellä studioalbumilla. Harjoitukset kestivät pitkälle yli kesän ja kohti vuoden 1978 syksyä.[13][15]

Kesällä 1978 kolmimiehinen Iron Maiden kokeili konserteissaan myös maskottinsa Eddie the Headin varhaista esiastetta. Dennis Wilcockin jäljelle jääneestä lavarekvisiitasta löytyi valkea kabuki-naamio, jonka suuosaan lisättiin tekoverikapselit. Rumpali Doug Sampsonin yläpuolelle nostetun naamion suuaukosta tekoveri saatiin valumaan akvaariopumpun avulla sopivalla hetkellä. Vaaleahiuksinen Sampson ei ollut kovin innoissaan ajatuksesta peittyä ilta toisensa jälkeen punaiseen, etäisesti verta muistuttavaan siirappiseen tahmaan.[16] Kabukinaamion ja veriefektin käyttöä kuitenkin jatkettiin ja pienet konserttipalkkiot Iron Maiden käytti valotekniikan parantamiseen sekä yhtyeen logolla varustettuun tauluun, johon Eddie kiinnitettiin. Esiintymisten show-elementtien kokeilut jatkuivat ja seuraava versio Eddiestä ei sylkenyt Sampsonin huojennukseksi enää verta, vaan punaista savua kappaleen “Iron Maiden“ aikana.[17]

Steve Harrisin hidas mutta sinnikäs laulajan etsintä tuotti vihdoin tuloksen: marraskuussa 1978 raspikurkkuinen ja lyhythiuksisen punk-henkinen Paul Di'Anno korvasi vuotta aiemmin yhtyeen jättäneen Dennis Wilcockin. Di'Annon laulutyyli auttoi Iron Maidenia ja etenkin Steve Harrisia työstämään aiempaa raskaampaa materiaalia, jota Di'Annon energinen lavaesiintyminen tuki. Nelimiehisenä Iron Maiden oli kuitenkin haasteen edessä: Harris oli kirjoittanut suurimman osan kappaleistaan, esimerkiksi yhtyeen nimikkokappaleen “Iron Maiden“, kahdelle kitaralle. Melodiakuluissa ensimmäinen rytmikitara soittaa riffin, johon toinen kitara vastaa samankaltaisella riffillä. Yhtyeen konsertoidessa yhdellä kitaristilla Steve Harrisin piti soittaa osa kitarariffeistä bassolla, jotta kappaleiden rakenne pysyisi koossa.[18]

Iron Maiden etsi koko ajan aktiivisesti toista kitaristia, mutta yhtyeellä oli vaikeuksia pitää viidettä jäsentä riveissään pitkään. Vuonna 1979 kitaristi Paul Todd kesti yhtyeen mukana vain viikon siitä huolimatta, että hän on mukana yhtyeen varhaisissa promokuvissa. Tony Parsonsin jäsenyys oli jo kuukausien mittainen, mutta silti vain väliaikainen ratkaisu. Skotlantilainen Dave "Mad" Mac sen sijaan oli myös energinen kitaristi harjoituksissa, mutta kärsi konsertoidessaan pahasta ramppikuumeesta.[19]

Yhtyeen rahatilanne oli pitkään yhtä heikko kuin kitaristitilanne. Esimerkiksi heinäkuussa 1977 Steve Harrisin kirjaamat Iron Maidenin nettotulot pubi- ja klubikonserteista olivat 205 puntaa, mutta menot, kuten bensiini-, lavaefekti- ja kaluston korjauskulut nielivät soittopalkkioista reilut 191 puntaa. Siten yhtyeen kuukauden aikana tekemästä yhdeksästä konsertista jäi voittoa vain noin 14 puntaa.[20] Konsertteja kuitenkin riitti 1970-luvun lopussa, myös Iron Maidenille. Punkin nopea läpilyönti ja sitä seurannut lyhyt aallonharja oli jo pyyhkäissyt Englannin yli ja uuden aallon brittimetallimusiikille oli tilausta suur-Lontoon alueella pienissä pubeissa ja muutaman sadan hengen konserttisaleissa. Yhtyeiden voitot jäivät pieneksi, mutta niiden maine kasvoi lähinnä ahkeran konsertoinnin ansiosta. Iron Maiden ei ollut poikkeus. Yhtye helpotti konserttilogistiikkaansa hankkimalla ison vihreän pakettiauton, jonka takaosa ja kuormauslava toimivat soitin- ja vahvistinvarastona ja kontin etuosaan rakennettiin pienet kerrossängyt. Kaikki Iron Maidenin jäsenet olivat päivätyössä, mutta iltaisin sekä viikonloppuisin pakettiauto “Green Goddess“ (suom. Vihreä jumalatar) kuljetti yhtyeen jäseniä konserttimatkoilla Britannian eri kolkkiin.[21]

Lokakuussa 1978 yhtye esiintyi ensimmäistä kertaa kuuluisalla The Marquee -klubilla Lontoossa. Paikalla ollut manageri Rod Smallwood oli niin vaikuttunut Iron Maidenin esiintymisestä, että hän päätti ryhtyä manageroimaan yhtyettä perustamansa levy-yhtiön Sanctuary Recordsin nimissä.

Katso myös: The Soundhouse Tapes

Smallwoodin ansiosta Iron Maiden esiintyi kokoonpanolla Di'Anno (laulu), Harris (basso), Murray (kitara) ja Sampson (rummut) jo 31. joulukuuta 1978 Lontoossa, jälleen eräällä kuuluisalla klubilla nimeltä Soundhouse. Soundhouse oli Kingsburyssä Luoteis-Lontoossa sijaitseva Prince of Wales -pubi, jossa DJ:t soittivat kuutena iltana viikossa diskomusiikkia ja vain yhtenä iltana Neal Kay isännöi heavy metal -klubia. Iron Maidenin Soundhouse-esityksen neljästä kappaleesta kolme (“Prowler“, “Invasion“ ja “Iron Maiden“) nauhoitettiin ja hieman alle vuotta myöhemmin, 9. marraskuuta 1979, ne julkaistiin EP-levynä The Soundhouse Tapes.[22] Neljäs kappale, “Strange World“, julkaistiin ensimmäisen kerran vasta Iron Maidenin esikoisalbumilla.

Rod Smallwood oli vuoteen 1979 mennessä kiinnittänyt Iron Maidenin lisäksi muita aloittelevia metalliyhtyeitä Sanctuary Recordsiin. Iron Maidenin ensimmäiset albumia varten studiossa tehdyt tallenteet olivat vuonna 1979 nauhoitetut kappaleet “Sanctuary“ ja “Wrathchild“. Ne otettiin mukaan promootiotarkoituksessa julkaistulle kahdeksantoista Sanctuary-artistin kokoelma-albumille Metal for Muthas, joka julkaistiin 15. helmikuuta 1980.[23]

Yhteistyö rumpali Doug Sampsonin kanssa päättyi vuonna 1979. Hän erosi Iron Maidenista yhteisymmärryksessä juuri levytyssopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Syy oli yksinkertainen; askeettiset kiertueolot verottivat Sampsonin voimia, eikä hän pystynyt huolehtimaan itsestään lyhyilläkään matkoilla. Heikko fyysinen kunto haittasi Sampsonin soittoa liikaa.[24] Hänet korvasi aiemmin Samsonissa soittanut Clive Burr. Metal for Muthas jäi rumpali Doug Sampsonin ainoaksi viralliseksi levytykseksi Iron Maidenissa, sillä vaikka Soundhousessa esitetyt neljä kappaletta päätettiin ottaa mukaan myös yhtyeen esikoisalbumille, ne äänitettiin uudelleen studiossa Burrin kanssa.

Katso myös: Iron Maiden ja Killers

Dave Murray (vas.) sai vuonna 1980 rinnalleen uuden kitaristin, Adrian Smithin.

Iron Maiden oli soittanut esikoisalbuminsa Iron Maidenin kappaleita vuosien varrella konserteissa, joten yhtyeen ei tarvinnut tehdä liikaa töitä studiossa albumia nauhoitettaessa.[25] Iron Maidenin 14. huhtikuuta 1980 julkaistu, yhtyeen nimeä kantanut esikoisalbumi ylsi heti Britannian albumilistan neljännelle sijalle.[26][27] Steve Harris kirjoitti albumille viisi kappaletta, laulaja Paul Di'Anno kaksi yhdessä Harrisin kanssa ja kitaristi Dave Murray yhden.[28] Kaikki kappaleet hioutuivat lopulliseen muotoonsa yhtyeen jo konsertoidessa klubeissa ja pubeissa ympäri Britanniaa.[25] Albumi sai myös hyvän vastaanoton musiikkilehdiltä Record Mirror ja Sounds.[29] Iron Maiden tuli nopeasti tunnetuksi pitkistä kiertueista, joilla yhtyeen kannattajakunta laajeni nopeasti. Yhtye kiersi Euroopassa Kissin ja Judas Priestin lämmittelijänä saavuttaen mainetta myös Britannian ulkopuolella.[30][31]

Kiss-kiertueen jälkeen kitaristi Dennis Stratton erosi yhtyeestä musiikillisiin erimielisyyksiin vedoten. Kitaristin paikan Iron Maidenissa sai lokakuussa 1980 Adrian Smith. Debyyttialbumi jäi Strattonin ainoaksi levytykseksi yhtyeen kanssa.

Iron Maiden julkaisi 2. helmikuuta 1981 toisen albuminsa Killers, jonka tuotti aiemmin Deep Purplen ja Whitesnaken kanssa työskennellyt Martin Birch.[32] Killers muistuttaa tyyliltään Iron Maidenin esikoisalbumia Iron Maiden, mutta siitä huolimatta se menestyi brittilistalla esikoisalbumia heikommin nousten parhaimmillaan vain sijalle 12.[33][27] Albumi sai myös kehnommat arvostelut kriitikoilta kuin esikoisalbumi.[34] Steve Harris kirjoitti suurimman osan Killersin kappaleista, ja niistä on myöhemmin tullut suosittuja yhtyeen konserteissa.[35] Suomessa albumi nousi listan sijalle 18, ja siitä tuli ensimmäinen Iron Maidenin listoille noussut levytys Suomessa.[36]

Iron Maiden käynnisti keväällä 1981 ensimmäisen maailmankiertueensa Killer World Tourin, joka ei kuitenkaan sujunut ongelmitta. Kiertueen lopulla vuoden 1981 syyskuussa huumeongelmista ja arvaamattomasta käyttäytymisestä kärsineen laulaja Paul Di'Annon[37] korvasi Samsonissa vaikuttanut Bruce Dickinson, joka teki ensiesiintymisensä Iron Maidenin laulajana Italiassa lokakuussa. Joulukuussa Iron Maiden alkoi tuottaja Martin Birchin kanssa levyttää kolmatta pitkäsoittoaan.

Katso myös: The Number of the Beast

Laulaja Bruce Dickinsonin ja albumin The Number of the Beast myötä Iron Maidenin musiikki nousi uudelle tasolle.

Iron Maiden levytti vuonna 1981 erään metallimusiikin klassikoiksi luettavista albumeista. 29. maaliskuuta 1982 julkaistu The Number of the Beast nousi suoraan Britannian albumilistan kärkeen[38] tarjoten vuosiksi eteenpäin materiaalia Iron Maidenin konserttien soittolistoille: singlenäkin hyvin menestyneet “Run to the Hills“ (brittilistan 7.),[38] “The Number of the Beast“ (18.)[38] ovat olleet eeppisen, yli seitsenminuuttisen raidan “Hallowed Be Thy Name“ ohella albumin julkaisusta lähtien yhtyeen konserttien vakionumeroita.

Vuoden 1982 kiertue The Beast on the Road oli Iron Maidenin ensimmäinen mittava maailmankiertue. Yhtye kiersi maailmaa kymmenen kuukauden ajan helmikuusta 1982 vuoden loppuun asti. Konsertteja kertyi yhteensä 180, joista 23 järjestettiin yhtyeen kotimaassa Britanniassa, 33 muualla Euroopassa, 104 Pohjois-Amerikassa, 10 Australiassa ja 10 Japanissa.[38] Kiertueen jälkeen rumpali Clive Burr erotettiin yhtyeestä. Hänet korvasi vuoden 1983 tammikuussa Nicko McBrain, joka oli soittanut aiemmin muun muassa ranskalaisessa Trustissa. Mielenkiintoinen sivuseikka on, että Burr soitti sittemmin itse Trustissa. Myöhemmin hän soitti myös Gogmagogissa, jossa vaikuttivat muun muassa Paul Di'Anno ja tuleva Iron Maiden-kitaristi Janick Gers.

Katso myös: Piece of Mind

Rumpali Nicko McBrain on soittanut yhtyeessä vuodesta 1983.

Nicko McBrainin liittymisen myötä Iron Maiden keskittyi tulevan studioalbuminsa työstämiseen. Yhtye majoittui Guernseyn saarelle tammikuussa 1983 kirjoittamaan uutta materiaalia. Talvikaudeksi turisteista tyhjentynyt Le Chalet -hotelli toimi kuukauden ajan yhtyeen tukikohtana. Vähäisen käyttöasteen ansiosta hotellin ravintolasali muutettiin yhtyeen harjoitustilaksi.[39] Tammikuussa yhtye siirtyi Bahamalle, Nassaun kaupungin Compass Point -studiolle äänityksiä varten lähes yksinomaan verotussyistä, sillä yhtyettä manageroineet Rod Smallwood ja Andy Taylor varautuivat säästämään kaikissa mahdollisissa tuotantokustannuksissa. Britannian ulkopuolella nauhoitettu materiaali ja sen myyntituotot eivät kuuluneet 1980-luvun alussa maan verotuksen piiriin, joten yhtyeen valittavaksi jäi kaksi studiota: Monsterratin Air Studios tai Bahaman Compass Point. Kolmatta kertaa yhtyeen tuottajaksi saapunut Martin Birch vieraili molemmissa ja päätyi valitsemaan käytettäväksi studioksi Compass Pointin. Yhtyeellä ei ollut kuitenkaan yhtään kappaletta valmiina sen saavuttua Nassaun studioon.[40]

Alun perin työnimellä Food For Thought tunnettu, neljäs Iron Maidenin studioalbumi Piece of Mind äänitettiin alkuvuodesta 1983 ja se oli Iron Maidenin ensimmäinen Englannin ulkopuolella nauhoitettu albumi.[40] Albumin kannen ideoivat Rod Smallwood ja Steve Harris. Myös aiempiin Iron Maidenin levytyksiin Eddien kuvan taiteillut Derek Riggs lensi Bahamalle maalatakseen kannen yhtyeen ollessa vielä studiossa. Runsaan kuukauden äänityssessioiden jälkeen albumin miksaus alkoi maaliskuussa New Yorkin Electric Ladyssa Birchin johdolla.[41]

Piece of Mind julkaistiin lopulta toukokuussa 1983 ja se nousi brittilistan sijalle 3.[41] Albumin singlet olivat jo huhtikuussa 1983 julkaistu “Flight of Icarus“ (brittilistan 11.)[41] ja heinäkuussa 1983 julkaistu “The Trooper“ (brittilistan 12.)[41], josta tuli nopeasti konserttien vakionumero ja klassikkokappale. Singlejen ohella muun muassa kappaleet “Where Eagles Dare“ ja “Revelations“ ovat saavuttaneet klassikon veroisen aseman. Albumia tuki jälleen suuri 143 konsertin maailmankiertue World Piece Tour, joka käynnistyi 2. toukokuuta 1983 Hullista, Englannista ja päättyi 18. joulukuuta 1983 Dortmundissa Saksassa konserttiin, joka televisioitiin koko Eurooppaan.[41]

Vuonna 1983 Iron Maiden esiintyi ensimmäisen kerran pääesiintyjänä kiertueella Yhdysvalloissa. Kiertuetta edisti Piece of Mindin nouseminen Yhdysvalloissa Billboard 200 -albumilistalla sijalle 14. Albumi oli myös yhtyeen ensimmäinen yli miljoonan kappaleen myynnin eli platinarajan ylittänyt albumi Yhdysvalloissa.[42] Suomessa Piece of Mind sijoittui albumilistan toiseksi.[43] Musiikkilehti Kerrang!:in lukijat äänestivät albumin vuoden 1983 parhaaksi lehden lukijaäänestyksessä.[40]

Katso myös: Powerslave ja Live After Death

Tammikuussa 1984 yhtye matkusti jälleen Bahamalle työstämään uutta materiaalia seuraavalle studioalbumilleen ja nauhoitti seuraavan studioalbuminsa Powerslave edeltäjänsä tapaisesti Compass Point-studiolla.[44] Albumi julkaistiin syyskuussa 1984 ja se nousi Britannian albumilistan toiseksi.[45][44]

Albumin kappaleiden sanoitukset kertoivat nyt jo Iron Maidenille tyypilliseen tapaan niiden sanoittajien hyvinkin erilaisista kiinnostuksien kohteista: Harrisin ”Aces High” Britannian taistelusta, ”The Duellists” historiallisista kaksintaisteluista ja yli kolmetoistaminuuttinen päätösraita ”Rime of the Ancient Mariner” on Samuel Taylor Coleridgen runoon Vanhan merimiehen tarina perustuva kertomus epäonnisesta merenkulkijasta. Smithin ja Dickinsonin ”2 Minutes to Midnight” käsittelee ydinsotaa ja ”Back in the Village” pohjautuu televisiosarjaan Saarroksissa. Dickinsonin ”Flash of the Blade” käsittelee fantasia-aiheita ja miekkailua, nimiraita ”Powerslave” muinaista Egyptiä.

Single ”2 Minutes to Midnight” julkaistiin 18. elokuuta 1984 ja se nousi Britannian singlelistalla sijalle 11. Kaksi kuukautta albumin julkaisun jälkeen, 3. marraskuuta ilmestynyt single ”Aces High” nousi niin ikään Britannian singlelistalle, sijalle 20.[45]

Puolasta vuoden 1984 elokuussa käynnistynyt, mittava World Slavery Tour -kiertue päättyi heinäkuussa 1985 Kaliforniaan, Yhdysvaltoihin Iron Maidenin kierrettyä 24 maata 322 päivässä. Kiertue oli yhtyeelle sen historian pisin ja se kattoi yhteensä 190 konserttia ympäri maailman.[45][46] Iron Maidenin suurin yleisö oli BrasiliassaRock in Rio -festivaalilla 11. tammikuuta 1985, jolloin yhtye esiintyi yli 300 000 hengen yleisölle.[45] Tammikuussa 1985 Iron Maiden soitti myös seitsemänä loppuunmyytynä iltana New Yorkin Radio City Music Hallissa.[47] World Slavery Tourilta nauhoitettiin neljä 14.–17. maaliskuuta 1985 Kalifornian Long Beachillä esitettyä konserttia yhdeksi livealbumiksi sekä Jim Yukichin ohjaamaksi konserttivideoksi Live After Death, joka julkaistiin vuonna 1985. Albumi ylsi brittilistalla toiselle sijalle ja sitä pidetään yhtyeen uran parhaimpana livealbumina.[48]

Katso myös: Somewhere in Time ja Seventh Son of a Seventh Son

Raskaan mutta menestyksekkään World Slavery Tourin päätyttyä Iron Maiden vetäytyi kuuden kuukauden tauolle, jonka jälkeen tammikuussa 1986 yhtye kokoontui yhteen tehdäkseen seuraavan pitkäsoittonsa Somewhere in Time. Albumista muodostui yhtyeen uran kallein. Albumin basso- ja rumpuraidat äänitettiin jälleen Nassaun Compass Pointissa, josta yhtye matkusti seuraavaksi Alankomaihin Wiseloord -studiolle äänittämään albumin kitara- ja lauluosuudet. Tämän jälkeen tuottaja Martin Birch lähti miksasi kappaleet New Yorkissa. Steve Harris, Adrian Smith ja Dave Murray kokeilivat albumilla ensimmäistä kertaa uusia kitarasyntetisaattoreita, jotka muuttivat olennaisesti yhtyeen musiikkia.[49] Somewhere in Timen teemana on avaruus ja yhtä lukuun ottamatta kappaleet käsittelivät aikaa.[49]

Somewhere in Time julkaistiin 11. lokakuuta 1986. Albumilta julkaistiin kaksi singleä: 6. syyskuuta “Wasted Years“ (brittilistan 18.) ja 22. marraskuuta “Stranger in a Strange Land“ (brittilistan 22.), jotka olivat kumpikin Adrian Smithin sävellyksiä. Iron Maiden lähti Somewhere On Tour -kiertueelle jo ennen albumin julkaisua ja esiintyi 3. syyskuuta 1986 alkaneella lyhyellä kiertueella 12 kertaa Itä-Euroopassa ja kaksi kertaa Lontoon Hammersmith Odeonissa.[50] Tammikuussa 1987 alkoi viisi kuukautta kestänyt 73 konsertin Yhdysvaltojen kiertue, ja lopulta 148 konsertin jälkeen kiertue päättyi Osakaan, Japaniin 21. toukokuuta 1987.[50]

Marraskuusta 1987 tammikuuhun 1988 äänitetty ja 23. huhtikuuta 1988 julkaistu Seventh Son of a Seventh Son oli Iron Maidenille sen uran toinen albumi, joka ylsi heti julkaisuviikolla Britannian listaykköseksi. Konseptialbumin tapainen Seventh Son of a Seventh Son vei yhtyeen musiikkia yhä enemmän progressiiviseen suuntaan. Albumilta julkaistut neljä singleä ylsivät jokainen Britannian singlelistalle kymmenen parhaan joukkoon: “Can I Play with Madness“ (brittilistan 3.), “The Evil That Men Do“ (5.), “The Clairvoyant“ (6.) ja “Infinite Dreams“ (6.)[51]

Vuonna 1988 yhtye kiersi tuttuun tapaan maailmaa seitsemän kuukauden ajan toukokuusta joulukuuhun. Tällä kertaa kiertue alkoi Yhdysvalloista ja siirtyi elokuussa Eurooppaan. Elokuun 20. päivä yhtye konsertoi Doningtonin Monsters of Rock -festivaalin pääesiintyjänä rikkoen festivaalin kävijäennätyksen keräämällä paikalle yli 100 000 katsojaa.[51] Festivaalin jälkitunnelmat olivat kuitenkin traagiset, sillä kaksi ihmistä oli kuollut aiemmin päivällä Guns N' Rosesin esiintymisen aikana, kun he olivat jääneet muiden tallomiksi mutavellissä.[52]

27. ja 28. marraskuuta yhtye äänitti ja kuvasi esiintymisensä Birminghamissa, ja konserteista koostettiin video Maiden England, joka julkaistiin vuonna 1989. Seventh Tour of a Seventh Tour -kiertue päättyi 12. joulukuuta Hammersmith Odeoniin.^lähde?

Katso myös: No Prayer for the Dying ja Fear of the Dark

Janick Gers on soittanut yhtyeessä vuodesta 1990.

Uusi vuosikymmen toi mukanaan muutoksia. Kitaristi Adrian Smith jätti yhtyeen musiikillisten erimielisyyksien takia vuonna 1990 kesken seuraavan albumin No Prayer for the Dying valmistelun.[53] No Prayer for the Dying oli yhtyeen ensimmäinen Englannissa äänitetty studioalbumi sitten vuoden 1982 The Number of the Beastin: albumi äänitettiin vuonna 1990 Steve Harrisin kartanon lähellä olevassa ladossa, jonka vieressä oli The Rolling Stonesin siirreltävä studio.[54] Yhtyeen suunnitelmana oli viettää kolme kuukautta Harrisin kotikartanossa, ja kirjoittaa albumin kappalemateriaali valmiiksi. No Prayer for the Dyingin kappalemateriaali kirjoitettiin kuitenkin valmiiksi kiireellä, ja vain muutaman viikon kuluttua yhtye päätti tilata The Rolling Stonesin studion käyttöönsä ja aloittaa albumin levyttämisen.[54] Eronneen Adrian Smithin tilalle Iron Maidenin uudeksi kitaristiksi pestattiin Janick Gers,[54] joka oli aiemmin soittanut Bruce Dickinsonin sooloalbumilla Tattooed Millionaire.

Vaikka Britanniassa listakakkoseksi noussut No Prayer for the Dying ei saavuttanut yhtyeen fanien ja kriitikoiden keskuudessa aiempien Iron Maiden -albumien kaltaista suosiota, jatkui yhtyeen singlemenestys Britanniassa tästä huolimatta ”Bring Your Daughter... to the Slaughter” nousi listaykköseksi,[55] ja ”Holy Smoke” ylsi Britanniassa parhaimmillaan listan kolmanneksi.[56] Albumia seuranneen No Prayer on the Road -maailmankiertueen Iron Maiden aloitti syyskuussa.[55]

Seuraavan albumin Fear of the Dark kaksitoista kappaletta äänitettiin jälleen Harrisin kotikartanon liepeillä.[57] Albumilla oli laajempi tyylivalikoima kuin koskaan aikaisemmin: kappaleita olivat muun muassa Harrisin blues-henkinen ”From Here to Eternity”, Bruce Dickinsonin ja Dave Murrayn ”Chains of Misery” sekä Dickinsonin ja Janick Gersin Led Zeppelin -vaikutteinen ”Fear is the Key”.[57] Albumi julkaistiin 11. toukokuuta 1992. Sen vastaanotto oli hyvin pitkälti samanlainen kuin No Prayer for the Dyingin: sekä fanien että kriitikoiden keskuudessa se sai osakseen ristiriitaisia arvosteluita, mutta varman singlemenestyksen (”Be Quick or Be Dead” oli brittilistan toinen ja ”From Here to Eternity” sijalla 21.[58]) ansiosta albumi nousi Britannian listaykköseksi.[57] Lisäksi albumin nimikkokappaleesta muodostui yksi yhtyeen uran suosituimmista, ja se on ollut vuodesta 1992 lähtien lähes poikkeuksetta yhtyeen konserttien vakionumero.

Fear of the Dark Tour -kiertue käynnistyi Skandinaviasta toukokuussa 1992 ja mutkitteli pitkin mannerta kesän ajan.[59] Kiertueelta taltioitiin materiaalia kahdelle livealbumille A Real Live One ja A Real Dead One, jotka julkaistiin vuoden 1993 lopussa. Vuonna 1993 yhtye julkaisi myös kolmannen livealbumin ja konserttivideon Live at Donington, joka oli taltioitu Donington Parkissa Monsters of Rock -festivaalilla edellisvuonna.[59]

Vuoden 1993 syyskuussa laulaja Bruce Dickinson ilmoitti eroavansa Iron Maidenista ja siirtyvänsä soolouralle. Yhtyeen muut jäsenet, varsinkin Steve Harris, olivat masentuneita Dickinsonin lähdöstä.[60] Ennen Dickinsonin lopullista eroa Iron Maiden taltioi viimeisen konserttinsa Dickinsonin kanssa konserttivideoksi Raising Hell.

Katso myös: The X Factor ja Virtual XI

Uuden laulaja Blaze Bayleyn myötä Iron Maidenin musiikillinen tyyli koki muutoksen.

Vuonna 1994 Iron Maidenin uudeksi laulajaksi pestattiin koe-esiintymisten jälkeen Wolfsbane -yhtyeessä kannuksensa ansainnut Blaze Bayley, joka erosi edeltäjästään Bruce Dickinsonista sekä laulutekniikaltaan että -ääneltään varsin suuresti. Osittain juuri erilaisen tyylinsä vuoksi Bayley ei koskaan saavuttanut täysin varauksetonta suosiota vannotuneimpien Iron Maidenin ja Bruce Dickinsonin fanien keskuudessa. Bayleyn laulutyylin ja Dickinsonia suppeamman äänialan vuoksi yhtye joutui jättämään ohjelmistostaan pois esimerkiksi konserttien vakionumeroihin aiemmin kuuluneen kappaleen “Run to the Hills“, ja Bayley sai osakseen paljon kritiikkiä myös kappaleen “The Evil That Men Do“ tulkinnasta.[14]

Myös yhtyeen uusi musiikki koki uuden laulajan myötä muutoksia. 2. lokakuuta 1995 julkaistiin uusi, lähes kokonaan Steve Harrisin kirjoittamasta materiaalista koostunut studioalbumi The X Factor.[61] Harris on itse todennut teemoiltaan hyvin synkän The X Factorin olevan hänen suosikkejaan Iron Maidenin tuotannossa.[62][62] Albumin musiikissa heijastuivat hänen yksityiselämänsä kokemukset: Harrisin isä kuoli albumin kappalemateriaalin kirjoittamisen aikoihin, ja hän oli hiljattain käynyt läpi avioeron pitkäaikaisesta vaimostaan Lorrainesta.^lähde?

Vuoden 1995 syyskuussa alkanut The X Factour -kiertue koki vastoinkäymisiä: Blaze Bayley sai allergisia reaktioita esiintymislavojen rakenteissa käytetyistä materiaaleista, minkä vuoksi kiertue jouduttiin lopettamaan kesken. Yhtye ehti kuitenkin kiertää totuttua pienemmissä konserttisaleissa vajaan vuoden ajan. The X Factour -kiertueen aikana vuonna 1996 Iron Maiden julkaisi 27 kappaletta sisältävän kokoelma-albumin The Best of the Beast, jossa oli myös uusi Harrisin, Bayleyn, Janick Gersin ja Dave Murrayn säveltämä kappale “Virus“.[63]

Iron Maidenin yhdestoista studioalbumi Virtual XI julkaistiin maaliskuussa 1998. Steve Harris jatkoi musiikillisia kokeilujaan, ja albumin kappaleet sisälsivät huomattavan paljon Harrisin tekemiä kosketinsoitinosuuksia. Iron Maiden oli käyttänyt aikaisemminkin kosketinsoittimia, muun muassa albumeilla Somewhere In Time ja The X Factor, mutta silloin studiomuusikkona oli soittanut Michael Kenney. Albumin kappaleet ”The Angel and the Gambler” (brittilistan 18.) ja ”Futureal” julkaistiin singleinä. Virtual XI:n julkaisua seurannut, huhtikuussa 1998 alkanut ja joulukuussa 1998 päättynyt kiertue katkesi jälleen kesken Yhdysvaltojen osuuden Bayleyn sairastelujen vuoksi.^lähde?

Albumien The X Factor ja Virtual XI menestys ei ollut Blaze Bayleyn yrityksestä huolimatta yhtyeen aikaisempiin levytyksiin verrattuna kovin merkittävä. The X Factor nousi Britanniassa albumilistan kahdeksanneksi ja Virtual XI vain sijalle 16, mikä oli Iron Maidenin studioalbumien listasijoituksista Britanniassa kaikkien aikojen heikoin.[27] Uuden kokoonpanon takerrellessa Iron Maiden jatkoi Steve Harrisin johdolla vanhan tuotantonsa työstämistä: kaikki yhtyeen ennen vuotta 1994 julkaistu materiaali julkaistiin uudelleen vuonna 1998 uudelleenmasteroituna, ja yhtye niputti myös vuonna 1993 julkaisemansa livealbumit A Real Live One ja A Real Dead One yhdeksi tupla-albumiksi A Real Live Dead One.^lähde?

Kahden albumin ja kiertueen jälkeen Blaze Bayleyn ja Iron Maidenin tiet erkanivat helmikuussa 1999 kuuden vuoden yhteistyön jälkeen.^lähde?

Katso myös: Brave New World ja Dance of Death

Iron Maiden The Ed Hunter Tour -kiertueella vuonna 1999.

Vuonna 1999 yhtye harkitsi pestaavansa Blaze Bayleyn tilalle uuden laulajan, mutta manageri Rod Smallwood taivutteli Steve Harrisin kutsumaan Bruce Dickinsonin takaisin yhtyeeseen. Vuoden 1999 tammikuussa yhtye aloitti neuvottelun Bruce Dickinsonin kanssa tämän paluusta yhtyeen laulajaksi. Myös yhtyeestä vuonna 1990 eronneeseen kitaristi Adrian Smithiin otettiin yhteyttä, ja hänet kutsuttiin liittymään takaisin yhtyeeseen. Koska Smithin aiemmin korvannut Janick Gers jatkoi edelleen Iron Maidenin kitaristina, oli yhtyeessä nyt yhteensä kolme kitaristia. Dickinsonin ja Smithin palattua yhtyeeseen Iron Maiden aloitti menestyksekkään The Ed Hunter Tour -paluukiertueen, joka kesti vuoden 1999 heinäkuusta lokakuuhun. Yhtye myös julkaisi uuden kokoelma-albumin ja tietokonepelin Ed Hunter.^lähde?

Kolmen kitaristin tukevoittama albumi Brave New World ilmestyi toukokuussa 2000. Sen tuotti Kevin Shirley, joka oli aikaisemmin työskennellyt The Black Crowesin, Aerosmithin, Dream Theaterin ja Silverchairin kanssa.[64] Yhtyeen jäsenten mielestä albumin äänityssessiot olivat miellyttäviä.[64] Avausraita ja singlejulkaisu “The Wicker Man“ on nimetty elokuvan Uhrijuhla (engl. The Wicker Man) mukaan.[64]

Brave New World -albumia seurasivat singlejulkaisut “The Wicker Man“ ja “Out of the Silent Planet“ sekä menestyksekäs yli sadan konsertin maailmankiertue, joka jatkui vuoteen 2001 ja kulminoitui yhtyeelle tuttuun Rock in Rio -festivaaliin Brasilian Rio de Janeirossa, missä yhtye esiintyi yli 250 000 hengen yleisölle.[65] Konsertista julkaistiin myös livealbumi ja -DVD Rock in Rio.[65]

Vaikka vuonna 2002 ei ilmestynyt uutta studioalbumia eikä eikä yhtye tehnyt uutta kiertuetta, vuosi oli silti toiminnan täytteinen. Yhtye julkaisi uuden kokoelma-albumin Edward the Great, ja harvinaisia äänityksiä vuosien varrelta sisältäneen kokoelman Eddie's Archive, joka julkaistiin rajoitettuna kuuden CD:n painoksena metallisessa laatikossa. Yhtye myös keikkaili lyhyen ajan rahoittaakseen entisen rumpalinsa Clive Burrin valitettavan MS-taudin hoitoa.^lähde?

Dance of Death, Iron Maidenin kolmastoista studioalbumi ilmestyi syyskuussa 2003. Suomessa kultalevyyn oikeuttaneet 15 000 kappaletta myytiin neljässä päivässä ilmestymisestä. Albumilta julkaistiin kaksi singleä, “Wildest Dreams“ ja “Rainmaker“. Albumi sisälsi myös kaksi erikoisuutta. Täysin akustinen kappale “Journeyman“ poikkesi totutusta Iron Maidenista, ja rumpali Nicko McBrain osallistui ensimmäistä kertaa säveltämiseen kirjoittamalla kappaleen “New Frontier“ yhdessä Bruce Dickinsonin ja Adrian Smithin kanssa.[66]

Lokakuussa 2003 yhtye aloitti uutta levyä tukeneen maailmankiertueen Dance of Death World Tour, jonka nDortmundin konsertti taltioitiin vuonna 2005 julkaistuksi livealbumiksi ja -DVD:ksi Death on the Road. Dance of Death World Tour päättyi helmikuussa 2004 Japanissa.^lähde?

Katso myös: A Matter of Life and Death

Vuonna 2005 oli kulunut 25 vuotta Iron Maidenin esikoisalbumin julkaisusta. Saavutusta juhlistaakseen yhtye lähti Early Days -lisänimeä kantaneelle Eddie Rips Up The World Tour -maailmankiertueelle, jonka konserteissa yhtye esitti ainoastaan neljän ensimmäisen albuminsa kappaleita. Kiertue oli samalla vuonna 2004 julkaistun virallisen historiikki-DVD:n The Early Days promootio.[67]

Iron Maidenin neljännentoista studioalbumin, A Matter of Life and Death ensimmäinen single “The Reincarnation of Benjamin Breeg“ julkaistiin 16. elokuuta 2006 ja itse albumi 25. elokuuta. Lokakuussa julkaistiin albumin toinen single “Different World“, joka ylsi ensimmäiseksi Suomen virallisella singlelistalla. A Matter Of Life And Death pääsi Suomen virallisella albumilistalla ensimmäiseksi.[68]

Joulukuussa 2006 Iron Maidenin esiintyi Abbey Roadin studiossa. Yhtyeen esiintyminen taltioitiin ja esitettiin Britanniassa maaliskuussa 2007 ja Yhdysvalloissa heinäkuussa 2007.[69]

Vuonna 2007 Iron Maiden jatkoi festivaaliesiintymisiä eri puolilla maailmaa, muun muassa Dubaissa ja Intiassa.^lähde?

Iron Maiden esiintymässä Somewhere Back in Time World Tour -kiertueellaan Costa Ricalla vuonna 2008.

Vuoden 2007 syyskuussa Iron Maiden tiedotti julkaisevansa vuoden 1985 konserttitallenteensa Live After Deathin uudelleen DVD-formaatissa vuoden 2008 helmikuussa, jolloin yhtye aloitti myös Somewhere Back in Time World Tour -maailmankiertueensa.[70] Live After Death nousi listakärjeksi 12 maassa, ja se muun muassa ylitti platinamyynnin Yhdysvalloissa ja kultamyynnin Suomessa ja Britanniassa.^lähde?

Somewhere Back in Time World Tour jatkoi yhtyeen vuoden 2005 Eddie Rips Up The World Tour -kiertueen aloittamalla teemalla, pohjautui lavasteiltaan World Slavery Tour -kiertueeseen ja koostui musiikillisesti yhtyeen 1980-luvun tuotannosta.[70] Se oli vuoden 2008 toiseksi tuottavin brittiläisen yhtyeen tai artistin konserttikiertue, ja yhtye esiintyi sen aikana yli kahdelle miljoonalle fanille kiertueen 90 konsertissa. Somewhere Back in Time World Tour oli myös ensimmäinen Iron Maidenin kiertue, jolla yhtye matkusti omalla rahti- ja matkustajakoneeksi räätälöidyllä Boeing 757 -lentokoneellaan Ed Force Onella,[71] jonka lentäjänä toimi yhtyeen laulaja Bruce Dickinson. Kiertueen johdosta yhtye julkaisi myös vuoden 2008 toukokuussa kokoelma-albumin Somewhere Back in Time: The Best of 1980–1989, joka myi kultaa Suomessa, Ruotsissa ja Britanniassa.

Vuonna 2008 brittiläinen musiikkilehti Kerrang! julkaisi tribuuttialbumin Maiden Heaven: A Tribute to Iron Maiden, jolla muun muassa Metallica, Avenged Sevenfold ja Dream Theater versioivat yhtyeen tuotantoa.^lähde?

Somewhere Back in Time World Tour -kiertueen ensimmäisen osion aikana kanadalainen tuotantoyhtiö Banger Films matkusti yhtyeen mukana, ja taltioi kiertueesta dokumenttielokuvan Iron Maiden: Flight 666. Dokumentin ensi-ilta oli Britanniassa 20. huhtikuuta 2009, jonka jälkeen se esitettiin yli 450 eri elokuvateatterissa 41 eri maassa. Dokumenttielokuvan ohella se sisälsi myös yhtyeen konserteissa kiertueen ensimmäisen osion aikana taltioituja kappaleita. Iron Maiden: Flight 666 julkaistiin DVD- ja Blu-ray -formaateissa vuoden 2009 toukokuussa,[72] ja se nousi listakärjeksi 22 eri maassa. Yhtye julkaisi dokumenttielokuvan soundtrack-albumina livealbumin Flight 666 – The Original Soundtrack.

Vuoden 2009 Brit Awards -palkintogaalassa Iron Maiden voitti yleisöäänestyksen tuloksena parhaan brittiläisen live-esiintyjän palkinnon.^lähde?

Katso myös: The Final Frontier ja En Vivo!

Vuoden 2009 marraskuussa kitaristi Janick Gers vahvisti, että yhtye oli aloittanut uuden kappalemateriaalin työstämisen levyttääkseen uuden studioalbuminsa. Yhtye matkusti Pariisiin säveltämään kappalemateriaalia ja harjoittelemaan uutta albumiaan varten, ja vuoden 2010 tammikuussa yhtye aloitti tulevan albuminsa The Final Frontier äänittämisen tuottaja Kevin Shirleyn kanssa.[73] Albumi äänitettiin Bahamalla, Nassaun kaupungin Compass Point -studiolla, jossa yhtye oli levyttänyt 1980-luvun klassikkoalbuminsa Piece of Mind, Powerslave ja Somewhere in Time.^lähde?

Maaliskuussa 2010 yhtye julkaisi tiedon, jonka mukaan The Final Frontier julkaistaisiin elokuussa. Albumin ensimmäinen single “El Dorado“ julkaistiin kesäkuun alussa, ja se voitti vuonna 2011 Grammy-palkinnon ”Best Metal Performance”. Albumin toisena singlenä julkaistiin elokuussa kappale “Satellite 15... The Final Frontier“. The Final Frontier -albuminsa elokuussa, ja se nousi albumilistojen kärkeen 21 eri maassa. Albumi sai hyvin positiivisen vastaanoton, ja se oli kaupallinen menestys eri puolilla maailmaa: esimerkiksi Suomessa albumia ennakkoon yli 16 000 kappaletta eli yli kultalevyn myyntimäärän,[74] ja platinalevymyynnin se ylitti Suomessa alle kahdessa viikossa.[75]

Iron Maidenin Maiden England World Tour -kiertueen lavarakennelma pohjautui yhtyeen vuoden 1988 Seventh Tour of a Seventh Tour -kiertueeseen.

The Final Frontierin julkaisua seurasi uusi, mittava maailmankiertue The Final Frontier World Tour, joka käynnistyi vuoden 2010 kesäkuussa ja päättyi yli sadan konsertin jälkeen vuoden 2011 elokuussa. Kiertueen aikana yhtye taltioi konserttinsa Santiago de Chilessä vuoden 2012 maaliskuussa julkaistuksi livealbumiksi ja konserttitallenteeksi En Vivo!. Albumin kappale ”Blood Brothers” huomioitiin myös Grammy-ehdokkuudella kategoriassa ”Best Metal Performance”.[76]

Vuoden 2011 kesäkuussa yhtye julkaisi kokoelma-albumin From Fear to Eternity: The Best of 1990 – 2010, joka jatkoi yhtyeen vuoden 2008 kokoelma-albumin Somewhere Back in Time: The Best of 1980–1989 aloittamalla teemalla.^lähde?

En Vivo!:n julkaisun jälkeen yhtye ilmoitti aloittavansa uuden Maiden England World Tour -maailmankiertueensa, joka pohjautui lavasteiltaan Seventh Tour of a Seventh Tour -kiertueeseen ja musiikiltaan yhtyeen 1980-luvun myöhempään tuotantoon. Kiertueen tueksi yhtye tiedotti julkaisevansa vuoden 1989 konserttitallenteensa Maiden England uudelleen DVD:nä sekä CD- ja vinyylilevynä nimellä Maiden England ’88 vuonna 2013.[77] Maiden England World Tour -kiertueen aikana yhtye esiintyi viidennen kerran urallaan Englannin Donington Parkissa, jossa yhtye oli Download Festival -festivaalin pääesiintyjänä. Syyskuussa 2013 yhtye konsertoi pääesiintyjänä Brasilian Rock in Rio -festivaaleilla.^lähde?

Laulaja Bruce Dickinsonin ilmoitettiin sairastuneen syöpään vuoden 2015 alussa.[78] Dickinsonin tiedotettiin sairastavan kielisyöpää, ja että hänen paranemisennusteensa oli lääkärien mukaan hyvä.[78] Myöhemmin Dickinson paljasti tilanteen olleen vakavampi kuin yhtye oli julkisuudessa antanut ymmärtää,[79] sillä häneltä oli rankan hoitojakson aikana poistettu myös toinen syöpäkasvain nielun seinämästä.[79] Iron Maiden ilmoitti vuoden 2015 toukokuussa, että Dickinson oli toipunut sairaudesta.[80] Täyden toipumisen ilmoitettiin kuitenkin vievän aikaa, minkä vuoksi yhtye ei esiintynyt vuoden 2015 aikana.[79]

Vuoden 2015 kesäkuussa Iron Maiden ilmoitti verkkosivustollaan julkaisevansa uransa 16. studioalbumin The Book of Souls syyskuun 4. päivä. Yhtye julkisti myös albumin kappalelistan ja kansikuvan.[81] Albumin julkaisua jouduttiin siirtämään alkuperäisestä aikataulusta Bruce Dickinsonin syöpädiagnoosin vuoksi.[82] The Book of Soulsin paljastettiin olevan kestoltaan 92 minuuttia pitkä, mikä tekee siitä yhtyeen uran pisimmän studioalbumin.[81]

The Book of Soulsin ensimmäisenä singlenä julkaistiin elokuussa Adrian Smithin ja Bruce Dickinsonin kirjoittama kappale ”Speed of Light”, josta julkaistiin myös musiikkivideo.[83] Elokuussa yhtye ilmoitti, että se aloittaisi vuonna 2016 The Book of Souls World Tour -maailmankiertueen, jonka aikana yhtyettä ympäri maailman kuljettaisi Bruce Dickinsonin ohjastama Boeing 747 -mallin Ed Force One -lentokone.[84]

The Book of Souls julkaistiin 4. syyskuuta 2015 Parlophone -levymerkillä. Albumi sai maailmanlaajuisesti positiivisen vastaanoton sekä yhtyeen faneilta että kriitikoilta, ja sitä on pidetty eräänä yhtyeen 2000-luvun vahvimmista albumeista.^lähde? Albumia seuranneen kiertueen aikana yhtye esiintyi jälleen myös Suomessa, konsertoiden Hämeenlinnassa Kantolan tapahtumapuistossa vuonna 2016.^lähde?

Vuoden 2017 marraskuussa yhtye julkaisi livealbumin The Book of Souls: Live Chapter, joka oli taltioitu viidessätoista The Book of Souls World Tour -kiertueen konsertissa vuosina 2016-2017.[85][86] Albumilla sekoittuivat yhtyeen vanha tuotanto ja The Book of Souls -albumin uusi kappalemateriaali,[87] ja sen tuottajina toimivat Tony Newton ja Steve Harris.[85] Ennen albumin virallista julkaisua yhtye soitti albumin ennakkoon striimaamalla sen samannimisenä konserttivideona omalla YouTube-kanavallaan.[87][86][88] Yhtye julkaisi myös konserttivideon sen saatua ensiesityksensä, tosin vain digitaalisesti ladattavana videotiedostona.[88][89] The Book of Souls: Live Chapter nousi albumilistojen kymmenen parhaan joukkoon kahdeksassa Euroopan maassa, mukaan lukien Suomessa, jossa sen sijoitus oli kahdeksas.[90]

Iron Maiden on ollut 1980-luvulta lähtien yksi merkittävimmistä heavy metal -yhtyeistä, ja se on innoittanut lukuisia yhtyeitä jo vuosikymmenien ajan. Muun muassa Metallica-yhtyeen rumpali Lars Ulrich,[103] Slayerin kitaristi Kerry King ja Anthraxin kitaristi Scott Ian ovat nimenneet Iron Maidenin olleen heille suuri esikuva.[104] Avenged Sevenfold -yhtyeen laulaja M. Shadows on sanonut Iron Maidenin olevan ”helposti maailman paras live-yhtye”,[105] ja on todennut yhtyeen musiikin olevan ”ajatonta.”[105] Triviumin laulaja Matt Heafyn mukaan ”Triviumia ei olisi olemassa ilman Iron Maidenia.”[105] Slipknot- ja Stone Sour -yhtyeiden laulajana tunnettu Corey Taylor on sanonut ihastuneensa Bruce Dickinsonin laulutyyliin ja lavaesiintymiseen sekä Steve Harrisin teknisesti taitavaan bassonsoittoon.[92] Melodisen death metalin pioneerina tunnetun In Flames -yhtyeen perustajajäsen Jesper Strömblad on kertonut halunneensa yhdistää musiikissaan death metalin ja Iron Maidenin melodisen kitarasoundin.[106] Muun muassa Chris Jericho, Cam Pipes, Vitaly Dubinin, ja Mikael Åkerfeldt ovat nimenneet Iron Maidenin esikuvakseen. Dream Theaterin John Petrucci, John Myung ja Mike Portnoy ovat kertoneet Iron Maidenin olleen Dream Theaterin suurin innoittaja yhtyeen uran alkuvuosina.^lähde?

Katso myös: Luettelo Iron Maiden -tribuuttialbumeista

Vuonna 2008 brittiläinen musiikkilehti Kerrang! julkaisi tribuuttialbumin Maiden Heaven: A Tribute to Iron Maiden,[105] jolle muun muassa Metallica, Machine Head, Trivium ja Avenged Sevenfold sekä muut Iron Maidenin innoittamat yhtyeet olivat levyttäneet omia versioitaan Iron Maidenin kappaleista. Yhtyeelle on julkaistu vuosien saatossa lukuisia eri tribuuttialbumeita, joissa sen kappaleita on esitetty muun muassa piano- ja jousisoitinsovituksina[107][108] sekä elektro- ja hip hop -versioina.[109] Lisäksi ympäri maailman on olemassa aktiivisia Iron Maiden -tribuuttiyhtyeitä, joista tunnetuimpiin kuuluu esimerkiksi naisista koostuva yhdysvaltalainen The Iron Maidens.^lähde?

Iron Maiden mainitaan nimeltä muun muassa Wheatusin kappaleessa ”Teenage Dirtbag”, Aquan kappaleessa ”Back to the 80’s” sekä Sum 41:n kappaleessa ”Fat Lip”. Yhtyeeseen myös viitataan Weezerin kappaleessa ”Heart Songs” (2008), Blues Travelerin kappaleessa ”Psycho Joe” (1997), ja NOFX:n kappaleessa ”Eddie, Bruce and Paul” (2009). Ruotsalainen power metal -yhtye Sabaton on viitannut yhtyeeseen kappaleissaan ”Metal Machine”, ”Metal Crue”, ja ”Metal Ripper”.^lähde?

Iron Maidenin musiikkia on mukana monissa videopeleissä. Yhtyeen musiikkia on kuultavissa muun muassa videopelien Carmageddon 2, Grand Theft Auto: Vice City, Grand Theft Auto: Episodes from Liberty City, Grand Theft Auto IV: The Lost and Damned, Tony Hawk’s Pro Skater 4, Tony Hawk’s Downhill Jam, SSX on Tour ja Madden NFL 10 soundtrackeilla. Lisäksi yhtyeen kappaleita on mukana monissa Guitar Hero- ja Rock Band -musiikkipeleissä.^lähde?

Music Televisionin esittämän piirrosanimaation Beavis ja Butt-head hahmot kehuvat Iron Maidenia lukuisia kertoja sarjan aikana, ja yhtyeen kappale ”From Here to Eternity” on mukana sarjan jaksossa ”Take A Number”.[110] Yhtyeen musiikkia on myös kuultavissa muun muassa elokuvissa Phenomena – ilmiö ja Numeromurha.^lähde?

• Iron Maiden  (1980)
• Killers  (1981)
• The Number of the Beast  (1982)
• Piece of Mind  (1983)
• Powerslave  (1984)
• Somewhere in Time  (1986)
• Seventh Son of a Seventh Son  (1988)
• No Prayer for the Dying  (1990)
• Fear of the Dark  (1992)
• The X Factor  (1995)
• Virtual XI  (1998)
• Brave New World  (2000)
• Dance of Death  (2003)
• A Matter of Life and Death  (2006)
• The Final Frontier  (2010)
• The Book of Souls  (2015)
• Senjutsu  (2021)

• Bruce Dickinson – laulu (1981–1993, 1999–)
• Steve Harris – basso, taustalaulu (1975–)
• Dave Murray – soolo- ja rytmikitara (1976, 1977–)
• Adrian Smith – soolo- ja rytmikitara, taustalaulu (1980–1990, 1999–)
• Janick Gers – soolo- ja rytmikitara (1990–)
• Nicko McBrain – rummut (1983–)