Irlannin kapina 1641

Perinteisen käsityksen mukaan vuoden 1641 kapina oli reaktio 1600-luvun alussa toteutettuun Ulsterin uudisasutukseen, jossa katolisen väestön tilalle pyrittiin tuomaan protestanttisia uudisasukkaita, joskin uudempi historiantutkimus on etsinyt kapinalle muitakin syitä.[1] Irlantia oli koko 1630-luvun pitänyt kurissa ankara käskynhaltija Straffordin jaarli Thomas Wentworth. Hän kuitenkin joutui kuningas Kaarle I:n epäsuosioon, joten hänet kutsuttiin takaisin Englantiin vuoden 1640 lopulla ja teloitettiin seuraavana vuonna. Samassa yhteydessä hänen armeijansa hajotettiin.[2] Tämä ja kuningas Kaarlen valtataistelu parlamentin kanssa tarjosivat irlantilaisille tilaisuuden yrittää jälleen kerran vapautua Englannin vallasta.[3]

Sir Phelim O’Neillin johtama joukko irlantilaisia aatelisia suunnitteli vallankaappauksen, joka oli tarkoitus käynnistää 23. lokakuuta 1641. Suunnitelmana oli vallata kaikki Irlannin linnakkeet ja varuskunnat. O'Neillin vapaaehtoisarmeijaan kuului lähes 30 000 miestä, jotka olivat aseistautuneet muun muassa veitsin, viikattein ja heinähangoin. Suunnitelman toteutus onnistui vain osittain, sillä viime hetkellä tapahtuneen ilmiannon ansiosta englantilaiset onnistuivat estämään Dublinin valtaamisen. Vajaassa viikossa Phelim O’Neillin komentamat joukot onnistuivat ilman suurta verenvuodatusta ottamaan haltuunsa pääosan Ulsteria.[4]

Ormonden herttua James Butler, William Wissingin maalaus 1680-luvun alkupuolelta.

Tapahtumat riistäytyivät kuitenkin pian käsistä, kun osa kaappaukseen osallistuneista katolisista alkoi soveltaa oman käden oikeutta.[4] Syntyi väkivaltainen kansannousu, jossa katoliset alkoivat surmata, ryöstää ja karkottaa Ulsterin protestanttista väestöä.[3] Monet kodeistaan ajetut protestantit lähtivät kohti Dublinia mutta kuolivat matkalla nälkään, kärsimyksiin ja kylmyyteen.[4] Vuoden loppuun mennessä protestantteja kuoli noin 10 000.[3] Historiantutkijat ovat arvioineet, että kapinan yhteydessä olisi saanut surmansa kaikkiaan noin 12 000 Irlannin tuolloin 40 000:stä protestanttisesta asukkaasta, joskin osa saattoi kaatua taisteluissa.[1]

Kapinaa ryhtyi kukistamaan Ormonden herttua James Butler, joka kokosi Dubliniin armeijaa Ulsterista paenneista protestanteista. Hän sai apujoukoiksi 1 000 miestä Englannista ja keväällä 1642 lisäksi 2 500 miestä Skotlannista. Vuoden 1642 aikana hän sai vähitellen vallatuksi Ulsterin takaisin kapinallisilta.[3] Kapinallisten johtaja Phelim O’Neill osoittautui komentajana melko epäpäteväksi, ja hän luovuttikin paikkansa sukulaiselleen Owen Roe O’Neillille, kun tämä kutsun saatuaan heinäkuussa 1642 saapui mannermaalta Irlantiin.[4]

Kapina muuttui osaksi suurempaa sodankäyntiä, kun Englannin sisällissota alkoi vuonna 1642. Samana vuonna Irlannin roomalaiskatolinen papisto piti Kilkennyssä kirkolliskokouksen. He vannoivat Kilkennyn konfederaation valan ja pyysivät kaikkia Irlannin katolisia liittymään liittoon. Konfederaatioon liittyneet lupasivat noudattaa liiton korkeimman neuvoston määräyksiä ja vannoivat uskollisuutta Kaarle I:lle, jota he pitivät parhaana turvana katolisuutta vastustavaa Englannin parlamenttia vastaan.[5] Konfederaation kokouksessa myöhäissyksyllä 1642 nimettiin Irlannille hallitus, ja uudelleen värvättyä sotaväkeä johtamaan nimitettiin useita kenraaleja.[6]

Kuninkaan ja parlamentin väliset jännitteet johtivat lokakuussa 1642 Englannissa sisällissodan puhkeamiseen.[7] Sodan vuoksi Irlanti ajautui sekavaan tilanteeseen. Osaa maasta hallitsivat kuningas Kaarlelle uskolliset Ormonden joukot, osaa Englannin parlamenttia tukenut Ulsterin skottien armeija ja osaa Irlannin katolisten vastaperustetun Kilkennyn konfederaation joukot. Englannin sisällissodassa konfederaatio tuki kuningasta. Sotaa jatkui vuoteen 1649, jolloin Oliver Cromwell valloitti Irlannin ja murskasi kaiken vastarinnan.[3][2] Cromwellin valloituksen jälkeen asetettiin lokakuussa 1652 erityinen oikeusistuin tuomitsemaan vuoden 1641 kapinan johtajia. Noin kaksisataa tuomittiin kuolemaan ja hirtettiin, joukossa Phelim O’Neill.[8] Tuhansia kapinallisia vietiin myös Länsi-Intian orjamarkkinoille, ja katolisilta irlantilaisilta riistettiin laajoja maa-aloja, jotka luovutettiin englantilaisille uudisasukkaille. Kaarle II vahvisti maananastukset.[9]

• Cronin, Mike: History of Ireland. Palgrave, 2001. ISBN 978-0333654330. (englanniksi)
• Moody, T. V, Martin F. X & Byrne F. J: A New History of Ireland: Early Modern Ireland 1534–1691 Vol 3. Clarendon Press, 1991. ISBN 978-0198202424. (englanniksi)