Irjanteen kirkko

Eurajoen seurakunta mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1346, mutta se perustettiin todennäköisesti jo 1200-luvulla. Perimätiedon mukaan Irjanteen kappeli rakennettiin Eurajoen rannalla sijainneen pakanallisen kulttipaikan läheisyyteen jo 70 vuotta Pyhän Henrikin kuoleman jälkeen 1200-luvun alussa. Yläjuoksulle matkanneet purjehtijat joutuivat joessa olevan kosken vuoksi rantautumaan ja vetämään aluksensa sen ohitse, mikä mahdollisesti vaikutti kirkon sijaintipaikkaan. Merenkulkijoiden vaikutukseen viittaa myös, että Irjanteen kappeli oli nimetty heidän suojeluspyhimyksensä Pyhä Pietarin mukaan.[6][9]

Kyseessä oli Eurajoen ensimmäinen kristillinen pyhäkkö, mutta Irjanteesta ei kuitenkaan kehittynyt pitäjän kirkollista keskusta. Eurajoen historiaa tutkineen Ulla Heinon mukaan tämä johtuu todennäköisesti siitä, että 1300-luvulle tultaessa Eurajoki muuttui maankohoamisen johdosta purjehduskelvottomaksi. Asutuksen painopiste siirtyi lähemmäs rannikkoa Viloisiin, jonne 1300-luvun alussa rakennettiin seurakunnan emäkirkko. Myös maallisen vallan painopiste oli Liinmaan linnan myötä joen alajuoksulla.[9] Irjanteesta ei lopulta tullut edes kappeliseurakuntaa, vaan se jäi rukoushuonekunnaksi, jolla ei ollut omaa pappia.[3][10]

Kappelia seuranneen toisen kirkon rakentamisajankohdasta ei ole tietoa, sillä suurin osa Irjanteen kirkon arkistoista tuhoutui Eurajoen pappilan tulipalossa vuonna 1804.[6] 1640-luvulla kirkko oli eirttäin huonossa kunnossa, jolloin Vuojoen kartano sai Tukholmasta määräyksen purkaa sen ja rakentaa paikalle kartanon päärakennuksen. Tarkoitus oli ilmeisesti kitkeä kansan parista viimeiset katoliset käsitykset ja johtaa heidät puhdasoppisen luterilaisen emäkirkon asiakkaiksi. Määräystä ei kuitenkaan noudatettu asukkaiden vastustuksesta johtuen. Kappelin ylläpitoa jatkettiin edelleen, vaikkei sen korjaamiseen saatu varoja seurakunnalta. Katolisella ajalla Irjanteen kirkko oli uhrikirkko, jolla ajateltiin olevan parantavia voimia ja sen uskottiin auttavan ihmisiä vaikeiden aikojen yli. Tämän vuoksi kirkolle uhrattiin joko rahaa tai omaisuutta. Perinne säilyi uskonpuhdistuksen jälkeen aina 1700-luvun alkuun saakka, jolloin uhriarkkuun pudotettavien lanttien kuviteltiin parantavan sairauksia.[9][11]

Kirkon julkisivu etelään. Aalto-yliopiston oppilastyö vuodelta 2010.

Isonvihan jälkeen seudun asukkaat päättivät vihdoin rakentaa uuden kirkon. Työt käynnistyivät keväällä 1731 Merimaskusta kotoisin olleen Kaarle Killaisen johdolla. Kirkko valmistui 24. syyskuuta ja ensimmäinen jumalanpalvelus pidettiin saman vuoden joulukuussa.[6][12] Vuonna 1758 rakennettiin uusi kellotapuli, josta vastasi porilainen rakennusmestari Thomas Ravonius.[3] Kirkon saarnastuoli koristeltiin maalauksilla ilmeisesti 1775.[6] Kirkkoa korjattiin ensimmäisen kerran vuonna 1788, jonka jälkeen se oli taas vuosikymmeniä vailla kunnossapitoa. 1830-luvulla kirkko oli päässyt niin huonoon kuntoon, että tuomiokapitulin ja seurakunnan aikomuksena oli huutokaupata rakennukset purettavaksi ja perustaa tuotoilla lainajyvästö.[12] Asukkaat halusivat edelleen säilyttää kirkon ja lopulta se jäi vain pois säännöllisestä käytöstä. Jumalanpalveuksia ryhdyttiin järjestämään muutamia kertoja vuodessa suurimpien kirkkopyhien yhteydessä sekä kesäkuukausina.[2][13]

Vuonna 1891 kirkko maalattiin ulko- ja sisäpuolelta, lattialankut uusittiin ja alkuperäinen paanukatto korvattiin pärekatolla. Lisäksi sisätiloissa tehtiin koristelmaalauksia.[6] Toisen maailmansodan jälkeen jumalanpalveluksia ryhdyttiin pitämään kesätorstaisin. Vuosina 1961–1962 kirkko maalattiin sisäpuolelta ja 200-vuotisjuhlien yhteydessä uusittu pärekatto vaihdettiin jälleen paanukatoksi. Vuosina 1980–1981 kirkko maalattiin ulkoa ja lattaritaulu konservoitiin. Samalla se sai myös sähkövalaistuksen. Viimeisin remontti tehtiin 2013, jolloin paanukatto tervattiin ja kirkon ulkoseinät maalattiin.[2][13][14]