Irakin hašemiittinen kuningaskunta

Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa Iso-Britannia otti haltuunsa Osmanien valtakunnan Basran, Bagdadin ja Mosulin provinssit. Sodan jälkeen piti harkita millainen hallinto piti alueelle muodostaa. Toinen suuntaus kannatti alueen ottamista suoran brittihallinnon alaisuuteen ja muodostaa siitä siirtomaan. Toinen koulukunta toivoi, että nousussa oleva arabinationalismi auttaisi muodostamaan epäsuoran hallinnon. [3]

Brittien kiistellessä alueen hallintotavasta nousi kansa kapinaan brittivaltaa vastaan vuonna 1920. Se levisi kaikkialle paitsi brittien miehittämiin suurimpiin kaupunkeihin. Samaan aikaan emiiri Faisal, joka oli hašemiittien sukua, julistautui Damaskoksessa Syyrian kuninkaaksi. Irakilaiset nationalistit toivoivat hänen veljestään kuningasta maalleen. Ranskalaiset torjuivat Faisalin vaatimukset, joka kääntyi nyt brittien puoleen.[3]

Kapina Irakissa saatiin kukistettua, mutta Britanniassa kansan yleinen mielipide vaati "poistumista Mesopotamiasta". Irakissa nationalistit vaativat itsenäisyyttä ja britit päätyivät tarjoamaan Faisalille mandaattia. Faisal suostui sillä ehdolla, että kansa pyytää hänet kuninkaakseen. Lisäksi hän vaati mandaatin tilalle liittosopimuksen. Brittien hallituksesta Winston Churchill päätyi tukemaan ajatusta kuunneltuaan T. E. Lawrencea, joka oli arabien sympatisoija ja tunnettiin nimellä "Arabian Lawrence".[3]

Vuonna 1921 pidetyssä Kairon konferenssissa sovittiin, että Irakin hallitus perustuu parlamentarismiin ja maalle laaditaan perustuslaki. Kansanäänestys vahvisti Faisalin vallan, ja hänet julistettiin Irakin kuninkaaksi 23. elokuuta 1921. Lokakuussa 1922 laadittiin sopimus Ison-Britannian kanssa ja Irakin hallitus lupasi kunnioittaa uskonnonvapautta ja tehdä yhteistyötä Kansainliiton kanssa. Iso-Britannia velvoitettiin auttamaan armeijan perustamisessa, oikeuslaitoksen perustamisessa sekä talousasioissa. Sopimuksen piti kestää 20 vuotta ja Iso-Britannia lupasi valmistella Irakin Kansainliiton jäsenvaltioksi mahdollisimman pian.[3]

Vuosien 1923- 1927 välissä brittien roolia Irakissa voi kuvailla neuvoa-antavaksi. Lontoon poliitikot ja ja Bagdadiin lähetetyt virkamiehet tajusivat, että maa tulee itsenäistymään ennemmin kuin oli kaavailtu. Näin ollen päädyttiin politiikkaan, jolla haluttiin rakentaa toimiva valtio nopeasti ja tehokkaasti, mutta mahdollisimman halvalla. Vuoden 1927 tienoilla britit päättivät nopeuttaa vetäytymisaikatauluaan ja kaunistelivat Kansainliitolle annettuja raportteja maan kehityksestä. Niiden irakilaisten ääntä, jotka valittivat virkamiesten epäpätevyydestä, ei niissä kuultu.[4]

Mandaattiaikana Irakissa käytti korkeinta valtaa brittiupseeri, joita ehti olla mandaattiaikana kaikkiaan neljä. Kaikki joutuivat luovimaan läpi hankailien aikojen ja noudattamaan Lontoosta saatua huonoa ja usein ristiriitaista ohjeistusta. Maahan alkoi muodustua sunnimuslimeista hallinnollinen eliitti, joka tunsi toisensa Osmanien valtakaudelta upseerikoulusta ja alkoi yhdistyä avioliittojen kautta. Tästä joukosta löytyi maalle sen sen pitkäaikainen pääministeri Nuri al-Said. Kaiken huipulla oli luonnollisesti kuningas Faisal I.[4]

Pohjustuksena itsenäisyydelle, solmittiin vuonna 1930 Irakin ja Ison-Britannian välillä liittosopimus. Sopimuksen mukaan Irakin tuli yhteisissä ulkopoliittisissa asioissa konsultoida ensin Isoa-Britanniaa ja jos sitä uhkasi sota naapurimaiden kanssa olisi ensiksi pyydettävä neuvotteluapua Kansainliitolta. Ison-Britannian ilmavoimille annettiin oikeus pitää tukikohtia lähellä Basraa ja Eufrates-joen länsipuolella, mutta korostettiin, että kyse ei ole miehitysjoukoista. Sopimuksen voimassaoloajaksi sovittiin 25 vuotta ja se astuisi voimaan heti kun maa liittyisi Kansainliittono. Tulevia ongelmia pohjusti Kuwaitin kysymys. Hallitukset vahvistivat kirjeillä Kuvaitin eron Irakista, mutta sopimusta ei koskaan ratifioitu Irakin parlamentissa. Osa Kuwaitista oli aikoinaan kuulunut Osmanien valtakunnan Basran provinssiin.[3]

Irakin hašemiittinen kuningaskunta sai itsenäisyytensä vuonna 1932. Valtio oli tuolloin vielä melko huteralla pohjalla. Itsenäistyminen johtui kahdesta vaatimuksesta; britit halusivat "pojat pois Mesopotamiasta" ja kuningas Faisal I oli vaatinut joka vuosi itselleen suurempaa itsenäisyyttä. Tilanne oli myös sikäli ristiriitainen, että Irakin piti olla mahdollisimman itsenäinen, mutta samalla tuli turvata Ison-Britannian edut lähi-idässä. Maan armeija oli itsenäistymisen hetkellä niin heikko, että se ei olisi pystynyt puolustamaan valtion rajoja ja lisäksi se oli riippuvainen brittien taloudellisesta tuesta. Itsenäistyessään se otettiin Kansainliiton jäseneksi.[4]

Itsenäistymisen yhteydessä oli kuningas kutsunut pääministeriksi oppositiojohtaja Rashid Ali al-Gaylanin ja näytti siltä, että maa kehittyy vakaana valtiona. Uudella hallituksella oli suunnitteilla uudistuksia. Ensimmäiset ongelmat ilmenivät jo vuonna 1933, kun maan pohjoisosissa asuva kristittyjen assyrialaisten vähemmistö huolestui turvallisuudestaan. Assyrialaisille oli annettu turvatakuut jo mandaatin aikana, mutta nyt he vaativat uusia. Kuningas oli Euroopassa ja pääministeri päätti, että nyt käytetään voimaa. Irakin joukot surmasivat tuhansia assyrialaisia. Asiasta nousi kysely Kansainliitossa ja

Kirkukin lähistöllä sijainnut öljylähde vuonna 1932.

kuningas Faisal I palasi nopeasti maahan. Kotiinpalatessaan hän huomasi, että osa armeijasta ei totellut häntä ja se palautettiin kovalla kädellä ruotuun. Kuningas, joka oli aina nauttinut oikeudenmukaisen ja neuvottelevan hallitsijan mainetta, sai nyt maineelleen kovan kolauksen.[5]

Assyrian ongelmia käsiteltyään kuningas palasi Eurooppaan hoitamaan terveyttään. Sydänvaivoista kärsinyt kuningas kuoli Sveitsissä vuonna 1933. Assyrian joukkomurhat merkitsivät loppua Rashid al-Gaylanin hallitukselle ja tilalle nimitettiin maltillisista poliitikoista koostunut hallitus.[5]

Uudeksi kuninkaaksi nousi Faisal I:n kuoleman jälkeen hänen poikansa Ghazi I, joka oli vielä nuori ja poliittisesti kokematon. Uudella hallitsijalla oli playboyn ja nopeiden autojen rakastajan maine. Hän ei pitänyt siitä, että Iso-Britannia piti joukkojaan maassa ja hänen sanotaan sympatisoineen kansallissosialistista Saksaa.[6]

Eräänlainen valtatyhjiö nostatti maassa poliittista myrskyä, jota lietsottiin muun muassa lehdistön esiinnostamilla skandaaleilla, palatsijuonilla ja niiden aiheuttamilla vaatimuksilla pääministerin erosta, jotka toteutuivat vuosina 1932 ja 1934. Lisäaineksensa toivat perinteiset vallastaan huolestuneet heimopäälliköt, jotka eivät halunneet alistua kilpailevan heimon edustajien johtajiksi. Levottomissa oloissa tapahtui maan ensimmäinen sotilasvallankaappaus vuonna 1936.[5]

Ensimmäisen sotilasvallankaappauksen takana oli kaksi kilpailevaa ryhmittymää. Ensimmäiseen ryhmittymään kuului vanhoja poliitikkoja, jotka halusivat säilyttää valtansa vaikka väkivaltaa käyttämällä. Toiseen ryhmään, nimeltään Ahali, kuului nuoria upseereita, joita elähdytti ajatus sosialismista ja sosiaalisista uudistuksista.[5]

Vanhoja poliitikkoja edustanut ryhmä yllytti kenraali Bakr Sidqin kaappaamaan vallan. Tämän johtamat joukot ottivat Bagdadin haltuunsa ja vaativat hallituksen eroa. Myös kuningas vaati sitä ja hallitus erosi. Kaappauksen seurauksena Hikmet Suleimanista tuli pääministeri ja Siddiqistä yleisesikunnan komentaja. Siddiqi murhattiin, mutta maa ei palannut siviilivaltaan. Sosiaalisiin uudistuksiin ei ryhdytty. Siddiqin murhan jälkeen armeijalla ei ollut johtajaa eikä se ollut yhtenäinen ja kilpailevat upseerit hakeutuivat kalastelemaan siviilipoliitikkojen huomiota.[5]

Poliittisesta epävakaudesta huolimatta Irak kehittyi 1930-luvulla. Kirkukin lähettyviltä löydettiin öljyä vuonna 1927 ja Al-Kut niminen keinokasteluprojekti saatiin valmiiksi vuonna 1934. Öljyputki Välimerelle saatiin rakennettu vuonna 1935 ja rautatielinja Persianlahdelle saatiin valmiiksi. Rautatiet kansallistettiin brittiläisiltä yhtiöiltä vuonna 1935. Maassa rakennettiin paljon ja ulkomaankauppa ja koulutussektori kasvoivat. Uusia projekteja suunniteltiin ja niiden rahoitus ajateltiin hankkia öljytuloilla. Ulkopolitiikassa koettiin onnistuminen, kun aluekiista Syyrian kanssa päättyi Irakin eduksi.[5]

Nopeista autoista pitänyt hallitsija kuoli 5. huhtikuuta 1939 auto-onnettomuudessa. Kuningas oli ajanut autoa itse. Yhä edelleen esiintyy spekulaatioita siitä, oliko kuolema onnettomuus vai murha. Uusi kuningas, Faisal II oli vain neljävuotias ja sijaishallitsijaksi nimitettiin hänen setänsä Abdulilah, joka toimi tehtävässä 14 vuotta.[7][8][9][5]

Toinen maailmansota alkoi 1. syyskuuta 1939. Pääministeri Nuri al-Said piti liittosuhdetta Ison-Britannian kanssa Irakin turvallisuuden takeena ja olisi halunnut julistaa sodan Saksalle. Hänen ministerinsä kieltäytyivät, sillä ajattelivat, että Saksa saattaa voittaa sodan. Irak ei julistanut sotaa Saksalle eikä myöhemmin Italialle. Kun Ranska kärsi vuonna 1940 tappion, alkoi yleinen mielipide kääntyä brittejä vastaan. Ranskaa ja Isoa-Britanniaa pidettiin arabien miehittäjinä ja Saksaa arabien itsenäisyyden ja yhtenäisyyden takaajana. Maan upseerikunta ei enää halunnut tehdä yhteistyötä brittiupseerien kanssa. Uusi pääministeri Rašid Ali al-Kailani , joka oli sallinut brittien vahvistaa joukkojaan tukikohdissa pakotettiin eroamaan. Vuonna 1941 armeija palautti hänet pääministeriksi, sillä hän oli nyt kääntynyt tukemaan arabinationalistien asiaa. Tilanne alkoi kriisiytyä.[5]

Kriisiytynyt tilanne johti lopulta vuonna 1941 sotaan. Ennen sitä, vuosina 1940–1941, Irakin pan-arabiliikkeen johtajat olivat käyneet salaisia neuvotteluja akselivaltojen kanssa. Armeija kaappasi vallan ja asetti pääministeriksi Rašid Ali al-Kailanin. Sijaishallitsija ja Nuri al- Said katsoivat viisaammaksi poistua maasta. Kuningas Faisal II jäi maahan, mutta hänelle nimettiin uusi sijaishallitsija.[5]

Vuonna 1941 britit lähettivät ilmavoimensa tukikohtaan myös maajoukkoja. Tämä aiheutti huhtikuussa 30 päivää kestäneen sodan, joka päättyi toukokuussa Irakin armeijan tappioon. Nyt maanpakoon lähtivät Rashid Ali al-Guylani ja pan-arabiliikehdinnän kärkinimet. Sijaishallitsija ja maltilliset poliitikot palasivat Bagdadiin ja antoivat briteille mitä he halusivat, kuljetuspalveluita ja tietoliikenneyhteyden sekä sodanjulistuksen akselivalloille vuonna 1942. Neljä sotasyyllisiksi nimettyä irakilaista upseeria teloitettiin.[5]

Toisen maailmansodan aikana liberaalit ja maltilliset virtaukset vahvistuivat Irakin politiikassa. Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton liittyminen sotaan ja liittoutuneiden lupaukset vapaudesta ja demokratiasta sai heidät odottamaan parempaa tulevaisuutta sodan jälkeen. Sijaishallitsija kutsui maan poliittiset johtajat vuonna 1945 kokoukseen, jossa toi esille suuren yleisön tyytymättömyyden tilanteeseen. Hän vaati toimivaa parlamentarismia ja maahan piti muodostaa toimivia poliittisia puolueita. Lisäksi luvattiin sosiaalisia ja uudistuksia. Maa oli myös ulkopoliittisesti aktiivinen ja oli vuonna 1945 perustamassa arabiliittoa.[5][10]

Sijaishallitsijan puhe otettiin innostuneesti vastaan ja ensimmäiset puolueet syntyivät. Uusi hallitus muodostettiin tammikuussa vuonna 1946 ja pakotettiin eroamaan muutamaa kuukautta myöhemmin, sillä vanhat poliitikot olivat huolissaan asemastaan. Nuri al-Said muodosti jälleen hallituksen, mutta hallitus ei ollut suosittu. Päätettiin järjestää vaalit, mutta oppositio boikotoi niitä, sillä se epäili vaalien rehellisyyttä. Nuri al-Said erosi ja uuden hallituksen muodosti maan ensimmäinen šiiataustainen pääministeri Salih Jabr vuonna 1947. Uusi hallitus koostui nuorista ja innokkaista miehistä, mutta nationalistit eivät olleet antaneet pääministerille anteeksi miten hän oli kohdellut heitä sota-ajan sisäministerinä.[5]

Kaikkein eniten uuden pääministerin kannatusta vähensi hänen yrityksensä neuvotella Irakin ja Ison-Britannian välinen sopimus uudeksi ilman että hän olisi neuvotellut kaikkien puolueiden johtajien kanssa. Britannia esitti neuvotteluissa ehdoksi tukikohtiensa hallinnan, kun taas irakilaiset ehdottivat, että Iso-Britannia hallitsee tukikohtiaan vain sota-aikana. Jabr uhkasi erota paikaltaan, jos britit eivät hyväksy hänen ehtoaan. Maat pääsivät sopimukseen Portsmouthissa vuonna 1948. Sen mukaan sopimuspuolet kunnioittavat toistensa itsenäisyyttä ja Britannia vetää joukkonsa maasta. Se lupasi auttaa Irakin armeijaa aseiden hankinnassa ja pyytää Irakin hallitukselta lupaa tukikohtien käyttöön. Sopimuksen piti olla voimassa 20 vuotta.[5]

Vaikka sopimus oli parannus, se ei kelvannut kansalle. Bagdadissa oli katumellakoita ja pääministerin piti erota. Valtaan tulivat jälleen vanhan polven poliitikot. Irak liittyi muiden arabimaiden ohella sotaan uutta Israelin valtiota vastaan ja se rauhoitti nationalistien mieliä.[5][11]

1950-luvun alussa Irakiin alkoi saada entistä enemmän öljytuloja. Vuonna 1950 perustettiin kansallinen talousneuvosto joka teki pitkän tähtäimen suunnitelman. Neuvostossa oli kuusi irakilaista jäsentä ja kaksi ulkomaalaista asiantuntijaa, joiden piti kaikkien olla oman alansa perehtyneitä. Neuvoston piti olla päivänpolitiikan ulkopuolella. Neuvosto teki suunnitelman jonka mukaan maataloutta piti kehittää lisäämällä keinokastelua ja parantamalla tulvasuojelua, parantaa maanliikenneyhteyksiä ja tietoliikennettä. Talousneuvostoa on myöhemmin kehuttu, että se sijoitti öljytuloja infrastruktuuriin ja pääomasijoituksiin, mutta aliarvioi teollisuuden ja tavallisen kansan elinolojen kehityksen. Näin hallitus alkoi menettää työläisten ja kaupunkien älymystön kannatusta.[12][5]

Faisal II (1935-1958), Irakin viimeinen kuningas, noin vuonna 1944

Irakin talous oli kuningaskunnan aikana markkinataloutta, mutta sitä ei voi pitää täysin nykyaikaisena sillä siinä oli paljon vanhakantaisia ja feodaalisia piirteitä.[12]

Vuonna 1952 maassa mellakoitiin jälleen. Mellakoija koostuivat opiskelijoista ja ääriaineksista. Ne laajenivat niin suuriksi, että poliisi ei saanut niitä talttumaan. Sijaishallitsija pyysi armeijalta apua niiden hillitsemiseen. Maan johtoon nimitettiin yleisesikunnan johtaja ja sotilaat hallitsivat maata vuoden 1953 alkuun saakka. Tuolloin kuningas Faisal II täytti 18 vuotta, hänet julistettiin täysi-ikäiseksi ja ryhtyi nyt hoitamaan velvollisuuksiaan. Sijaishallitsijasta tuli nyt kruununprinssi. Monissa piireissä hänen toivottiin vetäytyvän politiikasta, mutta Abdulilah pysyi loppuun saakka poliittisena taustavaikuttajana.[5]

Talouden nousukauden jatkuessa maahan rakennettiin sairaaloita, kouluja, uusi parlamenttitalo ja kuninkaallinen palatsi. Kaikkien investointien vaikutusta ei nähty heti ja niitä kritisoitiin. Osa kritisoijista huomautti aiheellisesti, että osa investoinneista hyödyttää entuudestaan varakkaita sekä vanhoja heimopäälliköitä. Monista vaatimuksista huolimatta öljyteollisuutta ei kansallistettu. Öljyn myyminen ulkomaille oli tehostunut vuonna 1952 valmistuneen uuden öljyputken ansiosta. Armeija pidettiin melko pienenä, sillä asevarustelun katsottiin vievän liikaa varoja.[5][13]

Vaikka Irak kehittyi 1950-luvulla huomattavasti, oli sen nuoressa polvessa havaittavissa kasvavaa tyytymättömyyttä. Osasyynä oli ulkopolitiikka, jonka katsottiin vastaavan vain Iso-Britannian etuihin ja se, että osan öljytuloista nähtiin valuvan ulkomaille. Nuori kuningas Faisal II oli poliittisesti kokematon ja joutui usein tukeutumaan Abdulilahin neuvoihin, mikä heikensi hänen arvovaltaansa. Nuoren polven poliitikot eivät pysyneet vallassa vaan heidät siirrettiin sivuun. Arabinationalistisia piirejä ärsytti se, että maan hallinto oli ilmaissut tukensa Isolle-Britannialle vuoden 1956 Suezin kriisissä, eivätkä he myöskään hyväksyneet vuonna 1955 solmittua Bagadadin sopimusta.[13][14]

Upseerin keskuudessa alkoi syntyä ryhmiä, jotka kutsuivat itseään "vapaiksi upseereiksi" ja he keskustelivat politiikasta ja laativat kaappaussuunnitelmia. Ryhmät järjestäytyivät soluiksi ja pitivät solut tietämättöminä toisistaan. Ainoastaan keskusorganisaatio, jossa oli 14 upseeria tiesi kaikki solut. Keskusorganisaation johtaja oli tuleva vallankaappaaja, kenraali Abdulkarim Qasim. Ryhmittymän ajatusmaailmaa innoitti muun muassa Egyptin karismaattinen johtaja Nasser. Nasser oli Irakissa huomattavasti suositumpi kuin sen omat johtajat.[5][9][13][15]

Helmikuussa 1958 Jordania ja Irak muodostivat federaation. Maiden välisen liiton oli määrä toimia vastapainona Yhdistyneelle arabitasavallalle. Myös Israelia pidettiin uhkana.[16][2][11]

Kaappausta oli pohjustettu huolellisesti. Imaameille oli jaettu salaa otettuja valokuvia, jotka esittivät nuorta kuningasta sopimattomissa tilanteissa. Näin heidän mielipiteitään pohjustettiin etukäteen ajatukselle, että hallitsija oli ansainnut tulla syrjäytetyksi. Maan hallinto piti armeijaa uskollisena eikä uskonut saamaansa tiedustelutietoa siitä, että jotain oli tekeillä.[13]

Monarkian lopettanut vallankaappaus tapahtui 14. heinäkuuta vuonna 1958 kello 3-4 välillä aamuyöllä. Kapinalliset armeijan yksiköt ottivat haltuunsa Bagdadin strategiset kohteet ja tunkeutuivat kuninkaalliseen palatsiin. Joukkojen oli väitetty olevan menossa Jordaniaan missä niiden olisi pitänyt maiden välisen sopimuksen nojalla antaa apua väitetylle Israelin uhalle.[2][13]

Kuninkaalliseen palatsiin tuleet vallankaappaajat surmasivat entisen sijaishallitsija Abdulihahin sekä kuningas Faisal II että monia muita hallitsijasuvun jäseniä. Palatsiin tunkeutuneet vallankaappaajat surmasivat myös hovin palveluskunnan. Kuninkaallisesta perheestä pelastui prinssi Muhamed, joka oli tuolloin opiskelemassa Egyptissä, samoin kuninkaan täti prinsessa Badiya, joka juuri tuolloin ei oleskellut palatsissa.[17][18][19]

Epäsuositun pääministerin Nuri al-Saidin onnistui piileskellä kaappauksen jälkeen pari päivää, mutta hänet saatiin kiinni ja surmattiin. Hänen ruumistaan häpäistiin raahaamalla sitä pitkin katuja kuten myös Abdulilahin. Kaappauksen yhteydessä Bagdadissa tapahtui mellakoita, kaupungin jäljellä olevan juutalaisyhteisön johtaja surmattiin, kristittyjä vainottiin, kurdeja ja shiamuslimeja vastaan hyökkäiltiin. Samoin osa kaupungin lähetystöistä tuli häirityiksi.[13][20]^{[vanhentunut linkki]}

Uuden hallinnon johtoon asettui Abdulkarim Qasim, joka nimitti itsensä pääministeriksi ja armeijan komentajaksi. Toinen kaappauksen johtohahmoista, Abdulsalam Arif sisäministeriksi ja armeijan varakomentajaksi. Pian maalle annattiin uusi perustuslaki. Maa neuvotteli itselleen uuden sopimuksen öljy-yhtiöiden kanssa ja purki vuonna 1955 Ison-Britannian kanssa solmitun epäsuositun sopimuksen. Saadakseen kansansuosiota hallinto ryhtyi vaatimaan Kuwaitia Irakin haliintaan. Tämä heikensi maan suhteita muihin arabimaihin. Hämmennystä herätii niin ulkomailla kuin kotimaassakin uusien johtajien suhteellinen tuntemattomuus.[2][13]

Läheskään kaikkia kansalaispiirejä ei uusi hallinto miellyttänyt. Kun kaappauksesta oli kulunut neljä vuotta, oli Irakista muuttanut ulkomaille satoja tuhansia kansalaisia. Syinä olivat muun muassa omaisuuden takavarikoinnit, yhteiskunnan militarisointi ja poliittisesti värittyneissä oikeudenkäynneissä syytetyksi joutuminen.[21]