Irakin historia

Arabien valloitukset vyöryivät yli Mesopotamian vuonna 634. Vaikka Mesopotamiaa hallinneen persialaisen sassanididynastian armeija oli sekä tekniikaltaan edistyneempi että lukumääräisesti huomattavasti isompi, sen sotilaat olivat uupuneita Bysanttia vastaan käydyistä sodista.[2] Sassanidien joukot olivat tehottomia ja arabijoukot löivät heidät Qadisiyyan taistelussa vuonna 637.[15] Yleisesti Mesopotamiassa arabit toivotettiin tervetulleeksi persialaisten ikeestä vapauttajina, mutta islamin saapuminen alueelle muutti Mesopotamian historiaa enemmän kuin mikään muu aiempi tapahtuma.[16] Suurin osa nykyisen Irakin alueen asukkaista oli kristittyjä arabivalloitusten aikaan. Asukkaat pakkokäännytettiin islamiin tai heidät pakotettiin maksamaan jizya-veroa, jota ei-muslimit joutuivat maksamaan muslimien hallitsemilla alueilla.[2] Paikalliset asukkaat saivat pitää omaisuutensa ja uskontonsa, lukuun ottamatta persialaista ylimystöä ja zarathustralaisia pappeja, joiden omaisuus takavarikoitiin.[15] Suurten massojen kääntyminen islamiin ei kuitenkaan sujunut nopeasti, pääasiassa hyvin järjestyneiden kristittyjen ja juutalaisten yhteisöjen vuoksi.[16]

Muslimivalloituksia seurasi arabien massamuutto muualta Arabian niemimaalta. Arabit perustivat nykyisen Irakin alueelle kaksi varuskuntakaupunkia, Basran ja Kufan, turvaamaan asemansa valloitetuilla alueilla. Tarkoitus oli, että muslimit elävät erillään omissa yhteisöissään, alkuperäisväestöltä perittyjen verojen turvin. Pohjoisessa tärkeimmäksi kaupungiksi nousi Mosul.[15] Vuoteen 650 mennessä arabijoukot olivat kukistaneet kaikki sassaniden hallitsemat alueet ja edenneet Amudarjajoelle asti, minkä jälkeen arabivalloitukset pian loppuivat ja he keskittyivät vakiinnuttamaan asemansa valloitetuilla alueilla.[2]

Nykyisestä Irakin alueesta tuli osa muslimien Rashidun-kalifaattia. Muslimien hallitsema alue ulottui lännessä Pohjois-Afrikkaan ja myöhemmin Espanjaan asti. Itäisimmät valloitukset ulottuivat nykyiseen Pakistaniin asti. Aluksi kalifaatin pääkaupunki oli Medina, mutta kolmannen kalifin Uthman ibn Affanin murhan jälkeen vuonna 656 profeetta Muhammadin vävy Ali, siirsi pääkaupungin Kufaan. Tämä murhattiin vuonna 661, jolloin valta siirtyi Umaijadien dynastialle.[15] Umaijadit hallitsivat Damaskoksesta käsin, ja nykyisestä Irakin alueesta tuli tälle alisteinen maakunta, vaikka se oli muslimimaailman vaurain alue ja sen muslimiväestö oli suurempi.[15][17]

Umaijadihallitsija Muawija I kuoli vuonna 680. Hän oli nimennyt seuraajakseen poikansa Jazidin, mutta Alin poika Husain kieltäytyi hyväksymästä tätä.[18] Husain lähti isänsä vanhaan pääkaupunkiin Kufaan tukea saadakseen ja tullakseen siellä huudetuksi uudeksi kalifiksi.[18][15] Jazidin joukot lähetettiin häntä vastaan, ja syttyneessä Kerbelan taistelussa Husain sai surmansa. Husainin kuolinpäivää on sittemmin pidetty šiialaisten surujuhlapäivänä.[18] Näistä tapahtumista muodostui suurin islamilaista maailmaa jakava tekijä, joka jakaa islamin sunnalaiseen ja šiialaiseen koulukuntaan. Šiiat pitävät sunnalaisten kalifeja väärinä ja katsovat että Umaijadien nousun myötä islam valitsi väärän tien.[18][17]

Ali oli siirtänyt pääkaupungin Kufaan, mutta vallan siirto Syyriaan aiheutti tyytymättömyyttä nykyisen Irakin alueen asukkaissa. Halu saada valta takaisin Kufaan synnytti useita kapinoita umaijadeja vastaan. Tämän seurauksena vain kyvykkäimpiä miehiä nimitettiin Basran ja Kufan kuvernööreiksi. Tällaisia miehiä olivat Ziyad ibn Abihi ja Al-Hajjaj ibn Yusuf, jotka kykenivät ylläpitämään alueella järjestystä.[15][17] Ziyad lähetti 50 000 beduiinia Khorasaniin, nykyiseen Iranin koillisosaan, joka oli valtakunnan itäisin alue. Alueelle pakeni lisäksi useita kapinallisia epäonnistuneen kapinan jälkeen.[17][19] Al-Hajjaj’n toimet valtakunnan itäisten alueiden kuvernöörinä aiheutti tyytymättömyyttä paikallisessa ylimystössä, ja vuonna 701 tapahtui massiivinen kapina, jota johti Muḥammad ibn al-Ashʿath. Kapina kukistettiin vain syyrialaisten sotilaiden avulla. Irak oli kapinan jälkeen suureksi osaksi alistettu Umaijadien valtaan, mutta Al-Hajjaj’n kuollessa vuonna 714 tyytymättömyys oli laajalle levinnyttä.[15]

Tyytymättömyys Umaijadien valtaa kohtaan kärjistyi Khorasanin alueella, missä Abu al-Abbasia, joka kuului profeetan sukuhaaraan, tukenut ryhmittymä nousi kapinaan umaijadihallintoa vastaan.[19][20] Vuonna 749 idän suunnasta hyökänneet kapinalliset miehittivät Irakin alueen, missä he saivat väestön enemmistön tuen. Samana vuonna Abu al-Abbas nostettiin ensimmäiseksi abbasidikalifiksi Kufan moskeijassa. Onnistunut abbasidien vallankumous aloitti islamilaisen Irakin kulta-ajan. Tähän aikaan islam oli jo levinnyt varuskuntakaupunkien ulkopuolelle, mutta muslimit olivat väestössä vähemmistönä.[20]

Abbasidit perustivat tukikohtansa Irakiin ja seuraava hallitsija Al-Mansur perusti pääkaupungiksi Bagdadin.[20] Pääkaupungin siirto Bagdadiin osoittautui hyväksi siirroksi, sillä kaupungista oli pääsy Eufrat ja Tigris joille ja se sijaitsi lähellä Zagrosvuorten kautta Iranin ylängölle johtavaa pääreittiä. Jokien kautta saatettiin tuoda ja viedä vehnää, ohraa, riisiä ja taateleita. Vuoteen 800 tultaessa kaupungissa oli jo puoli miljoonaa asukasta.[20] Bagdad kasvoi Konstantinopolin jälkeen Euroopan ja Lähi-idän toiseksi suurimmaksi kaupungiksi.[19][20]

Vuosina 786–809 hallinneen Harun al-Rašidin aikana Abbasidien hallitsema valtakunta oli vauraimmillaan. Irak oli suurelta osin valtakunnan keskus ja rikkauksia virtasi pääkaupunkiin kaikkialta muslimimaailmasta. al-Rašidin kuoltua valtakunta ajautui perimyssotaan. Hän oli nimittänyt seuraajakseen Al-Aminin, joka nostettiin uudeksi Bagdadin kalifiksi, mutta hän jakoi valtakunnan itäosan ja Iranin toiselle veljelle Al-Mamunille.[20] Tätä järjestelyä seurasi pitkä ja tuhoisa sisällissota, jossa al-Aminia tukivat irakilaiset, kun taas al-Mamunilla oli iranilaisten tuki.[19][20] al-Mamunilla oli myös Khorasanin varuskunnan tuki, minkä avulla hän kykeni valloittamaan Bagdadin vuonna 813. [20] Hänen iranilaiset tukijansa toivoivat, että valtakuntaa hallittaisiin heidän omasta maastaan, ja al-Mamun hallitsi Mervistä käsin. Hän joutui kuitenkin pian huomaamaan, että Bagdadin arvon alentaminen yhdisti monia eri ryhmiä vastarintaan, ja hän joutui palaamaan Bagdadiin vuonna 819.[19][20]

Pääkaupungin siirto takaisin Bagdadiin aiheutti sen, että iranilaiset alkoivat irtautua Bagdadin vallasta. Syntyi sarja iranilaisia dynastioita; tahiridit, saffaridit ja samanidit, jotka alkoivat toimia itsenäisesti.[19] Al-Mamūn ei myöskään kyennyt rekrytoimaan riittävästi joukkoja korvaamaan sisällissodassa tuhoutunutta abbasidiarmeijaa, ja hänestä tuli yhä enemmän riippuvainen nuoremmasta veljestään Al-Mu'tasimista, joka oli koonnut pienen mutta erittäin tehokkaan turkkilaisen palkkasoturijoukon. Monet heistä olivat orjia tai vapautettuja orjia Keski-Aasiasta. Al-Mamunin kuoltua valta siirtyi Al-Mu'tasimille.[20]

Samarran suuri moskeija rakennettiin kalifi Al-Mutawakkilin aikakaudella 800-luvulla.

Al-Mu'tasimin värväämä uusi sotilasluokka aiheutti sen, että Irakin arabeja käytettiin enää harvoin sotilastehtävissä. Tämä aiheutti tyytymättömyyttä bagdadilaisten keskuudessa, koska he kokivat, että heidät suljettiin vallasta. Tämä johti siihen että Al-Mu'tasim siirsi pääkaupungin Samarraan, 160 km Bagdadista Tigriin vartta pohjoiseen. Samarraan rakennettiin uusi palatsi, moskeijoita ja asuinrakennuksia, ja vuosina 847-861 hallinnut Al-Mutawakkil laajensi kaupunkia entisestään. Samarra kasvoi suureksi kaupungiksi, mutta sillä ei ollut Bagadin luonnollisia etuja, helppoa pääsyä Eufratille, ja kaupungin vesihuolto oli riittämätön. Vuonna 892 pääkaupunki siirrettiin takaisin Bagdadiin.[20]

Turkkilaisen sotilasluokan palkkaaminen, jolla ei ollut mitään yhteyttä alueen paikallisväestöön, aiheutti poliittista epävakautta. Vuonna 861 tyytymättömät joukot murhasivat al-Mutawakkilin palatsissaan Samarrassa, mikä aloitti yhdeksän vuotta kestäneen Samarran anarkian, jonka aikana turkkilaiset sotilaat nimittivät ja syrjäyttivät kalifeja käytännössä mielensä mukaan. Tämä aiheutti suurta vahinkoa Irakin alueelle keskitetylle abbasidihallinnolle. Valtakunnan hallitsemat maakunnat Iranissa, Syyriassa ja Egyptissä, olivat irtautuneet abbasidien vallasta. Vakavin kapina puhkesi kuitenkin Irakin eteläosissa.[20]

Islamin tultua Irakiin, oli eteläisen Irakin suoalueille tuotu Itä-Afrikasta suuria määriä orjia käytettäväksi uuvuttavissa maataloustöissä. Orjat nousivat Zanj-kapinana tunnettuun vastarintaan vuosina 869–883. Kapina oli äärimmäinen uhka abbasidien vallalle. Se tuhosi suuret maatalousmaan alueet, ja Basran suuri kauppasatama valloitettiin ja ryöstettiin vuonna 871, kapinalliset polttivat moskeijoita ja taloja, surmaten asukkaita mielivaltaisella raivolla. Zanj-kapina lopulta tukahdutettiin vuonna 883.[20]

800-luvun puolivälin jälkeen kalifi oli enää harvoin muslimimaailman todellinen hallitsija muuten kuin nimellisesti. Todellista valtaa pitivät usein visiirit ja armeijan johtajat, mutta hekään eivät hallinnet koko valtakuntaa. Maakunnat olivat tulleet riippumattomaksi abbasidihallinnosta, ja ne olivat käytännössä paikallisen dynastian hallitsemia valtioita.[21] Bagdad ei ollut enää suuren valtakunnan pääkaupunki, vaikkakin kulttuuri siellä kukoisti edelleen. Kaupungissa vaikutti useita älymystöjä, kuten suuri historioitsija al-Tabari.[20] Vuonna 935 tapahtui abbasidivallan ratkaiseva mureneminen, kun kalifi al-Radi joutui luovuttamaan kaiken vallan sotapäällikkö ibn Ra'iqille. Tätä seurasi vuosikymmenen kaaos, kun ibn Ra'iq ja muut sotapäälliköt kamppailivat vallasta. Tänä aikana tuhottiin muinaisina aikoina rakennettu Nahrawan kanava, jotta saatiin estettyä vihollisten eteneminen. Vahinkoja ei koskaan korjattu, ja suuret alueet tulivat viljelykelvottomiksi ja kyliä hylättiin.[20][22]

Vuosikymmenen kaaoksen jälkeen Buijidien päällikkö Muʿizz al-Dawlah valtasi Bagdadin vuonna 945, palauttaen vakaammat ajat. Buijidit olivat Kaspianmeren etelärannalta kotoisin olevia šiiamuslimeja. He hyödynsivät vallitsevaa sekasortoa ja valtasivat suuren osan Länsi-Iranista ja laajensivat nyt valtaansa Irakiin. Muʿizz al-Dawlah asettui Bagdadiin, mutta hänen hallintonsa ei koskaan hallinnut koko Irakia.[22] Buijidit sallivat kuitenkin abbasidikalifien jäädä mukavaan, mutta eristäytyneeseen vankeuteen palatsiinsa. Tämä oli nöyryytys abbasideille ja sunnalaisille.[22][19] Bagdadissa esiintyi usein jännitteitä Buijideita kannattaneiden šiiojen ja sunnien välillä. Tämän seurauksena kaupunki jakaantui pieniin yksiköihin, jotka elivät omien muuriensa sisäpuolella. Kaupunki oli liian väkivaltainen, jotta se olisi ollut omavarainen elintarvikkeiden suhteen, mikä aiheutti nälänhätää kun alueen tärkeimmän vilja-aitan hallinta nykyisessä Pohjois-Irakissa menetettiin.[22]

Buijidien hallinnan aikana Irak ei ollut poliittisesti yhtenäinen ja Bagdadissa valtaa pitäneet buijidit hallitsivat harvoin koko aluetta. Basraa hallitsi kilpaileva buijidiprinssi ja maan pohjoisosassa valtaa pitänyt Hamdadidien dynastia erkani yhä enemmän Bagdadin vallasta. Heidän hallintokaupunkinsa oli Mosul. Pohjoisessa ei kärsitty yhtä merkittävästi kastelujärjestelmien tuhoutumisesta kuin Keski- ja Etelä-Irakissa. Alueen maanviljelys oli riippuvainen sateista, eikä se ollut yhtä varakasta aluetta kuin etelä, mutta se oli vähemmän altis poliittisille häiriöille. Hamdadidit tunnustettiin Mosulin hallitsijaksi vastineeksi viljan viennistä Bagdadiin ja Samarraan. Hamdadidien hallinta Pohjois-Irakissa päättyi vuonna 977, kun buijidihallitsija Adud al-Daulan aikana Hamdadidit ajettiin pois Mosulista. Tämä ei yhdistänyt Irakia pitkäksi aikaa, vaan Adud al-Daulan kuoltua 983 alueen suurimman beduiiniheimon šeikit ottivat yhä enemmän valtaa. 1000-luvun alkuun tultaessa beduiinien Uqaylid-dynastia oli päässyt valtaan pohjoisessa. Toisin kuin Ḥamdanidit ja Buijidit, Uqaylid-sheikit asuivat aavikkoleireillä kaupunkien sijaan, ja he luottivat ennen omaan heimoonsa, kuin turkkilaisiin sotilaisiin. Vuonna 1044 Iranin puolelta hyökänneet turkkilaissukuiset oghuusit kukistivat beduiinijoukot. Taistelu on jäänyt historiassa vähälle huomiolle, mutta on todennäköistä, että tämä taistelu varmisti sen, että Pohjois-Irakin tasangoilla asuvat ihmiset pysyivät arabiankielisinä, toisin kuin pohjoisen Anatolian arojen asukkaat, jotka puhuivat turkkia.[22]

Myös etelämpänä beduuiinit kasvattivat valtaansa, jossa Mazyadid-dynastian pääleiristä kasvoi 1000-luvulla Hillahin kaupunki. Kaupunki kasvoi ohi Kufan alueen suurimmaksi kaupungiksi.[22] Bagdad lähiympäristöineen ja Tigriin varsi Bagdadista Persianlahdelle pysyi suurin piirtein Buijidien vallassa. Merkittävimmän buijidihallitsija Adud al-Daulan aikana beduiinit alistettiin buijidien valtaan vuonna 983, mutta hänen kuoltuaan oli seuraavilla hallitsijoilla vaikeuksia hallita jopa Bagdadia ja sitä ympäröivää aluetta. Aikakausi oli poliittisesti epävakaata aikaa, ja sunnien ja šiiojen kiistat kävivät yhä väkivaltaisemmiksi. Šiioja oli vähemmän, mutta heillä oli buijidien tuki. Tämä taas sai sunnalaiset turvautumaan abbasidikalifeihin, jota he pitivät uskonnollisena johtajanaan. Poliittista valtaa tällä ei kuitenkaan ollut. Epävakaista oloista huolimatta Bagdad säilyi älymystön keskuskaupunkina. Vahvan poliittisen auktoriteetin puute tarkoitti sitä, että vapaata keskustelua ja ajatustenvaihtoa saattoi käydä tavalla, joka ei ollut mahdollista autoritaarisemman hallinnon aikana.[22]

Tämä aikakausi päättyi vuonna 1055, kun turkkilaissukuisten seldžukkien heimopäällikkö Toğrul Beg, saapui joukkoineen Bagdadiin. Seldžukit olivat kotoisin Amudarjajoen pohjoispuolelta, ja he olivat saaneet hallintaansa Khorasanin. Seldžukit etenivät etelään valloittaen, mutta ei tuhoten tiellään olevia kaupunkeja.[22][19] Koska seldžukit olivat sunneja, heidän hallintonsa otettiin vastaan ​​Bagdadissa.[19] Buijidihallitsijat syrjäytettiin ja seldžukit pyrkivät puhdistamaan Irakin kaikesta šiialaisesta vaikutuksesta. Abbasidikalifi jätettiin valtaan, mutta tällä ei ollut juuri vaikutusta, vaan abbasidien kalifit olivat edelleen käytännössä vankeina palatsissaan. Bagdad jatkoi edelleen kalifaatin pääkaupunkina, mutta seldžukit perustivat oman pääkaupunkinsa Esfahaniin.[23]

Seldžukit hallitsivat laajimmillaan suurta aluetta Bosporinsalmelta Kiinan Turkestaniin. Irakin ja Iranin alueella nautittiin tänä aikana kulttuurisesta ja tieteellisestä renessanssista. Tästä on kiittäminen seldžukkihallitsiaj Malik Shahin visiiriä Nizam al-Mulkia. Hänen toimestaan perustettiin observatorio, jossa Omar Khaijam saattoi tehdä tutkimustyötään. Bagdadiin tuotiin tänä aikana useita merkittäviä tutkijoita, kuten teologi al-Ghazali, joka on yksi merkittävimmistä islamilaisista teologeista.[19]

Malik Shahin kuoltua vuonna 1092 Seldžukkien valtakunta hajosi. Ympäri Irakia ja Irania muodostui useita pieniä dynastioita. Seldžukkien valta säilyi epävakaisena Bagdadissa, missä vuosina 1118–1194 hallitsi yhdeksän seldžukkisulttaania, joista vain yksi kuoli luonnollisin syin.[19] Pohjois-Irakissa valtaa piti Zangidien dynastia, kun taas etelässä valtaansa kasvattivat Mazyadidit. Viimeinen voimakas seldžukkihallitsija oli Muhammad I Tapar, joka hallitsi vuosina 1105–1118. Hänen aikanaan Mazyadidit syrjäytettiin vallasta, ja selžukkivalta palasi eteläiseen Irakiin.[23] Muhammad I Taparin kuoltua valtakunta käytännössä jakaantui hänen kahden veljensä kesken. Seldžukkien valta alkoi tämän seurauksena rapautua Bagdadissa, missä abbasidit yrittivät kasvattaa valtaansa. Aikakauden merkittävin abbasidikalifi oli vuosina 1180–1225 hallinnut al-Nasir, joka yritti sovittaa sunnit ja šiiat yhteen. Hän myös liittoutui keskiaasialaisten kalifaatin vastustajien kanssa. Tämän politiikan ansiosta hän pääsi eroon viimeisestä seldžukkisulttaanista, Tughril III:sta vuonna 1194.[24] Hänet surmattiin, kun Araljärven eteläpuolelta valtaansa etelään laajentanut Kovaresmian šaahi kukisti seldžukkivallan.[23] Tämän seuraajat eivät koskaan ehtineet syrjäyttää vallasta Bagdadissa istunutta abbasidikalifia ja vakiinnuttamaan valtaansa Irakin alueella, ennen kuin mongolit saapuivat Lähi-itään.[23][19]

1200-luvun alussa Tšingis-kaani yhdisti mongoliheimot yhdeksi valtakunnaksi.[3] Mongoliarmeija vyöryi läpi Aasian kohti Lähi-itää, ja vuonna 1225 mongolit olivat kukistaneet Kovaresmian, ja edenneet näin jo nykyisen Irakin lähialueille.[25] Mongolit hyökkäsivät Bagdadiin vuonna 1258. Abbasidikalifi Al-Musta'sim kieltäytyi antautumasta mongolien Hülegü-kaanille, mutta kaupungin puolustusta oli heikentänyt sarja tuhoisia tulvia edellisen vuosikymmenen aikana.[25] Bagdadin puolustus murtui, ja mongolit suorittivat kaupungissa joukkomurhan, surmaten 800 000 bagdadilaista. Surmattujen joukossa oli kalifi Al-Musta'sim. Mongolien jäljilta Bagdad oli raunioina ja se jäi mongolivallan alla osaksi laiminlyötyä rajaprovinssia.[25][3] Muut kaupungit Arabian Irakissa, kuten Ḥillah, Kufa ja Basra , tulivat toimeen valloittajan kanssa ja säästyivät tuholta. Mongolit hallitsivat valloittamiaan alueita Tabrizista käsin. Tämä mongolien Il-kaanien valtakunta oli nimellisesti alisteinen Mongolivaltakunnan suurkaanille.[25] Vuosina 1295-1304 hallinnut Il-kaani Mahmud Ghazan kääntyi islamiin, mutta mongolivallan alla Irak koki vakavan poliittisen ja taloudellisen taantuman ajanjakson, joka kesti pitkälle 1500-luvulle asti.[25]

Viimeinen suuri mongolikaani oli Abu Said, joka kuoli vuonna 1335. Irakissa seurasi poliittisen hämmennyksen kausi, kunnes paikallinen pikkudynastia, Jalayiridit, otti vallan ja hallitsi aluetta Bagdadista käsin 1400-luvun alkuun saakka.[3][26] Merkittävin Jalayiridi-dynastian hallitsija oli Sheikh Uways, jonka aikana Jalayiridien valtaa kasvatettiin pohjoiseen Chupanidien dynastian kustannuksella. Hänen aikanaan kaupankäynti ja kulttuuri alkoivat myös elpyä. Häntä seuranneet jalayiridihallitsijat keskittyivät perimyskiistoihin ja epäonnisiin sotaretkiin.[26]

Jalayiridit syrjäytti vallasta Timur Lenk, joka hyökkäsi joukkoineen Bagdadiin vuonna 1401. Hänen toimestaan tuhansia irakilaisia surmattiin ja satoja kaupunkeja tuhottiin.[3][26] Timuridien hallinta oli tuhoisaa, mutta lyhytaikaista. Timur Lenkin kuoltua alueen merkittävimmäksi mahdiksi nousi turkmeeniheimojen muodostama Kara Koyunlun heimoliitto, joka oli ajanut timuridit pois Azerbaidžanista.[3] Kara Koyunlun liittouma sai vastustajan toisesta turkmeeniheimojen liitosta, Ak Koyunlusta, joka kilpaili Irakin hallinnasta. Ak Koyunlu nousi Bagdadissa valtaan vuonna 1468.[27]

Mongolien hyökkäyksen jälkeinen aika aiheutti Irakissa poliittisen kaaoksen, vakavan taloudellisen laman ja yhteiskunnan sosiaalisen hajomisen. Bagdad oli ollut pitkään kaupankäynnin keskus, mutta se menetti nopeasti merkityksensä. Basra oli ollut tärkeä merikaupan kauttakulkukauppa, mutta se kierrettiin portugalilaisten löydettyä reitin Hyväntoivonniemen ympäri. Maataloudelle tärkeät kastelujärjestelmät rapistuivat, ja maatalouden rappeutuessa paimentolaisuus alkoi yleistyä.[3]

Vuonna 1508 persialaisen safavidien dynastian šaahi Isma'il I valloitti Bagdadin turkkilaisen Qizilbaš-armeijansa kanssa.[28] Safavidit julistivat šiialaisen islamin Iranin viralliseksi uskonnoksi, ja nyt he pyrkivät hallitsemaan myös Irakia. Anatoliassa suurvallaksi nousseen Osmanien valtakunnan sulttaanit pelkäsivät šiialaisuuden leviävän myös omalle alueelleen, ja he halusivat säilyttää Irakin sunnalaisena puskurivaltiona.[4] Safavidien vallan leviäminen johti pitkittyneisiin konflikteihin osmanien ja safavidien välillä. Vuonna 1514 osmanien sulttaani Selim I hyökkäsi Irakiin valloittaen Mosulin ja kurdien asuinalueet Tigriin itäpuolella. Irakin eteläosat pysyivät safavidien hallinnassa vuoteen 1534, jolloin osmanisulttaani Suleiman Suuri valloitti Bagdadin. Vuosisadan puoleenväliin mennessä koko Irak oli osmanien hallinnassa.[28]

Osmanien valloitusten seurauksena Irak koki täydellisen geopoliittisen suunnanmuutoksen länteen. Alueen jouduttua osmanien haltuun Irak joutui eroon persialaisista vaikutuksesta ja se alkoi suuntautua Syyrian ja Anatolian suuntaan.[29] Safavidien ja osmanien välisten konfliktien suurin vaikutus Irakin historiaan oli šiialaisten ja sunnalaisten välisen kuilun syveneminen.[4]

Hallinnollisista syistä osmanien Irak jaettiin Mosulin, Bagdadin ja Basran hallintoalueisiin. Aluejako kuvasti vain karkeasti osmanien Irakin maantieteellistä, kielellistä ja uskonnollista jakautumista. Suurin osa asukkaista pohjoisessa ja koillisessa oli kurdeja ja muita ei-arabeja. Etelässä suurin osa oli arabiaa puhuvia ihmisiä. Harvoja turkinkielisiä asui joissakin kaupungeissa. Pohjoisen väestö oli pääosin sunnalaista ja etelässä väestö oli pääosin šiialaista. Vuosisatoja kestäneet poliittiset mullistukset, hyökkäykset, sodat ja yleinen epävarmuus olivat vaatineet veronsa Irakin väestölle, erityisesti kaupunkikeskuksissa. Kastelujärjestelmien tuhoaminen ja laiminlyönti oli rajoittanut maatalouden harjoittamisen muutamille alueille, joista laajimmat olivat Bagdadin pohjoispuolella olevien jokien välissä ja etelässä Basran ympäristössä. Jopa puolet maaseudun arabi- ja kurdiväestöstä oli paimentolaisia ​​tai puolipaimentolaisia. Kaupunkien ulkopuolella väestö oli ryhmittynyt heimoyhteiskuntiin.[29]

Osmanivallan alle jäi 1500-luvulla Irakin alueen lisäksi Syyria, Egypti ja Hijaz. Tämän myötä islamin pyhimmät kaupungit ja tärkeimmät pyhiinvaellusreitit. jäivät osmanien valtaan. Tämä vahvisti sitä, että osmanisulttaani vaati yhä voimakkaammin korkeinta johtajuutta sunnimuslimimaalimassa itselleen. Irakin alueella osmanien valta edusti sunnalaisuuden voittoa šiialaisuudesta. Etelä-Irakissa šiialaisilla oli edelleen paikallista vaikutusvaltaa, ja he tukeutuivat ennemmin šiialaiseen Iraniin, eivätkä hyväksyneet osmanien hallintoa.[30]

1600-luvulle tultaessa toistuvat konfliktit Safavidien hallitseman Persian kanssa heikensivät osmanivaltaa sen hallitsemissa irakilaismaakunnissa. Tämän myötä paikalliset heimodynastiat saattoivat jälleen kasvattaa valtaansa.[4][31] Sekasortoisena aikana Safavidit valloittivat Bagdadin takaisin vuonna 1623 Abbas Suuren johdolla, mutta heidät karkotettiin jälleen vuonna 1638 osmanisulttaani Murad IV:n menestyksekkäiden sotilasoperaatioiden jälkeen.[4] Safavidien miehitystä Bagdadissa seurasi joidenkin sunnimoskeijoiden ja muiden rakennusten tuhoutuminen, ja se johti useiden tuhansien ihmisten, enimmäkseen sunnijen, kuolemaan tai orjuuteen. Monet kaupungin šiialaisista menettivät henkensä, kun osmanit palasivat Bagdadiin.[31]

Vuonna 1639 solmittu Zuhabin rauha lopetti 150 vuotta kestäneen jaksottaisen sodankäynnin osmanien ja safavidien välillä. Se loi samalla rajan kahden valtakunnan välille, joka on säilynyt nykypäivään asti käytännössä muuttumattomana.[31] Rauhan myötä osmanien valta palautui Bagdadiin, mutta Keski-Irakin vakautta häiritsivät pienet sotilasjoukot ja arabi- ja kurdiheimojen levottomuudet. Etelässä valtaansa kasvattivat suoarabit, jotka hallitsivat Basraa ja suoalueita.[31][4] Vasta kun osmanit kärsivät tappion Euroopassa käymässään sodassa ja neuvottelivat Karlowitzin rauhan vuonna 1699, sulttaani kykeni lähettämään joukkoja Irakiin ja palauttamaan Basran osmanien hallintaan.[31]

1700-luvulla Istanbulin vakaampi kausi heijastui myös Bagdadissa. Vuosina 1703-1730 hallinneen sulttaani Ahmed III:n aikana vallinneen, niin kutsutun tulppaanikauden aikana valtakunnan poliittinen tilanne säilyi suhteellisen vakaana.[32] Merkittävintä tänä aikana oli mamelukkien nousu valtaan Bagdadissa. Mamelukit olivat enimmäkseen Kaukasukselta tulleita kristittyjä orjia, jotka olivat kääntyneet islamiin. Osmanivallan aikana georgialaista alkuperää ollut kuvernööri Hasan Pašša (1704-1724), perusti Georgiaan mamelukkitalouden. Mamelukkeja koulutettiin erityiskoulussa ja määrättiin sitten sotilas- ja hallintotehtäviin. Hasan Pašša teki itsestään välttämättömän osmanisulttaanille, pitämällä heimot kurissa ja maksamalla säännöllisesti kunnianosoitusta Istanbulin valtionkassalle. Hasan Paššan poika Ahmed Pašša mamelukkijoukkoineen oli ratkaisevassa roolissa puolustettaessa Irakia uutta Iranin sotilaallista uhkaa vastaan. Näin mamelukit onnistuivat laajentamaan valtaansa Bagdadissa ja sen ulkopuolella. Nämä paššat laajensivat valtansa kattamaan suuren osan merkittävistä kauppareiteistä, mikä takasi lisätuloja. Mosulin alueella valtaa piti Jalili-dynastia, joka oli vasallin asemassa osmanisulttaaniin.[32]

Safavidien valta Persiassa päättyi vuonna 1722 ja valtaan nousi Nadir Šahin johtamat Afšaridit. Vallanvaihto johti vihollisuuksien jatkumiseen osmanien hallitseman Irakin ja Persian välillä. Vuonna 1733 Nadir Šahin joukot piiritti Bagdadin, mutta valtausyritys epäonnistui. Hän ei myöskään onnistunut valtaamaan Mosulia vuonna 1742. Bagdadissa ja Mosulissa valtaa pitäneiden paššojen apu valloittajien torjumiseksi lisäsi entisestään heidän arvoaan osmanihallinnon silmissä, mikä paransi heidän asemaansa omissa provinsseissaan.[32]

Ahmed Pašša kuoli vuonna 1747, minkä jälkeen hänen mamelukkinsa muodostivat noin 2000 miehen vahvuisen, voimakkaan itseään ylläpitävän eliittijoukon. Osmanit eivät kyenneet estämään mamelukkeja ottamasta valtaa itselleen, ja sulttaanin oli pakko hyväksyä heidän hallintonsa. Mamelukkien hallinto onnistui tukahduttamaan kapinoita ja palauttamaan järjestyksen ja jonkinasteisen vaurauden alueelle. Lisäksi mamelukkihallinto torjui Al-Muntafiq-arabiheimojen uhkaa etelässä ja tiukensi otettaan Basrasta. He sallivat Brittiläisen Itä-Intian kauppakomppanian perustaa Basraan tukikohtansa, rohkaisten näin eurooppalaisten kanssa käytävää kauppaa.[32]

Basran kautta käytävän kaupankäynnin taloudellisesta hyödystä pyrki hyötymään myös Persiassa valtaan noussut Zand-dynastia. Nadir Šahin salamurhan jälkeen Karim Khan Zand hallitsi vuodesta 1765 lähtien suurinta osaa nykyisestä Iranista. Zand-dynastian hallitsijat olivat kiinnostuneita eurooppalaisten kanssa käytävän kaupan taloudellisista tuotoista. Zandit valtasivat Basran vuonna 1776. Karim Khanin kuoltua 1779 mamelukkihallitsija Suleiman Pašša Suuri valtasi kaupungin takaisin. Hänen hallintokauttaan 1780–1802 pidetään Irakin mamelukkidynastian vallan huippukautena. Hän toi maahan suuria määriä mamelukkeja vahvistaakseen omaa hallintoaan. Hänen aikanaan kilpailevat ryhmittymät ja janissaarit onnistuttiin pitämään poissa paikallisesta päätöksenteosta. Myös kaupankäyntiä ja maataloutta kyettiin kehittämään.[32]

Suleiman salli vuonna 1798 brittiläisen asiamiehen läsnäolon Bagdadissa. Tämän läsnäolo kasvatti Ison-Britannian vaikutusvaltaa Irakissa merkittävästi. 1800-lukua leimasi eurooppalaisten kasvava vaikutusvalta ja suoran osmanivallan palautuminen. Viimeinen mamelukkihallitsija, vuosina 1816–1831 hallinnut Daud Pašša, turvautui yhä useammin eurooppalaisten puoleen, saadakseen aseita ja neuvonantajia, joilla saatettiin kouluttaa sotilasjoukkoja. Daudin kukistuminen johtui osittain vuosina 1808–1839 hallinneen sulttaani Mahmud II:n päättäväisyydestä Irakin mamelukkihallitsijoiden autonomisen aseman kaventamiseksi. Tämä halusi palauttaa kaikki Osmanivaltakunnan alueet suoraan keskusvallan alaisuuteen.[33] Daudin karkottamista helpotti paikallisten vastustus mamelukkihallintoa kohtaan, mutta suurin syyllinen mamelukkihallinnon kukistumiseen oli Bagdadia vuonna 1831 tuhonneet tulvat ja ruttoepidemia.[33][4]

Daudin syrjäyttämisen jälkeen osmanivalta palasi Bagdadiin, mutta hallinto oli hyvin epävakaa. Bagdadissa oli yli kymmenen kuvernööriä vuosina 1831–1869. Osmanien ongelmana pysyivät vaikeasti hallittavat arabi- ja kurdiheimot.[33] Ongelmia lievensivät Mahmud II:n tekemät onnistuneet uudistukset, joissa irakilaisia otettiin osmanien armeijaan. Niin monet irakilaismiehet valitsivat sotilasuran, että 1800-luvun loppuun mennessä suurin osa osmaniarmeijan arabiupseereista oli irakilaisia. [33][34] He saivat koulutuksensa osmanien Irakiin perustamissa sotakouluissa, joista jotkut hyväksyttiin Istanbulin sotilasakatemiaan. Heidän joukossaan oli Nuri al-Sa’id ja Yasin al-Hashimi, joista tuli myöhemmin johtavia hahmoja ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Irakin valtiossa.[34]

Sotilaskoulujen lisäksi maassa parannettiin muutakin koulutusjärjestelmää. Näiden uudistusten merkittävä alullepanija oli Bagdadin kuvernööriksi nimetty Mithat pašša. Hänen toimestaan koulutusjärjestelmää parannettiin ja maakuntien hallintoa kehitettiin. Maallisten uudistusten myötä perinteiset uskonnolliset viranhaltijat menettivät vaikutusvaltaansa. Uudistusten myötä tuli tarpeelliseksi modernisoida viestintäverkkoa. Höyrylaivat ilmestyivät Tigrikselle ja Eufratille vuonna 1835 ja myöhemmin aloitettiin säännöllinen liikenne Basran ja Bagdadin välillä. 1860-luvulla lennätin yhdisti Bagdadin Istanbuliin ja 1880-luvulla Irakiin tuli myös postijärjestelmä.[35][4] Bagdadissa hänen toimestaan purettiin osittain vanha kaupunginmuuri, jotta kaupunkia oli mahdollista kasvattaa järkevästi. Hän perusti muun muassa raitiotien, vesihuoltojärjestelmän, sairaalan, tekstiilitehtaita, pankin, ja katuja päällystettiin ja valaistiin.[35]

Mithat paššan tavoitteisiin kuului saada paimentolaiselämää viettäneet heimot asettumaan aloilleen, näin he voisivat edistää maanviljelystä ja maksaisivat veroja. Tavoite pyrittiin saavuttamaan soveltamalla osmanien maalakia, jonka myötä heimojohtajat saivat omistusoikeuden omiin maihinsa. Näin heidät sidottiin tiiviimmin osmanihallintoon ja kuilu heimoyhteisöön kasvoi. Midhatin aloittamista uudistuksista johtuvien kehityskulkujen yhdistelmä johti paimentolaisuuden laskuun Irakissa, kun paimentolaisia oli vuonna 1867 noin kolmasosa väestöstä, oli heidän lukumääränsä pudonnut puoleen osmanikauden loppuun mennessä.[35]

Irak oli 1800-luvun edetessä tullut osaksi Euroopan kanssa käytävää kauppaa, ja maassa oli eurooppalaisia konsulaatteja. Irak pysyi kuitenkin eristyneempänä eurooppalaisista vaikutteista, kuin Välimeren rannalla sijainneet arabimaat. Hallintovirat Irakissa kuuluivat turkkilaisille tai valkoihoisille, ja enemmistö paikallisista oli lukutaidottomia. Näissä olosuhteissa eivät arabinationalistiset aatteet saaneet Irakissa jalansijaa ennen ensimmäistä maailmansotaa. Syyriassa alkoi ilmestyä nationalistisia ja separatistisia järjestöjä vuonna 1908 tapahtuneen nuorturkkilaisten vallankumouksen jälkeen. Irakissa osmanivallan vastustus oli kuitenkin vähäistä, vaikka jotkut Irakin osmaniarmeijan upseerit liittyivät salaiseen Al-ʽAhd -järjestöön, joka kannatti arabimaakuntien itsenäistymistä.[36] Nuorturkkilaiset harjoittivat aggressiivista turkkilaistamispolitiikkaa, mikä vieraannutti Irakin vielä harvalukuisen älymystön ja vahvisti arabinationalistista liikettä. 400 vuoden osmanivallan jälkeen Irak oli kuitenkin huonosti valmistautunut muodostamaan kansallisvaltiota. Osmanit eivät olleet saaneet hallintaansa kapinallisia heimoalueita ja heidän valtansa oli heikko myös kaupungeissa. Osmanien kyvyttömyys tarjota vakaita olosuhteita, johti autonomisten ja itsenäisten yhteisöjen kasvuun. Tämän seurauksena Irak astui 1900-luvulle monimutkaisen sosiaalisten konfliktien verkoston ympäröimänä, joka esti vakavasti modernin valtion rakentamisprosessia. Jakolinjoja oli sekä heimojen välillä että eri kaupunkien välillä. Myös kaupungit jakaantuivat eri uskonto- ja ammattikuntien välillä. Aluetta, josta myöhemmin muodostui Irakin valtio, rajoitti lisäksi alueelliset suuntautumiserot. Pohjoisessa sijaitseva Mosul oli historiallisesti suuntautunut Syyriaan ja Turkkiin, kun taas Bagdad ja šiialaisten pyhät kaupungit olivat ylläpitäneet läheisiä suhteita Iraniin sekä läntisen ja lounaisaavikon asukkaisiin.[4]

Osmanivaltaa Irakissa ei kukistanut paikallinen nationalismi, vaan osmanivallan heiketessä alue alkoi muuttua eurooppalaisten valtapolitiikan keskipisteeksi. Brittiläisten etu alueella oli kasvanut tasaisesti viimeisen sadan vuoden aikana, ja Isolle-Britannialle oli vaikea hyväksyä Saksan ja Osmanivaltakunnassa hallintoa pitävän nuorturkkilaisten läheisiä välejä. Vuonna 1899 Saksa sai toimiluvan jatkaa rautatielinjaansa Anatolian läpi Bagdadiin ja etsiä alueelta mineraaleja.[36][5] Tämä lisäsi pelkoja Lontoossa siitä, että Saksa vahvistaa asemiaan Persianlahdella. Pian tämän jälkeen Anglo-Iranian Oil Company aloitti öljyn tuotannon Iranissa, mikä antoi viitteitä siitä, että öljyä saattaa löytyä muualtakin lähialueilta. Vuonna 1912, ennen ensimmäisen maailmansodan alkua, brittiläisiä, saksalaisia ja hollantilaisia etuja edustava ryhmä perusti Turkish Petroleum Companyn, joka sai toimiluvan etsiä öljyä Mosulin ja Bagdadin provinsseista. Seuraavana vuonna osmanit ja Iso-Britannia laativat sopimuksen, jossa tunnustettiin Kuwaitin asema brittien suojeluksessa, mutta sopimusta ei koskaan ratifioitu.[36] Kuwait oli säilyttänyt suvereniteettinsa koko osmanivallan ajan, ja tunnustanut osmanien ylivallan vain muodollisuutena.[35]

Kun britit huomasivat että Osmanivaltakunta on liittymässä Ensimmäiseen maailmansotaan Saksan puolella, Brittiläisen Intian sotajoukot nousivat maihin Al-Fawssa, Shatt-al-Arabin varrella, aloittaen Mesopotamian taistelut, marraskuussa 1914. Brittijoukot siirtyivät nopeasti kohti Basraa, jonka jälkeen britit tähtäsivät Bagdadin valloittamiseen. Ensimmäinen yritys Bagdadin valtaamiseksi epäonnistui, kun Charles Townshendin johtamat brittijoukot kärsivät tappion Al-Kutissa. Britit kuitenkin saivat joukkonsa ryhmitettyä uudelleen ja britit valloittivat Bagdadin maaliskuussa 1917.[36][5] Hallinto, jossa oli pääosin brittiläisiä ja intialaisia ​​virkamiehiä korvasi osmanien provinssihallinnon miehitetyssä Irakissa, mutta Mosul pysyi osmanien käsissä. Lähi-idän taistelut päättyivät Mudroksen aselepoin lokakuussa 1918. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1923 laaditussa Lausannen sopimuksessa Osmanivaltakunnan seuraaja Turkki luopui kaikista vaatimukisistaan entisiin arabiprovinsseihinsa, mukaan lukien Irak.[36]

Irakista tuli itsenäinen valtio 13. lokakuuta 1932. Irak liittyi itsenäistymisen myötä Kansainliittoon. Valtion yhtenäistymisprosessia hidasti se, että maassa oli edelleen monimutkainen sosiaalisten, taloudellisten, etnisten, uskonnollisten ja ideologisten konfliktien verkko. Valtion muodostaminen ja kiinteiden rajojen asettaminen laukaisi maan sisäisen kilpailun vallasta. Šiialaiset pelkäsivät että Irakista tulee täysin sunnien hallitsema. Heidän huolensa oli perusteltu, sillä sunneja oli suhteettoman suuri määrä hallinnollisissa tehtävissä. Osmanien vallan aikana sunnit olivat saaneet paljon enemmän hallinnollista kokemusta.[38]

Irakin ja muiden osmanivallasta vapautuneiden arabimaiden mielivaltaiset rajat aiheuttivat vakavia taloudellisia häiriöitä ja toistuvia rajakiistoja. Mosulin ja Basran kaupungit erosivat perinteisistä kauppakumppaneistaan Syyriasta ja Iranista, jolloin ne kärsivät kaupankäynnin häiriintymisestä, mikä johti taloudelliseen lamaan. Etelässä Iso-Britannia veti Irakin rajalinjan aavikon läpi, koska alue oli suurilta osin asumaton. Tämä esti muuttoliikettä ja johti suuriin heimolevottomuuksiin. Epävarmuus Irakin uusista rajoista Kuwaitin, Saudi-Arabian ja erityisesti Iranin kanssa, johti toistuviin rajaselkkauksiin.[38]

Kurdit ja assyrialaiset, jotka olivat toivoneet saavansa oman autonomisen hallinnon, kapinoivat Irakiin kuulumista vastaan. Kurdeista suurin osa asui Mosulia ympäröivillä alueella. He pitivät Turkkiin kuulumista Irakia parempana vaihtoehtona ja kun Kansainliitto myönsi Mosulin hallinnan Irakille 1925, kurdien tyytymättömyys lisääntyi. Irakin hallitus yritti sovitella tilannetta itsenäisyyden ajan ensimmäisinä vuosina, mutta kurdien vihamielisyys säilyi ratkaisemattomana ongelmana.[38]

Irakin hallituksen suhde assyrialaisiin oli alusta alkaen avoimesti vihamielinen. Iso-Britannia oli sijoittanut 20 000 assyrialaista Pohjois-Irakiin sen jälkeen kun Turkki tukahdutti väkivaltaisesti assyrialaisten kapinan vuonna 1918. Brittivallan aikana assyrialaiset olivat kristittyinä brittien suojeluksessa, mutta brittiläisen mandaatin päättyessä assyrialaiset olivat huolissaan tulevaisuudestaan.[38][39] Assyrialaiset toivoivat voivansa muodostaa kansallisvaltion omalle alueelleen, mutta koska riittävän laajaa miehittämätöntä aluetta ei ollut, assyrialaiset vaativat ainakin heidän patriarkalleen suurempaa sananvaltaa. Sekä brittiälset että irakilaiset hylkäsivät assyrialaisten vaateet. Tämän johdosta assyrialaiset kieltäytyivät tunnustamasta Irakin hallitusta, minkä vuoksi Irakin hallitus asetti patriarkan kotiarestiin.[38]

Tilanne kärjistyi kesällä 1933 kuningas Faisalin ollessa Euroopassa terveydellisistä syistä. Tänä aikana assyrialaisten ja Irakin joukkojen välillä syttyi aseellinen yhteenotto. Irakissa ohjat oli kuninkaan poissaollessa sisäministeri Hikmat Sulaymanin käsissä. Tämä oli omaksunut politiikan, joka tähtäsi assyrialaisten hävittämiseen. Tätä politiikkaa toteutti kurditaustainen kenraali Bakr Sidqi, joka yhteenotossa assyrialaisten kanssa antoi surmata noin 300 assyrialaista Simelen kaupungissa.[38] Simelen joukkomurha tapahtui alle vuosi sen jälkeen, kun Irak oli julistanut Kansainliitolle suojelevansa vähemmistökansojen oikeuksia. Tapahtuman jälkeen Faisal palasi kiireesti Bagdadiin, mutta hän joutui huomaamaan ettei tilanne ole enää hänen hallinnassaan. Sydänvaivoista kärsinyt Faisal joutui matkustamaan Sveitsiin hoitoa saadakseen, missä hän kuoli syyskuussa 1933.[39]

Faisalia seurasi kuninkaana hänen poikansa Ghazi. Tämä oli saanut länsimaisen koulutuksen, eikä hänellä ollut juuri kokemusta perinteisen heimoelämän monimutkaisuudesta. Hänen oli myös vaikea tasapainoilla brittiläisten ja nationalistien välillä. Nationalistinen liike näki monarkian yhä selvemmin brittiläisenä luomuksena.[38] Ghazi oli valtaan noustessaan vielä nuori ja kokematon, mikä antoi poliittisille johtajille mahdollisuuden kilpailla vallasta. Koska puolueet olivat kykenemättömiä kanavoimaan toimintaansa perustuslaillisten prosessien kautta, poliitikot turvautuivat perustuslain ulkopuolisiin ja väkivaltaisiin keinoihin.[39] Oppositiojohtajien toimesta valtaa pitäviä mustamaalattiin julkisesti ja heimoja yllytettiin kapinoimaan hallitusta vastaan.[39] Näillä keinoin hallitukset tulivat ja menivät useasti Ghazin hallintokauden aikana. Tämä epävakaus heikensi entisestään valtion legitimiteettiä.[39][38]

Sekava poliittinen tilanne johti sotilasvallankaappauksen vuonna 1936. Sen taustahenkilönä oli Hikmat Sulayman. Hänen johtamansa ryhmittymä tavoitteli valtaa väkivaltaisin menetelmin. Tämän kehotuksesta kenraali Bakr Sidqi toteutti yllätyshyökkäyksen Bagdadiin ja hallitus pakotettiin eroamaan.[39] Kuningas Ghazi oli myös pettynyt vallassa olevaan ryhmään ja antoi siten hallituksen erota ja nimitti uuden hallituksen, vaikka se oli noussut valtaan perustuslain vastaisesti.[39][38] Hikmat Sulaymanista tuli Irakin pääministeri lokakuussa 1936.[39] Sotilasvallankaappauksen seurauksena maan eliitti menetti valta-asemansa, joka sillä oli ollut Irakin valtion perustamisesta lähtien.[38] Sulaymanin hallitus solmi viipymättä sopimuksen Iranin kanssa maiden rajasta Shatt-al-Arabin varrella, joka ratkaisi kysymyksen väliaikaisesti. Ulkopoliittisesti Irak alkoi suuntautua Iranin ja Turkin suuntaan, arabimaiden sijasta. Sulaymanin johtama hallinto oli kiinnostunut yhteiskunnallisista uudistuksista, kun taas Sidqi ja hänen kannattajansa armeijassa olivat kiinnostuneita vallan laajentamisesta. Sidqi oli nationalistien keskuudessa vihattu henkilö kurditaustansa takia. Šiiat taas vihasivat häntä, sillä tämä oli kukistanut heimokapinan raa’asti edellisenä vuonna.[38] Lopulta oppositiojohtajien tukema toisinajattelijaryhmä salamurhasi Bakr Sidqin, mikä heikensi armeijaa sen menetettyä vahvan johtajansa. Siviilihallintoa ei kuitenkaan palautettu ja armeija oli käytännössä maan johdossa vuoteen 1941 asti.[39] Ghazin kuningaskauden poliittisesta sekasorrosta huolimatta maan talous kehittyi 1930-luvulla, sillä Kirkukin läheltä löydettiin öljyä vuonna 1927. Öljytulot virkistivät maan ulkosuhteita ja tuloilla saatettiin parantaa maan infrastruktuuria.[39] Ghazi kuoli auto-onnettomuudessa vuonna 1939, juuri ennen toisen maailmansodan puhkeamista. Valtaistuimelle nostettiin hänen poikansa Faisal, mutta koska tämä oli vielä lapsi, valtionhoitajaksi nimettiin Ghazin serkku Abdulilah.[39][38]

Valtaan noussut Abdulilah ja 1930-luvun lopulla pääministerinä toiminut Nuri as Said olivat brittimyönteisiä. Sen sijaan panarabialaisuuden aatteella oli vahva asema maan armeijassa, etenkin maan pohjoisosista kotoisin olleiden upseerien keskuudessa. Nämä alueet olivat kärsineet eniten Osmanien valtakunnan hajoamisesta. Brittien rooli Palestiinan kapinan tukahduttamisessa vuosina 1936-1939 vain kasvatti brittivastaisuutta Irakin armeijassa.[38] Toisen maailmansodan lähestyessä Natsi-Saksa yritti hyödyntää brittivastaista mielialaa ja saada Irakin tuen akselivalloille. Sodan syttyessä vuonna 1939, pääministerinä toiminut Nuri as Said katkaisi Irakin diplomaattisuhteet Saksan kanssa, kuten maan oli pakko tehdä noudattaakseen sopimusvelvotteitaan brittien kanssa.[38][40]

Vuonna 1940 Irakin pääministeriksi nousi Rašid Ali al-Kailani. Nuri as Said jatkoi maan ulkoministerinä. al-Kailani oli varautuneempi suhteissaan Isoon-Britanniaan, ja kun Italia liittyi sotaan, as Said ei pystynyt taivuttamaan ministeristöä katkaisemaan suhteet myös Italiaan.[40] Päinvastoin uusi pääministeri asetti rajoituksia brittijoukkojen liikkumiselle Irakissa ja lähestyi akselivaltoja.[38] Sekä as Said että kuningasta sijaistanut Abdulilah painostivat al-Kailania eroamaan pääministerin virasta. Vastauksena al-Kailani ja neljä kenraalia suorittivat sotilasvallankaappauksen vuonna 1941, syrjäyttäen sekä Abdulilahin että as Saidin. Molemmat pakenivat Transjordaniaan.[38]

al-Kailani perusti tämän jälkeen äärinationalistisen siviilihallituksen, joka antoi brittijoukoille vain ehdollisen suostumuksen brittien pyyntöihin joukkojen liikkumisesta Irakin alueella. Britit vastasivat nopeasti saapumalla maahan Persianlahdelta. Tätä seurasi kuukauden kestänyt sota Ison-Britannian ja Irakin välillä. Tänä aikana al-Kailani ja hänen hallituksensa pakeni Egyptiin. Britit perustelivat miehitystä sillä, että maan hallitus oli rikkonut maiden välillä vuonna 1930 solmittua sopimusta.[38][40]

Brittimiehityksen myötä valtaan Irakissa palasivat maltillisemmat johtajat. Isolle-Britannialle annettiin mitä se vaati, eli se sai hyödyntää Irakin infrastruktuuria ja Irak julisti sodan akselivalloille tammikuussa 1942. al-Kailanin kannattajat erotettiin maan hallinnosta ja osa internoitiin sodan ajaksi. Neljä upseeria, jotka olivat tehneet vallankaappauksen, hirtettiin.[40] Vallankaappauksen kukistamiseen Iso-Britannia käytti Transjordanian legioonaa, ja Abdulilah asetti heidät valtionhallinnon asevoimiin. Kansallismieliseen tunteeseen brittimiehitys vaikutti voimakkaasti. Vallankaappauksen jälkimainingeissa Irakin monarkia erosi täysin nationalistisesta suuntauksesta. Monarkialta katsottiin puuttuvan kansan tuki ja hidastavan maan kehitystä.[38]

Toinen maailmansota pahensi Irakin sosiaalisia ja taloudellisia ongelmia. Sodan mukanaan tuomat hintojen nousut ja pula tarvikkeista lisäsi mahdollisuuksia riistoon ja kasvatti kuilua varakkaamman ja köyhemmän väestönosan välillä. Samalla kun varakkaat rikastuivat korruption kautta, keskiluokan tulot putosivat. Vielä heikommassa asemassa olivat talonpojat, jotka elivät vuonna 1932 tehdyn maareformin raskaan taakan alla, kun maanomistajina toimineet heimošeikit käärivät kaikki voitot myymällä sadon brittiläisille miehitysjoukoille.[38] Sosioekonomisten ongelmien lisäksi Irakia vaivasi johtajuuskriisi. Vallankaappauksen kukistuttia maan poliittisena johtajana toimi pääministeri Nuri as-Said. Hänen brittimyönteisyytensä ja itsevaltainen hallintotapansa oli yhä enemmän ristiriidassa Irakin nationalistisen suuntauksen kanssa.[38]

Sodan aikana Irakista tuli Ison-Britannian tukeman Arabiliiton perustajajäsen. Liittoon kuuluivat Irakin lisäksi Egypti, Transjordania, Libanon, Saudi-Arabia, Syyria ja Jemen. Vaikka Arabiliitto suunniteltiin näennäisesti edistämään arabien yhtenäisyyttä, monet arabinationalistit pitivät sitä brittien hallitsemana länsimielisten arabivaltioiden liittoutumana. Irak liittyi myös YK:n jäseneksi vuonna 1945.[38]

Sodan aikana poliittisten puolueiden järjestäytyminen oli ollut kiellettyä, mitä nationalistit protestoivat. Sodan jälkeen poliittisten puolueiden järjestäytyminen sallittiin taas. Lyhyessä ajassa syntyi kuusi puoluetta.[38] Tammikuussa 1946 Nuri as-Said valittiin jälleen pääministeriksi, mutta hän ei saanut järjestettyä puolueita toimimaan yhteistyössä, ja hän erosi virastaan. Hänen tilalleen tuli Salih Jabr, joka muodosti uuden hallituksen.[41]

Jabrin tähtäimessä oli solmia brittien kanssa uusi, vuoden 1930 sopimuksen korvaava sopimus. Uusi sopimus solmittiin vuonna 1948 Portsmouthissa. Se määräsi uuden liiton Irakin ja Ison-Britannian välille tasa-arvon ja täydellisen itsenäisyyden pohjalta. Kaksi brittien käyttämää lentotukikohtaa palautettiin Irakille ja brittijoukot oli määrä kotiuttaa. Irakilaisille annettaisiin sotilaallista koulutusta ja sodan sattuessa brittiläisten tukikohtien käyttö voisi tapahtua vain Irakin kutsusta.[41] Edistysaskeleista huolimatta sopimus kumottiin varsin pian sen solmimisen jälkeen. Syinä oli protestointi Jabrin omapäiseen toimintaan sopimusta neuvoteltaessa, sillä hän ei ollut ottanut päätöksentekoon mukaan nuorempia ja liberaalia linjaa edustavia poliitikkoja. Lisäksi Irakissa hiersi sopimusneuvottelujen aikana brittien rooli Palestiinassa. Jabr joutui protestien takia eroamaan pääministerin virastaan.[41]

Irak ei hyväksynyt Yhdistyneiden kansakuntien Palestiinan jakosuunnitelmaa. Irakista lähetettiin tuhansia sotilaita Palestiinan jakoa seuranneeseen sotaan. Irakilaisjoukot olivat tehtäväänsä huonosti koulutettuja ja heidän taistelumenestyksensä oli kehnoa. Irakilaisjoukot vedettiin pois Palestiinasta vuonna 1949. Rintamalta palanneet sotilaat olivat entistäkin vieraantuneempia maan hallituksen linjasta. Sotatoimilla oli myös negatiivinen vaikutus maan talouteen. Hallitus oli myöntänyt 40 prosenttia käytettävissä olevista varoista armeijalle ja palestiinalaisille pakolaisille. Tämän lisäksi Irakille maksetut öljytulot puolittuivat, kuin Haifaan johtava putki katkaistiin vuonna 1948. Sodan takia suurin osa Irakin vauraasta juutalaisyhteisöstä jätti maan. Noin 120 000 Irakin juutalaista muutti Israeliin vuosina 1948-1952.[38]

Vuonna 1952 huono taloudellinen tilanne, jota edelleen pahensi huono satokausi ja hallituksen kieltäytyminen suorien vaalien järjestämisestä, laukaisi maassa laajamittaiset hallinnon vastaiset mielenosoitukset. Pääministeriksi palanneen Nuri as-Saidin autokraattinen hallintotapa, suvaitsemattomuus toisinajattelua kohtaan ja ankara opposition kohtelu, vieraannutti maan keskiluokkaa entisestään, erityisesti armeijaa. Maan alle pakotettu oppositio muuttui entistä vallankumouksellisemmaksi. Mielenosoitusten muuttuessa väkivaltaisemmiksi, hallitus julisti sotatilan, kielsi kaikki poliittiset puolueet, joukko sanomalehtiä kiellettiin ja määrättiin ulkonaliikkumiskielto. Mielenosoitusten määrä osoitti, kuinka laajalle levinnyttä tyytymättömyys oli.[38]

Maan tulot alkoivat parantua 1950-luvun vaihteessa öljyteollisuuden kasvun myötä. Kasvaneet öljytulot eivät juuri hyödyttäneet kansaa. Korruptio korkeiden valtion virkamiesten keskuudessa oli yleistä. Öljy-yhtiöt työllistivät irakilaisia suhteellisen vähän, ja öljybuumilla oli myös vakava inflaatiovaikutus talouteen. Inflaatio vahingoitti erityisesti kasvavaa määrää kaupunkien köyhiä ja työtä tekevää keskiluokkaa. Keskiluokkainen väestö oli erityisen tyytymätöntä, sillä vaikka koulutusjärjestelmä oli kehittynyt, he eivät saaneet työstään sen vaativuuden mukaista palkkaa.[38]

Kun olot hieman rauhoittuivat, siviilihallinto palautettiin vuonna 1953. Mikään ei kuitenkaan viitannut siihen, että maata hallinneet poliitikot olisivat jakaneet valtaansa poliittisten vastustajiensa kanssa. Tänä aikana myös täysi-ikäiseksi tullut kuningas Faisal II alkoi käyttää muodollisia valtuuksiaan ja Abdulilahin aika valtionhoitajana tuli päätökseensä. Hänen toivottiin jättävän aktiivinen politiikkaan osallistuminen, jättäen uuden järjestyksen luominen poliitikkojen tehtäväksi. Tämä kuitenkin jatkoi politiikkaan osallistumista kulissien takaa, nyt kruununprinssin ominaisuudessa.[41]

Monarkian suurin ulkopoliittinen virhe tapahtui vuonna 1955, kun Nuri as-Said ilmoitti, että Irak solmii Iranin, Pakistanin ja Turkin kanssa Ison-Britannian tukeman keskinäisen puolustussopimuksen. Tämä maiden välinen Bagdadin sopimus oli suora haaste Gamal Abdel Nasserin johtamalle Egyptille. Vastauksena Nasser kyseenalaisti Irakin monarkian legitiimiyden ja kehotti maan armeijaa kaatamaan sen. Suezin kriisin syttyminen vieraannutti Irakin oppositiota entisestään brittimyönteisestä hallinnosta. Maan hallinto pyrki hillitsemään yhä matalammaksi käyvää suosiotaan turvautumalla entistä suurempaan sortoon ja tiukempaan poliittiseen valvontaan.[38]

Taloudellisesta edistyksestä huolimatta monarkia ei onnistunut saamaan julkista tukea eikä varsinkaan nuoremman sukupolven luottamusta. Maasta puuttui valistunut johtajuus, jonka avulla oltaisiin kyetty herättämään kansan luottamus. Nuorempi sukupolvi ei saanut ääntään kuuluviin, ja vanhemmat poliitikot harjoittivat epäsuosittua ulkopolitiikkaa, mikä näkyi epäonnistuneessa Bagdadin sopimuksessa.[42] Kun Egypti ja Syyria muodostivat Yhdistyneen arabitasavallan valtioliiton, alkoi alueen tasapaino järkkyä. Jordaniassa tämä koettiin uhaksi ja kuningas Hussein ehdotti Irakille vastaavanlaista, hašemiittisten kuningaskuntien muodostamaa Arabifederaatiota.[38][42]

Nuoremman polven poliitikkoja ei otettu päätöksenteossa huomioon, mikä herätti huolta myös armeijan nuorissa upseereissa. Heidät oli määrätty sotilaallisen kurinalaisuuden vaatimana olemaan osallistumatta politiikkaan. He kutsuivat itseään vapaiksi upseereiksi. He alkoivat organisoitua pieniin maanalaisiin ryhmiin, ja laativat vallankumouksellisia suunnitelmia. Kaikkien henkilöllisyys pidettiin salassa. Kaikki vapaaupseerit tunsivat vain keskusjärjestön, joka toimi liikkeen johdossa. Keskusjärjestön johtajana toimi Abdulkarim Qasim. Hänen läheisimpänä liittolaisenaan oli eversti Abdulsalam Arif.[42]

Vallankumous käynnistyi, kun Jordanian kuningas Hussein pelkäsi, että Libanonissa syttyneet levottomuudet leviäisivät Jordaniaan. Hussein pyysi maansa suojelemiseen Irakin apua.[6] Vallankumouksellisten suunnitelmaan kuului, että kun Jordaniaan matkalla oleva prikaati marssi Bagdadin läpi, se valloittaisi kaupungin. Heinäkuun 14. päivänä 1958 vallankumoukselliset joukot valloittivat Bagdadin ja julistivat monarkian ajan päättyneeksi ja Irakin tasavallan perustetuksi.[42] Vallankumous ei kokenut käytännössä minkäänlaista vastarintaa. Kuningasperheen johtavat jäsenet, mukaanlukien kuningas Faisal II ja kruununprinssi Abdulilah, sekä pääministeri Nuri as-Said teloitettiin.[42][6]

Vallankumouksellisten joukkojen päällikkö Abdulkarim Qasim muodosti uuden hallituksen ja nimitti itsensä kansallisten joukkojen komentajaksi ja puolustusministeriksi. Abdulsalam Arif nimettiin sisäministeriksi. Valtionpäämiehenä oli määrä toimia kolmen henkilön muodostama suvereniteettineuvosto. Väliaikaisen perustuslaki julisti, että Irak oli osa arabivaltioita ja että arabit ja kurdit elävät Irakissa kumppanuussuhteessa. Maa julistettiin tasavallaksi ja islam valtion uskonnoksi. Kaikki toimeenpano- ja lainsäädäntövalta uskottiin suvereniteettineuvostolle ja hallitukselle. Pian kävi kuitenkin selväksi, että todellinen valta oli armeijan tukeman Qasimin käsissä.[42]

Vallankumous muutti Irakin yhteiskunnallista rakennetta, tuhoten maanomistajana toimivien šeikkien vallan, samalla kun se vahvisti kaupungin työläisten, talonpoikien ja keskiluokan asemaa. Vanhaa valtarakennetta muuttaessaan vallankumous kuitenkin elvytti pitkään tukahdetut heimojen väliset ja etniset konfliktit. Vahvimmat näistä olivat arabien ja kurdien, sekä sunnien ja šiiojen väliset konfliktit.[6] Pian vallankumouksen jälkeen vapaiden upseerien liike alkoi hajota sisäisiin erimielisyyksiin. Heillä ei ollut johdonmukaista ideologiaa, eikä tehokasta organisaatiorakennetta. Monet vanhemmat upseerit eivät hyväksyneet sitä, että heidän oli otettava käskyjä vastaan Arifilta. Arifin ja Qasimin välillä syttyi pian liikkeen sisäinen valtataistelu. Arif kannatti liitymistä Egyptin ja Syyrian muodostamaan liittoon. Qasim kannatti Irakin omaa sisäistä yhtenäisyyttä, ja sai tähän tukea muun muassa kurdeilta ja kommunisteilta. Qasim sai syrjäytettyä Arifin vallasta ja tämä tuomittiin maanpetoksesta kuolemaan, mutta tuomio kumottiin myöhemmin.[42][38] Qasimin tukipohja maan armeijassa ei ollut kovin vankka, ja hän onnistui pysyttelemään vallassa tasapainoillessaan panarabialaisten ja kommunistien välillä. Hän pyrki tasapainottamaan maan armeijan kasvavaa panarabialaista suuntausta tukemalla katuja hallinneita kommunisteja. Hän valtuutti kommunistit hallitsemaan maan pollisia, kansan vastarintajoukkoa. Lisäksi kaikki kommunistivangit vapautettiin. Qasimin aikana harjoitettu talouspolitiikka heijasti myös hänen vaatimatonta alkuperäänsä ja siteitä kommunisteihin. Hän paransi työläisten oloja ja toteutti maareformin, jonka tarkoituksena oli purkaa maaseudun vanha feodaalinen rakenne.[6] Ryhmä tyytymättömiä vapaita upseereita vastusti Qasimin kasvavia yhteyksiä kommunisteihin, ja ryhtyi vallankaappausyritykseen vuonna 1959. Qasim oli kapinasta tietoinen ja pyysi Mosulin kommunistiliittolaisiaan mobilisoimaan joukkonsa. Kapina kukistui kommunistien avulla ja useita nationalisteja surmattiin epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen. Kommunistiyhteyksien myötä Irakin ja Neuvostoliiton välit lähenivät, maiden välille solmittiin taloudelliset siteet ja Neuvostoliitto alkoi toimittaa Irakiin aseita. Qasim alkoi pian vieraantua myös kommunisteista. Mosulissa ja Kirkukissa kommunistiset mielenosoitukset karkasivat käsistä, minkä johdosta kommunistien ja turkkilaisen yläluokan välillä syttyi levottomuuksia ja useita turkkilaisia surmattiin. Qasim oli tiukasti väkivallantekoja vastaan ja joitain rivijäseniä pidätettiin ja kansan vastarintajoukkojen toiminta keskeytettiin. Tämä eristi Qasimin myös kommunisteista.[6]

Kansallismielinen Baath-puolue kohdisti Qasimiin epäonnistuneen salamurhayrityksen vuonna 1959. Epäonnistunutta salamurhayritystä johti Saddam Hussein. Qasim reagoi salamurhayritykseen pehmentämällä kantaansa kommunisteja kohtaan, ja tukahduttamalla Baathin ja muiden kansallismielisten puolueiden toiminnan. Uudet suhteet kommunisteihin eivät kestäneet kauan, sillä Qasim joutui toteamaan 1960-luvun alussa kommunistien tulleen liian vahvoiksi. Qasimin valta heikkeni entisestään, kun kurdit tarttuivat aseisiin keskushallintoa vastaan. Kurdit olivat tukeneet vuoden 1958 vallankumousta, jolloin Qasimin ja Arifin määrittämässä perustuslaissa määritettiin kurdien ja arabien tasavertaisuus. Maanpaossa olevien kurdijohtajien, kuten Mustafa Barzanin sallittin palata, mutta keskinäiset epäilyt hiersivät Barzanin ja Qasimin välisiä suhteita. Vuonna 1961 puhkesivat täysimittaiset taistelut kurdisissien ja Irakin armeijan välillä. Irakin armeija ei menestynyt kokeneita kurdisissejä vastaan, joista monet olivat eronneet armeijasta. Qasimin kyvyttömyys hillitä kurdikapinaa, heikensi hänen valtaansa ja kasvava oppositio pystyi nyt suunnittelemaan hänen kaatamistaan.[6]

Sisäisiä ongelmia pahensivat useat ulkopoliittiset kriisit, joista merkittävin oli kärjistynyt konflikti Iranin kanssa. Vaikka Qasim oli kyennyt hillitsemään kommunisteja, hänen vasemmistolaiset sympatiansa herättivät lännessä ja naapurimaissa pelkoa kommunistien vallankaappauksesta. Qasim yritti kohdistaa huomion sisäpoliittisista kriiseistä ulkopoliittisiin asioihin. Hän irtisanoi Iranin kanssa tehdyn sopimuksen Shatt al-Arabin hallinnasta ja vaati Kuwaitin hallintaa vuonna 1961. Tämä johti Qasimin konfliktiin Ison-Britannian ja Kuwaitin sekä muiden arabimaiden kanssa. Arabiliitto hyväksyi Kuwaitin täysjäsenekseen, jolloin Irak katkaisi suhteensa arabinaapureihinsa. Ainoa suurvalta, johon Qasimin hallinto säilytti ystävälliset välit, oli Neuvostoliitto.[42]

Qasim oli täysin vailla voimakkaita tukijoita, kun vallankumous lopulta tapahtui helmikuussa 1963. Qasimia tukivat ainoastaan kaupunkien vähäosaiset ja köyhät talonpojat, joita oli lukumääräisesti miljoonia, mutta heillä ei ollut voimia puolustaa häntä.[6] Qasim oli ennen vuotta 1963 selviytynyt useista salamurhayrityksistä. Kun yksi armeijan ryhmä yhdessä arabisosialistisen Baath-puolueen kanssa aloitti kapinan, maan hallinto romahti nopeasti ja Qasim teloitettiin.[42]

Sotilasryhmä joka aiheutti Qasimin hallinnon kaatumisen, ei halunnut ottaa suoraa vastuuta hallinnosta. Se uskoi vallan Baath-puolueelle, joka puolsi arabinationalismia ja sosialismia.[43] Baath-puolueen olivat perustaneet 1940-luvun alussa kaksi syyrialaista opiskelijaa, Michel Aflaq ja Salah al-Din al-Bitar. Baathismin ideologian, sosialismin, vapauden ja yhtenäisyyden tavoittelun, omaksuivat monet irakilaiset, jotka olivat monarkian aikana kärsineet talouden häiriöistä ja poliittisten vapauksien tukahduttamisesta. Puolue sai jalansijaa myös maan älymystön keskuudessa ja vuoteen 1958 mennessä sen ideologia oli levinnyt myös armeijaan.[44] Baathin johtajat kutsuivat presidentiksi Abdulsalam Arifin. Siviili- ja sotilasjohtajista koottu neuvosto perustettiin ottamaan lainsäädäntö- ja toimeenpanovalta. Pääministeriksi nimettiin Ahmad Hasan al-Bakr.[43][44] Voimakkainta valtaa käytti kuitenkin puoluejohtaja Ali Salih al-Sa'di.[44]

Baathin ote vallasta vallankaappauksen jälkeen oli heikko. Järjestö oli pieni, eikä se ollut hyvin edustettuna maan armeijassa. Sen johtajat olivat kokemattomia ja ideologia oli liian epämääräinen, jotta sillä olisi merkitystä maahan juurtuneille ongelmille.[44] Baathin johtajat olivat myös keskenään eripuraisia ja hallinto romahti alle vuodessa.[43] Kurdilevottomuuksien uutta aaltoa maan pohjoisosissa ei kyetty hillitsemään, mutta kohtalokkainta oli yhtenäisyysneuvottelujen aloittaminen Egyptin Nasserin ja Syyrian uuden baath-hallinnon kanssa. Tämä suunnitelma romahti, jolloin Nasser kyseenalaisti baathistien hallinnon laillisuuden Irakissa ja Syyriassa, mikä vain kasvatti eripuraa Baathin sisällä.[44] Presidentti Arif kokosi armeijan puolelleen, pidätytti Baathin johtajat ja keskitti vallan itselleen verettömässä vallankaappauksessa marraskuussa 1963.[43] Otettuaan vallan itselleen hän julisti että asevoimat johtaisivat maata. Abdulsalam Arif itse jatkoi presidenttinä ja asevoimien komentajana. Hänen veljensä Abdulrahman Arif nimettiin esikuntapäälliköksi ja Bagdadin varuskunnan komentajaksi.[44]

Arifeja tuki vallankaappauksessa nasseristit, jotka olivat epävirallinen joukko upseereita ja siviilejä, jotka kannattivat yhtenäisyyttä Egyptin kanssa. Vuoden 1964 aikana baathistit syrjäytettiin armeijan johdosta ja heidät korvattiin nasseristeilla. Arifin ja nasseristiupseerien tavoitteena oli integroida Irakin taloudellinen ja sotilaallinen politiikka Egyptin politiikkaan, minkä odotettiin johtavan maiden liittoon, mutta tätä ei koskaan tapahtunut. Sen sijaan Arif alkoi vuonna 1965 syrjäyttää nasseristiupseereja maan hallinnosta, minkä seurauksena häntä kohtaan tehtiin vallankaappausyritys. Epäonnistuneen vallankaappausyrityksen johdossa oli äskettäin nimetty pääministeri ja johtava nasseristi Arif Abd ar-Razzaq. Vastineeksi vallankaappausyritykselle presidentti Arif rajoitti nasseristien toimintaa.[44]

Presidentti Abdulsalam Arif kuoli äkillisesti helikopterionnettomuudessa vuonna 1966. Hänen tilalleen nousi hänen veljensä Abdulrahman Arif. Hänen nimityksestään vastasivat kunnianhimoiset upseerit, joiden vaikutusvalta presidenttiin kasvoi. Hallinnon heikko ote maasta tuli siten selvemmäksi. Uuden hallituksen kiireellisin ongelma oli uusiutunut kurdikapina. Kapinan ratkaisemisessa hallituksen avainhenkilöksi nousi pääministeri Abdulrahman al-Bazzaz, joka esitti useita parannusehdotuksia maan pohjoisosien kurdialueiden ongelmiin. Näitä olivat kurdin kielen aseman parantaminen, kurdien koulutus- ja terveydenhuolto ja lupaus ennenaikaisista vaaleista, joissa kurdit saisivat suhteellisen edustuksen kansallisessa ja maakunnallisessa hallinnossa. Kurdijohtaja Mustafa Barzani ilmoitti hyväksyvänsä nämä ehdotukset ja konflikti näytti päättyneen. Maan armeija pelkäsi kuitenkin al-Bazzazin vähentävän heidän etuoikeuksiaan ja tuomitsi sovinnon kurdien kanssa. Armeijan painostuksen alla presidentti Arif erotti al-Bazzazin ja uudeksi pääministeriksi nousi Naji Talib, joka vastusti rauhansuunnitelmaa.[44]

Arabien tappio Israelia vastaan käydyssä sodassa vuonna 1967 johti voimakkaisiin levottomuuksiin maan sisällä. Baath vaati koalitiohallituksen muodostamista ja vaalien järjestämistä, mutta Arif jätti nämä vaatimukset huomiotta.[43]

Vuonna 1968 toteutettiin vallankaappaus Baath-puolueen kanssa yhteistyötä tehneiden tyytymättömien armeijan upseerien toimesta. Vallankumous syrjäytti Abdulrahman Arifin presidentin ja Tahir Yahyan pääministerin virasta. Arif ajettiin maanpakoon Lontooseen.[44][45] Syiksi ilmoitettiin Arifin hallinnon korruptio, kurdilevottomuudet pohjoisessa ja hallinnon kyvyttömyys tukea arabimaita Israelia vastaan käydyssä sodassa ja alistuminen Nasserin johtamalle Egyptille.[45] Upseerit toimivat vallankaappauksen toteuttamisessa itsenäisesti ja erillään vallasta syrjäytetyistä baathisteista. Heiltä puuttui kuitenkin organisatorinen ja ruohonjuuritason tuki, jota tarvitaan vallassa pysymiseen. Vain muutamassa viikossa Baath nousi Irakissa valtaan.[44] Baathin ennenaikainen yritys kaapata valta vuonna 1964 johti vain tärkeimpien baath-johtajien Ahmad Hasan al-Bakrin ja Saddam Husseinin vangitsemiseen.[45]

Vuonna 1968 Baath oli paremmin organisoitunut ja sillä oli laajempi tukiverkosto. Nasserismin ideologia oli taantunut kesäkuun 1967 sodan jälkeen, eikä Irakin sisäpolitiikkaa enää ohjailtu Egyptistä käsin.[7] Uudeksi presidentiksi nostettiin baath-johtaja Ahmad Hasan al-Bakr ja pääministeriksi vallankumouksen operatiivisesta johdosta vastannut armeijan upseeri Abd ar-Razzaq an-Naif. Välittömästi vallankaappauksen jälkeen armeijan upseerien ja baathin välillä syntyi taistelu vallasta. Saddam Husseinin johtama joukko aseistautuneita puolueaktiiveja pidätti an-Naifin ja tämän henki luvattiin säästää, mikäli hän poistuisi maasta.[45]

Baathin valtaan noustanut vallankumous tapahtui verettömästi, mutta pian al-Bakrin hallinnon muodostamisen jälkeen nasseristit, Arifin kannattajat ja armeijan konservatiivinen koalitio yritti uutta vallankaappausta. Tämä antoi syyn al-Bakrin ja Saddamin ohjaamille puhdistuksille. Vuosina 1968-1973 puolue eliminoi armottomasti kaikki Baathin hallinnon haastamisesta epäillyt ryhmät tai henkilöt. Toimien johdosta valta keskittyi puolueen sisällä yhä enemmän al-Bakrin ja Saddamin käsiin. Baath tukeutui arabinationalistiseen ideologiaan, mikä toi sille kansan legitimiteetin, mutta merkittävämpää oli että al-Bakr sai taakseen armeijan tuen. al-Bakr oli baath-johtajista vanhempi ja arvostetumpi, mutta vuoteen 1969 mennessä Saddamista oli selvästi tullut puolueen liikkeellepaneva voima. Hän oli taitava eliminoimaan poliittiset vastustajansa, toisinaan häikäilemättömin keinoin. Hän johti myös henkilökohtaisesti Baath-puolueen tavoitetta ratkaista kurdialueiden ongelmat.[7]

Ulkopoliittisissa asioissa Baathin sosialistinen suuntautuminen vieraannutti Irakia sekä länsimaista että Persianlahden rannikkovaltioista, eritoten Iranista. Irakin ja Iranin väliset vihollisuudet kärjistyivät, kun britit ilmoittivat vetäytyvänsä Persianlahdelta vuonna 1971. Iran ilmoitti ettei Irak ollut täyttänyt vuonna 1937 laaditun sopimuksen mukaisia velvoitteitaan. Šaahi irtisanoutui sopimuksesta ja vaati Shatt al-Arabin vesiväylällä rajalinjan siirtoa väylän syvimpään kohtaan, lähettäen iranilaisia aluksia vesiväylän kautta, maksamatta Irakille maksuja. Vastineeksi Irak ryhtyi tukemaan šaahin vastaisia toisinajattelijoita, kun taas Iran ryhtyi tukemaan Irakin kurdikapinallisia ja maiden välit heikkenivät entisestään.[7]

Irakin välit olivat tulehtuneet myös Kuwaitiin, joka hallitsi Bubiyanin ja Warbahin saaria Persianlahdella. Nämä saaret hallitsivat Irakin Umm Qasrin satamaan johtavaa vesiväylää. Irak halusi kehittää Umm Qasrin satamasta syvänmeren sataman, mikä johti vaatimuksiin näiden saaren siirtämisestä tai vuokraamisesta Irakille. Kuwait kieltäytyi, ja maaliskuussa 1973 Irakin joukot miehittivät As Samitahin, raja-aseman Kuwaitin koilliskulmassa.[7]

Vakavimman uhan Baath-hallinnolle muodosti maan pohjoisosissa kyteneet kurdien levottomuudet. Vuoden 1968 lopulla taistelut kurdien ja Irakin armeijan välillä alkoivat jälleen ja kärjistyivät täysimittaiseksi sodankäynniksi. Iranin sotilaallisen avun avulla kurdit pystyivät muodostamaan vakavan uhan Baath-hallinnolle. Vuonna 1970 Saddam oli Irakin hallituksen pääneuvottelija Mustafa al-Barzanin ja muiden kurdidemokraattisen puolueen (KDP) johtajien kanssa käydyissä neuvotteluissa. Neuvottelujen tuloksena hallitus suostui tunnustamaan kurdit kansalliseksi ryhmäksi, jolla oli oikeus autonomiseen hallintoon omalla alueellaan. Tämän oli määrä johtaa itsehallinnollisen alueen perustamiseen niillä alueilla, missä kurdit olivat enemmistönä. Sopimuksen oli määrä astua voimaan vuonna 1974, jolloin oli tarkoitus saada päätökseen väestölaskenta, jonka tarkoitus oli määrittää rajat alueella, jossa kurdit olivat enemmistönä.[45] Luvattua väestönlaskentaa ei koskaan toteutettu, ja al-Barzani ja kurdidemokraattinen puolue kieltäytyivät hyväksymästä baathistien määrittelemää rajaa, joka sulki öljyrikkaan Kirkukin maakunnan pois kurdialueelta. Tästä huolimatta Baath-hallinto ryhtyi toteuttamaan omaa itsehallintosuunnitelmaansa yhteistyössä al-Barzanin miltanttia lähestymistapaa vastustavien kurdijohtajien kanssa. Tilanne johti tilanteen leimahtamiseen jälleen sodaksi vuonna 1974. Al-Barzani sai Baath-hallituksen vastaiseen sotaan tukea Iranin šaahilta, jolla oli Irakin kanssa oma kiistansa maiden rajasta Shatt al-Arabin alueella. Iranin ja Irakin hallituksen päästyä sopimukseen Shatt al-Arabin alueesta, Iranin tuki kurdeille loppui. Tämä käänsi tilanteen Irakin hallituksen joukkojen eduksi ja Irakin Kurdistan jäi Irakin hallituksen hallintaan. Al-Barzani tukijoineen ajettiin Iraniin.[45]

Uudet levottomuudet alueella syttyivät jo vuonna 1976. Niiden syynä oli että Baath-hallinto pyrki heikentämään kurdien vastarintaa väestön pakkosiirroilla, jossa arabiväestöä siirrettiin maan pohjoisosien kurdialueille ja kurdeja vastaavasti pois omilta asuinsijoiltaan. Lisäksi Saddam tuhosi kaikki kurdikylät jotka sijaitsivat lähellä Iranin rajaa. Toimet eivät rauhoittaneet kurdeja. Mustafa Barzanin kuoltua vuonna 1975 kurdien vastarinta kuitenkin alkoi olla epäyhtenäistä. Hänen jälkeensä kurdidemokraattista puoluetta alkoi johtaa hänen poikansa Masud Barzani. KDP:n oli kuitenkin katsottu epäonnistuneen tavoitteessaan saada myönnytyksiä Irakin hallinnolta, mikä aiheutti vakavan jakautumisen kurdien vastarinnassa. Jalal Talabani perusti vuonna 1975 Kurdistanin isänmaallisen liiton (PUK), joka oli vasemmistolaisempi ja kaupunkipohjaisempi, kuin heimopohjainen KDP.[7]

Kun kurdikapinat saatiin tukahdutettua, Saddam Hussein ryhtyi lujittamaan asemaansa vahvistamalla maan taloutta. Baath-hallinnon teollisuuden modernisointiohjelma sitoi useimmat irakilaiset maan hallintoon ja talouspolitiikka oli suurelta osin onnistunutta. Kehittynyt talous johti vaurauden laajempaan jakautumiseen, ja koulutuksen ja terveydenhuollon saatavuuden lisääntymiseen. Tasaisempi tulonjako nosti hallituksen suosiota myös niiden keskuudessa, jotka olivat aiemmin vastustaneet Baath-hallintoa.[7]

Taloudellinen kehitys sai Saddamin tavoittelemaan myös johtavaa asemaa Arabimaiden keskuudessa. Tätä edesauttoi se että Egyptin presidentti Anwar Sadat solmi Israelin kanssa Camp Davidin rauhan, mitä muissa arabimaissa ei hyväksytty. Tämä lähensi Irakia muihin Arabimaihin, kun taas Egypti eristäytyi Lähi-idän arabimaista.[7]

1970-luvun puolivälistä lähtien Ahmad Hasan al-Bakr alkoi kärsiä terveydellisistä ongelmista, ja valta alkoi siirtyä tiukemmin Saddam Husseinin käsiin. Baath-hallinnossa oli yritetty laajentaa hallintorakennetta, mutta todellinen valta pysyi kapeapohjaisen eliitin käsissä, joita yhdistivät läheiset perhe- ja heimositeet. Myös merkittävimmät baath-johtajat al-Bakr ja Saddam Hussein olivat sukulaisia keskenään.[7] Al-Bakr erosi terveydellisistä syistä presidentin virasta vuonna 1979,[7] vaikkakin on ilmeistä että Saddam pakotti hänet eroamaan.[46] Saddam Hussein nousi maan presidentiksi ja asevoimien ylipäälliköksi. Saddam oli edeltäjäänsä verrattuna vähemmän taipuvainen jakamaan valtaansa kenenkään kanssa.[7]

Heti Saddamin noustua presidentiksi ilmoitettiin, että maassa oli paljastettu juoni hallituksen kaatamiseksi, yhdessä Syyrian kanssa. Tämän salaliiton olemassaolo on kyseenalaista, mutta sen verukkeella Saddam eliminoi puolueen sisältä henkilöt, jotka eivät mahdollisesti olleet hänelle uskollisia. Perustettiin erityistuomioistuin, joka tuomitsi 22 virkamiestä kuolemaan, monet muut tuomittiin vankeuteen. Puhdistusten kohteeksi joutuneet henkilöt olivat aiemmin olleet Saddamin liittolaisia, mutta he olivat vastustaneet Al-Bakrin eroa ja Saddamin nimittämistä presidentiksi. Puhdistuksilla Saddam lähetti viestin, että hän ei suvaitse pienintäkään erimielisyyttä. Syyrian hallitus kielsi olleensa osallisena salaliitossa ja maiden väliset suhteet viilenivät.[46]

Vuonna 1979 tapahtuneen Iranin islamilaisen vallankumouksen ja šaahin vallan kaatumisen jälkeen Irakin ja Iranin suhteet kiristyivät entisestään. Irak tunnusti Iranin uuden šiialaisen hallinnon, mutta Irakin baath-hallinto pelkäsi, että vastaava vallankumous voisi tapahtua myös Irakissa. Irakin hallinto oli maallinen, mutta eliitti koostui pääasiassa sunnalaisista arabeista. Niin kauan kuin Irania hallitsi maallinen šaahi, eivät Irakissakaan šiialaiset nousseet vastarintaan. Baathin johto pelkäsi, että Iranin islamilaisen vallankumouksen menestys toimisi inspiraationa Irakin šiialaisille. Khomeinia kannattaneita mielenosoituksia alettiin nähdä säännöllisesti Irakissa. Henkilö, jossa nähtiin irakilainen vastine Khomeinille, oli ajatolla Mohammad Baqir al-Sadr. Irakin hallitus tukahdutti šiialaisen liikkeen ankarin ottein, satoja teloitettiin, tuhansia vangittiin ja ajettiin Iraniin. Saddam määräsi vuonna 1980 al-Sadrin teloitettavaksi ja šiialainen vastarinta kukistui.[47]

Vastarinnan kukistumisesta huolimatta Saddam tiedosti, että niin kauan kuin Khomeini oli Iranissa vallassa, voisi se toimia inspiraationa šiialaisten kapinalle.[47] Saddam näki Iranin vallanvaihdon uhkana, mutta hän näki siinä myös mahdollisuuden. Iranissa vallitseva sekasortoinen tila antoi mahdollisuuden Saddamin alueellisille tavoitteille.[48] Khomeini oli myös vallankumouksen jälkimainingeissa puhdistanut Iranin asevoimia laajoilla upseereihin kohdistuneilla puhdistuksilla. Irakilla taas oli suuri ja hyvin varustettu armeija, ja maan talous oli kasvussa. Nämä tekijät vakuuttivat Saddamin siitä, että hän voisi voittaa sodan kansainvälisesti eristynyttä ja huonommin organisoitua Irania vastaan, huolimatta Iranin suuremmasta koosta, suuremmasta väkimäärästä ja rikkaammista luonnonvaroista. Irakin johtajan todennäköiset tavoitteet sotatoimia valmistellessa olivat syrjäyttää Khomeini vallasta ja korvata hänen hallintonsa Irakille ystävällisemmällä hallinnolla sekä määrittää maiden välinen rajalinja Shatt al-Arabilla Irakin eduksi ja ottaa hallintaansa Khūzestānin öljyrikas alue, jossa asui suurelta osin etnisiä arabeja.[47]

Irakin–Iranin sota käynnistyi syyskuussa 1980. Sen laukaisevana tekijänä olivat Qasr-e Shirinin alueella puhjenneet rajakiistat, jossa molemmat osapuolet käyttivät tykistöä. Tämän jälkeen Sadddam Hussein kumosi vuonna 1975 solmitun maiden välisen sopimuksen ja ilmoitti, että Shatt al-Arab palaa Irakin hallintaan. Iran torjui tämän toimenpiteen ja vihamielisyydet kasvoivat edelleen, kun osapuolet tekivät pommi-iskuja toistensa alueelle. Lopulta Irak hyökkäsi Iraniin 23. syyskuuta 1980, aloittaen pitkittyneen ja erittäin kalliiksi tulleen sodan.[48]

YK vetosi osapuoliin rauhanomaisen ratkaisun löytämiseksi, mutta tähän ei päästy. Irakin eteneminen pysähtyi marraskuussa 1980, jolloin tilanne ajautui vuodeksi pattitilanteeseen, kunnes Iran aloitti sarjan onnistuneita vastahyökkäyksiä. Toukokuuhun 1982 tultaessa Iran oli ajanut irakilaisjoukot pois suurimalta osalta Irakin miehittämiltä alueilta, hyökäten myös Irakin rajan yli Basran maakuntaan, uhaten Basran kaupunkia ja miehittäen al-Faw’n niemimaan. Molemmat osapuolet kärsivät suuria tappioita Irakin yrittäessä valloittaa alueitaan takaisin. Tilanne johti tankkerisotaan, osapuolten hyökätessä toistensa öljykuljetusten kimppuun. Tämä toi Yhdysvaltojen sotilaallisen läsnäolon Persianlahdelle, kun Yhdysvallat pyrki turvaamaan kuwaitilaisten öljytankkereiden matkan kansainvälisille vesille Hormuzinsalmen läpi. Myös Ranska ja Iso-Britannia saattoivat omia tankkereitaan Hormuzinsalmen läpi.[47]

Vaikka irakilainen hävittäjä hyökkäsi vahingossa Yhdysvaltojen USS Stark aluksen kimppuun, antoi Yhdysvallat sotatoimissa tukensa Irakille antamalla tiedustelutietoja iranilaisten liikkeistä. Vuoden 1987 aikana sotilaallinen tasapaino alkoi suosia Irakia, joka oli kerännyt noin miljoonan hengen armeijan. Iran oli kansainvälisesti eristyksissä, mutta se oli hankkinut aseita Neuvostoliitosta ja Ranskasta. Hankittua asearsenaalia se vahvisti kehittämällä kemiallisia aseita. Samaan aikaan Irak käytti huomattavia resursseja yrittääkseen kehittää biologisia aseita tai joukkotuhoaseita.[47]

YK:n turvallisuusneuvosto kehotti vuonna 1987 Irakia ja Irania hyväksymään tulitauon ja vetämään joukkonsa kansainvälisesti tunnustetuille rajoille ja ratkaisemaan rajakiistansa YK:n suojeluksessa käytävissä neuvotteluissa. Irak myöntyi tähän, mutta Iran vaati tarkastusta sopimukseen vaatimalla, että Irak tuomitaan sodan aloittajaksi.[47]

Sotilaalliset operaatiot kuitenkin jatkuivat ja joukkotuhoaseiden tuhovoima ilmeni Irakin pohjoisosassa, missä Iranin joukot yhteistyössä kurdien kanssa uhkasivat aluetta Kirkukista Turkin rajalle. Kemiallisten aseiden vuoksi Irakin joukot aiheuttivat raskaita tappioita kurdisiviileille Halabdjassa, missä siviileitä kaasutettiin hengiltä maaliskuussa 1988.[47] Sotatoimet jatkuivat myös Persianlahdella, missä Irak hyökkäsi Iranin valtaamalle Faon niemimaalle kemiallisia aseita käyttäen, huhtikuussa 1988. Heinäkuussa Irakin joukkojen onnistui tunkeutua syvälle Iraniin. Alkoi käydä selväksi, että Iranin sotilaallinen asema Persianlahdella oli muuttunut kestämättömäksi, ja se ilmoitti hyväksyvänsä YK:n ehdottaman päätöslauselman. Sodan päättävä päätöslauselma tuli voimaan 20. elokuuta 1988. Sota oli ollut yksi 1900-luvun tuhoisimmista konflikteista, sadat tuhannet olivat kuolleet ja suuret alueet Länsi-Iranissa ja Kaakkois-Irakissa olivat tuhoutuneet.[47]

Sota muutti Irakin historian kulkua. Se rasitti irakin sosiaalista ja poliittista elämää ja aiheutti vakavaa taloudellista tuhoa. Monet tarkkailjat uskovat, että sota oli Saddam Husseinin virhearvio, joka perustui hänen kunnianhimoonsa ja toisaalta pelkoon oman aseman haavoittuvuudesta.[48] Irakin ja Iranin välit pysyivät sodan päätyttyäkin vihamielisinä. Molemmat osapuolet jatkoivat toisen maan hallintoa vastustavien oppositioryhmien tukemista. Sissihyökkäykset ja terrori-iskut olivat yleisiä sodan jälkeisinä vuosina.[47]

Sodan jälkeen Irak aloitti jälleenrakennusohjelman, jossa keskityttiin sodan aikana eniten kärsineisiin alueisiin. Maalla oli vain vähän varoja toteuttaa tätä ohjelmaa, mutta siitä huolimatta velkaantunut Irak jatkoi suurien summien sijoittamista aseistukseen. Inflaatio ja työttömyys nousivat maassa jyrkästi. Maan hallitus lupasi avata poliittisen elämän sallimalla monipuoluevaalit ja suuremmat lehdistönvapaudet, mutta nämä lupaukset jäivät täyttämättä. Myös Baath-puolueen sisällä keskustelua käytiin vain presidentti Saddam Husseinin valitsemista aiheista, ja kaikki presidentin päätökset olivat lopullisia. Sodan jälkeen kasvoi myös Saddamin vihamielinen retoriikka Israelia ja länsimaita kohtaan.[49]

Irakin näkemys oli se, että Iranin kanssa käyty sota oli puolustautumista islamilaista vallankumousta vastaan, ei vain Irakiin vaan myös muihin Persianlahden maihin ja laajemmin Arabimaailmaan. Persianlahden monarkiat tukivat Irakia taloudellisesti sotatoimissa ja sodan päätyttyä Saddam vaati että velat annettaisiin anteeksi, hän esitti myös vaatimuksen, että Persianlahden maat rahoittavat Irakin jälleenrakennusohjelmaa. Muiden maiden tuki Irakille kuitenkin heikkeni sodan päätyttyä, mikä hermostutti Irakin hallinnon. Irakin taloudellista tilannetta heikensi se, että useat Persianlahden öljyntuottajamaat olivat ylittäneet OPEC:in heille määrittämän tuotantokiintiön, mikä johti öljyn hinnan laskuun. Tämä heikensi Irakin saamia tuloja. Saddam syytti Kuwaitia ja Yhdistyneitä arabiemiirikuntia maansa tulojen vähenemisestä, ja epäili että tuotannon kasvu johtui länsimaiden painostuksesta. OPEC nosti öljyn hintaa, mutta epäluulo säilyi.[8]

Suhteiden viilenemiseen oli muitakin syitä. Useimmat Persianlahden maat epäilivät Irakin kohdistavan aggressioita niiden suuntaan ja mahdollisesti pyrkivän alueelliseen laajentumiseen. Irak katsoi, että sillä oli historiallinen vaatimus Kuwaitin alueeseen vuodesta 1871, jolloin Kuwaitin hallitsija nimettiin alueensa kuvernööriksi Midhat Paššan alaisuudessa. Tämä väite oli nostettu esille vuonna 1961 Abdulkarim Qasimin hallinnon aikana, mutta se kohtasi voimakasta vastustusta muiden arabimaiden ja kansainvälisen yhteisön taholta. Erityisesti Irak piti tärkeänä Bubiyanin ja Warbahin saarten hallintaa, sillä näillä oli suuri merkitys Umm Qasrin sataman puolustamisen kannalta.[8]

Irakin historialliset väitteet Kuwaitin asemasta ja Irakin ja Iranin sodan aiheuttamat säröt väleissä arabimaihin, ja Saddamin halu valloittaa strategisesti merkittävät alueet, loivat pohjan konfliktille. Nämä jännitteet laukesivat, kun Irak kehitti tekosyyn konfliktille syyttämällä Kuwaitia siitä, että Kuwait porasi öljyä vaakasuoraan Irakin Al-Rumailahin öljykenttään, varastaen näin irakilaista öljyä. Tämän johdosta Irak vaati Kuwaitilta pitkäaikaista sitoumusta olla ylittämättä OPEC:n asettamaa tuotantokiintiötä, ja vaati Kuwaitilta ja tätä tukeneelta Saudi-Arabialta huomattavaa taloudellista apua.[8]

Neuvostoliiton hajoamisen vuoksi Irakin hallinto oletti, että Yhdysvallat ei näkisi Kuwaitin miehitystä Neuvostoliiton pyrkimyksenä hallita Persianlahtea. Irak oli myös taannut Yhdysvalloille öljyn saannin Persianlahdelta ja näin ollen Yhdysvaltojen väliintuloon ei uskottu. Saddam uskoi, että hyökkäys Kuwaitiin ratkaisisi Irakin kaksi pääongelmaa, akuutin taloudellisen kriisin ja tarpeen hallita strategisesti tärkeitä Bubiyanin ja Warbahin saaria. Tämä toisi Irakille myös sen tavoitteleman ylivallan Persianlahdella.[8]

Irakin joukot hyökkäsivat Kuwaitiin 2. elokuuta 1990, mikä aloitti Persianlahden sodan. YK:n turvallisuusneuvosto tuomitsi Irakin hyökkäyksen ja vaati välitöntä vetäytymistä. Irakia vastaan suunnattiin hyökkäyksen johdosta laajat pakotteet ja se asetettiin kauppasaartoon. Saddam ei kuitenkaan osoittanut merkkejä siitä, että Irakin joukot olisivat vetäytyneet Kuwaitista, ja julisti Kuwaitin Irakin maakunnaksi.[8]

Yhdysvaltain presidentti George Bush ja useat Yhdysvaltojen liittolaiset päättivät, että Irakin joukot oli ajettava Kuwaitista, ja Yhdysvaltojen joukot alkoivat saapua Saudi-Arabiaan. Yhdysvallat ja useat Lähi-idän maat mobilisoivat sotilaallisen ja poliittisen tuen YK:n turvallisuusneuvoston päätöksen täytäntöönpanon. Koalitio vaati Irakia vetäytymään Kuwaitista viimeistään 15. tammikuuta 1991, mutta irakilaiset eivät uskoneet että liittouman joukot todella hyökkäisivät, ja jos hyökkäys tapahtuisikin Irakin armeija kykenisi torjumaan hyökkäyksen.[8]

Liittouma aloitti ilmaoperaation tammikuussa 1991 ja helmikuussa alkoi täysimittainen maahyökkäys kaikilla rintamilla. Irakin armeija kukistui nopeasti ja antautui alle viikon taistelujen jälkeen. Tappio pakotti Irakin vetäytymään Kuwaitista ja hyväksymään YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat. Sotilasoperaatio ei ainoastaan tuhonnut suurta osaa Irakin asevoimista, vaan se vahingoitti vakavasti Irakin suurten kaupunkien infrastruktuuria.[8]

Tappio rohkaisi Irakin šiia- ja kurdiväestöä kapinoimaan hallintoa vastaan, mihin Irakin hallinto vastasi voimakeinoin. Yli miljoona kurdia joutui pakenemaan Turkkiin ja Iraniin. Monet menehtyivät nälkään ja sairauksiin. Lännen väliintulon myötä kurdipakolaiset pääsivät palaamaan koteihinsa Pohjois-Irakissa. Huhtikuussa 1991 Yhdysvallat, Iso-Britannia ja Ranska perustivat turva-alueen Irakin Kurdistaniin, jossa Irakin joukkoja kiellettiin toimimasta. Baath-hallinto kuitenkin sekaantui kurdien sisäpoliittisiin asioihin ajaakseen omaa etuaan kurdien autonomisella alueella. Kurdistanin demokraattisen puolueen (KDP) ja Kurdistanin isänmaallisen liiton (PUK) väliset taistelut antoivat baath-hallinnolle tekosyyn käyttää alueella sotilaallista voimaa. Irakin armeija hyökkäsi Erbiliin vuonna 1996 ja harjoitti etnistä puhdistuspolitiikkaa miehittämillään alueilla, erityisesti öljyrikkaassa Kirkukin kaupungissa ja sen ympäristössä, jotka olivat pääasiassa kurdienemmistöisiä alueita.[8]

Irakin šiiaväestöön kohdistettiin vielä suurempaa vainoa kuin kurdeihin. Šiiajohtajia oli painostettu tukemaan baath-hallintoa jo ennen Irakin ja Iranin välistä sotaa. Heidän kieltäydyttyään Saddamin hallinto kohdisti toistuvia hyökkäyksiä šiialaisia ja heidän instituutioitaan kohtaan. Šiiajohtajia tapettiin ja vangittiin ja uskonnolliset seremoniat kiellettiin, näin siitä huolimatta, että šiialaiset palvelivat uskollisesti Irakin asevoimissa Irania vastaan. Šiiat nousivat baath-hallintoa vastaan vasta Persianlahden sodan jälkeen, ja heidän kapinansa kukistettiin raa’asti. Yhdysvaltojen johtama liittouma ei perustanut šiioille samanlaista turva-aluetta Etelä-Irakiin kuin kurdeille pohjoisessa.[8]

Vaikka šiiat ja kurdit kärsivät Saddamin hallinnon suurimmasta vihasta, eivät julmuuksilta säästyneet myöskään sunnalaisen eliitin jäsenet, jotka katsottiin uhaksi maan hallinnolle. Saddam selviytyi 1990-luvulla useista vallankaappausyrityksistä, josta osan käynnistivät tyytymättömät sunnalaisen yhteisön jäsenet. Irakin turvallisuuspalvelu oli tarpeeksi tehokas pitääkseen Saddamin vallassa ja ehkäistääkseen hyökkäykset ennenkuin ne tapahtuivat.[8]

Persianlahden sodan aikana Irakille asetettu kauppasaarto säilytettiin voimassa sodan jälkeen. Sen poistamisen ehdoksi asetettiin, että Irak hyväksyy vuonna 1963 määritetyn Irakin ja Kuwaitin välisen rajan ja luopuu kaikista joukkotuhoaseistaan ja ohjuksista, joiden kantomatka on yli 150 km, ja luopuu aikeistaan valmistaa tämänkaltaisia aseita. YK:n turvallisuusneuvosto perusti UNSCOM-erityistoimikunnan, jonka tehtävä oli valvoa että Irak täyttää sille asetetut vaatimukset. Jo vuonna 1991 tuli kuitenkin selväksi, että kauppasaarto tulee kestämään paljon odotettua kauemmin, ja tänä aikana Irakin väestö tulee tarvitsemaan humanitaarista apua. Tämän johdosta YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi päätöslauselman, jolla perustettiin niin kutsuttu öljyä ruokaa vastaan -ohjelma. Sen mukaan Irak voisi YK:n valvonnassa myydä tietyn määrän öljyä ostaakseen ruokaa, lääkkeitä ja muita välttämättömiä tarvikkeita. Irakin hallitus kuitenkin hylkäsi tämän tarjouksen sillä perusteella, että se loukkasi maan itsemääräämisoikeutta. Lisäksi Irak vaikeutti toistuvasti vuosina 1991-1993 UNSCOM:n joukkotuhoaseiden etsintöjä, ja vähitellen maan hallinnon onnistui tehdä UNSCOM:n työstä lähes tehotonta. Irakin hallitus väitti lopulta, että kaikki joukkotuhoaseet on tuhottu, vaikka UNSCOM väitti, että hallinnolla on varastoissa kätkössä kiellettyä teknologiaa. Taloudellisen romahduksen uhatessa Irak hyväksyi YK:n ehdottamia toimenpiteitä, ja joulukuussa 1996 Irak aloitti uudelleen öljyn viennin, vastineeksi ensimmäiset elintarvike ja lääkelähetykset saapuivat Irakiin alkuvuodesta 1997.[50]

Alkuvuodesta 1998 YK:n turvallisuusneuvosto nosti Irakin öljyn sallitun myynnin ylärajaa, mutta Irak jatkoi UNSCOM:n työn estämistä. YK:n turvallisuusneuvosto pelkäsi, että Irak jatkoi joukkotuhoaseiden kehittämistä UNSCOM:n toiminnasta huolimatta. Joulukuussa 1998 Yhdysvallat ja Iso-Britannia hyökkäsivät Irakin sotilas- ja hallintokohteita vastaan. Pommitukset olivat voimakkaimmat sitten vuoden 1991 sodan. Ensisijaisesti kohteena oli kohteet, joiden epäiltiin liittyvän joukkotuhoaseiden kehitykseen.[50]

Hyökkäyksen jälkeen Irak kieltäytyi enää päästämästä UNSCOM:n henkilöstöä maahan, eikä maan johto suostunut myöskään YK:n ehdottamaan, Irakille suosiollisempaan päätöslauselmaan, vaan vaati pakotteiden poistamista kokonaan. Kauppasaarto oli kuitenkin alkanut jo menettää tehoaan, sillä pelkästään pakotteiden lieventäminen mahdollisti suuremman vaurauden. Tämän lisäksi Irakista salakuljetettiin yhä enemmän materiaalia, etenkin öljyä. Toimintaa helpotti se, että useat maat, etenkin Irakin naapurivaltiot, saivat suurta taloudellista hyötyä Irakin kanssa käytävän kaupan ansiosta. Kauppasaarron poistamista alkoivat vaatia myös monet YK-maat, sillä se aiheutti humanitaarista kärsimystä.[50]

Syyskuun 11. päivän terrori-iskut Yhdysvalloissa keskeyttivät keskustelut Irakin kauppasaarron lieventämisestä. Vaikka Irakilla ei ollut yhteyttä tapaukseen, katsoi Yhdysvaltain presidentti George W. Bush, että Irakin halu hankkia tai valmistaa joukkotuhoaseita ja tuki terroristiryhmille olivat uhka. Yhdysvallat teki Irakin aseistariisumisesta uuden prioriteetin ja painosti YK:n turvallisuusneuvostoa vaatimaan, että Irak ottaa UNSCOM:n henkilöstön takaisin ja noudattaa aiempia päätöslauselmia. Alun venkuloinnin jälkeen Irak joutui taipumaan vaatimuksiin. Kansainvälinen yhteisö ei ollut yksimielinen Irakiin kohdistettavista toimenpiteistä Yhdysvallat ja Iso-Britannia liittolaisineen katsoivat, että Irak hankaloittaa edelleen UNSCOM:n toimintaa ja piilottelee kiellettyjä aseita, ja tämän johdosta aloittivat sotilaallisen iskun valmistelun, keräämällä joukkoja ja sotatarvikkeita Irakin lähialueille. Toiset maat, merkittävimpinä Ranska, Saksa ja Venäjä, katsoivat että sotatoimista tulisi pidättäytyä ja ennemmin laajentaa tarkastuksia ja antaa Irakille aikaa toteuttaa velvoitteensa.[51] Maaliskuussa 2003 Yhdysvallat liittolaisineen julisti neuvottelut päättyneeksi ja aloittivat ilmahyökkäyksen Irakiin. Tätä seurasi yhdysvaltalaisten ja brittiläisten maajoukkojen hyökkäys Kuwaitista. Yhdysvaltojen kohtaama vastarinta oli kovaa, mutta huonosti organisoitua. Huhtikuussa Bagdadin puolustus romahti ja Yhdysvaltojen joukot ottivat kaupungin hallintaansa. Samaan aikaan brittijoukot valtasivat Basran, ja myös muiden Irakin suurten kaupunkien vastarinta kukistettiin. Suuret taistelut olivat ohi huhtikuun loppuun mennessä, mutta sota alkoi saada sissisodan piirteitä. Joulukuussa 2003 Yhdysvaltojen joukot löysivät Bagdadista paenneen Saddam Husseinin piilopaikan Tikritin läheltä. Myös muita Irakin hallinnon merkkihenkilöitä jäljitettiin ja pidätettiin.[51] Irakin tuomioistuin teloitti Saddam Husseinin joulukuussa 2006.[9]

Baath puolueen kaatumisen jälkeen Baathistisen Irakin aikakausi päättyi ja maahan perustettiin Koalition väliaikainen hallinto (CPA). Hallinto oli yhdysvaltalaisten johtama. Sen ensisijaisena tavoitteena oli ylläpitää turvallisuutta ja rakentaa uudelleen Irakin vaurioitunut ja rappeutunut infrastruktuuri. Sen toimintaa haittasi kapinointi, johon osallistui sekä irakilaisia että ei-irakilaisia taistelijoita muista arabi- ja islamilaisista maista. Näkyvimpiä heistä olivat entisen baath-hallinnon jäänteet ja al-Qaida-verkoston taistelijat. Heidän muodostamansa liittouma oli vastuussa useista murhista ja sabotaasista, jotka kohdistettiin Irakin turvallisuusjoukkoja ja infrastruktuuria kohtaan. Vastarinta kohdistui pääasiassa Bagdadin pohjois- ja länsipuolella oleville sunnalaisille alueille, etenkin Fallujan alueelle. Suuria yhteenottoja tapahtui myös Bagdadin eteläpuolella, missä šiialaiselle uskonnolliselle johtajalle Muqtada al-Sadrille uskolliset joukot nousivat vastarintaan Najafissa ja Karbalassa.[51]

Levottomuuksien yhä jatkuessa, koalition hallinto hajotettiin ja poliittinen valta siirrettiin Ghazi al-Yawarin johtamalle väliaikaishallinnolle. Pääministeriksi valittiin Ayad Allawi. Yhdysvaltojen johtaman liittouman joukot jäivät edelleen maahan takaamaan hallinnon työrauhan. Joukkotuhoaseita Irakista ei löydetty, mutta baathistisen tiedustelupalvelun toimistoista löydetyt asiakirjat todistivat useista Saddamin hallinnon julmuuksista. Jatkuvasta väkivallasta huolimatta tammikuussa 2005 järjestettiin onnistuneesti Irakin uuden 275-jäsenisen siirtymäkauden kansalliskokouksen yleisvaalit. Presidentiksi valittiin kurdijohtaja Jalal Talabani. Tämä nimitti uuden hallituksen johtoon Nuri al-Malikin.[9]

Poliittinen väkivalta maassa kasvoi, ja myös Yhdysvaltojen johtaman liittouman joukkoihin kohdistuneet hyökkäykset muuttuivat väkivaltaisemmiksi ja kehittyneemmiksi. Suuremman huomion saivat kuitenkin irakilaisia siviilejä kohtaan tehdyt hyökkäykset, kun sunnalaiset ja šiialaiset terroristiryhmät hyökkäsivät vastakkaisen osapuolen jäseniä vastaan. Monet hyökkäyksistä kohdistuivat poliisivoimiin. Vaikka Irakin hallituksella oli Yhdysvaltojen tuki, maalla oli vaikeuksia värvätä poliiseja ja sotilaita maan sisäisiin turvatehtäviin. Irakin al-Qaida-johtaja Abu Mus’ab al-Zarqawi surmattiin vuonna 2006.[9]

Väkivaltaisuudet maassa vähenivät vudesta 2007 alkaen, jolloin Yhdysvallat alkoi vetää joukkojaan pois Irakista.[9] Seuraavana vuonna 2008 Irak hyväksyi sopimuksen, joka määritti aikataulun Yhdysvaltojen lopulliselle vetäytymiselle. Sopimuksen mukaan Yhdysvaltojen joukkojen oli määrä vetäytyä Irakista lopullisesti vuonna 2012. Yhdysvaltojen presidentti Barack Obama kuitenkin nopeutti tätä aikataulua ja viimeiset yhdysvaltalaissotilaat poistuivat Irakista vuonna 2011. Yhdysvaltojen armeija järjesti Bagdadissa 15. joulukuuta, juhlistaakseen operaationsa ja Irakin sodan loppua.[52]

Yhdysvaltalaisten joukkojen vetäytyminen tuli sisäpoliittisesti vaikeaan aikaan. Maaliskuussa 2010 järjestettyjen parlamenttivaalien tulos osoittautui epäselväksi sen suhteen, kuka hallitsee hallitusta^selvennä. Vasta loppuvuodesta Nuri al-Maliki kykeni jatkamaan työtään maan pääministerinä. Sekava poliittinen tilanne oli omiaan kasvattamaan kansan tyytymättömyyttä ja arabikevään tapahtumat vuonna 2011, uhkasivat toistua myös Irakissa. Irakissa mielenosoitukset puhkesivat helmikuussa 2011, kun tuhannet mielenosoittajat lähtivät kaduille protestoimaan maan korkeaa työttömyysastetta, korruptiota ja riittämättömiä julkisia palveluja. Irakin poliisi vastasi aggressiivisesti ja yritti hajottaa mielenosoituksia voimakeinoin. Mielenosoittajien rauhoittamiseksi al-Maliki ilmoitti hallituksen ryhtyvän toimiin tilanteen parantamiseksi, mutta maan jälleenrakennustoimia hidasti poliittisen umpikujan jatkuminen. Maa uhkasi ajautua jälleen eri lahkojen väliseen konfliktiin, kun sunnalaiset syyttivät šiialaisen al-Malikin hallintoa varapresidentti Tariq al-Hashimin vainosta. Tämä oli joutunut pakenemaan Irakin Kurdistanin kautta Turkkiin heti Yhdysvaltojen vetäytymisen jälkeen.[52]

Sunnalaisten protestit al-Malikin hallintoa kohtaan ja maan yleinen sekasortoinen tila yhdessä Irakin ulkopuolisten arabikevään tapahtumien kanssa johtivat uuteen levottomuuksien aaltoon. Irakin turvallisuusjoukot yrittivät tukahduttaa mielenosoituksia väkivalloin, mikä aiheutti muun muassa 40 siviilin kuoleman Hawijan kaupungissa vuonna 2013. Sunnien ja šiiojen väliset jännitteet kärjistyivät pommi-iskuiksi, kun radikaalit sunnimuslimit toteuttivat useita pommi-iskuja, ja siviiliuhrien määrä lisääntyi merkittävästi.[52]

Irakin länsiosissa sunnalaiset militanttiryhmät hyötyivät Syyrian vastaavien läheisyydestä, ja aseita ja taistelijoita virtasi edestakaisin Irakin ja Syyrian rajan yli. Huhtikuussa vuonna 2013 Irakin al-Qaida ja jotkin Syyrian opposition radikaalit elementit alkoivat toimia yhdessä nimellä Irakin ja Levantin islamilainen valtio, joka tunnetaan myös nimellä ISIS. Vuoden 2013 mennessä ISIS oli noussut vakavaksi uhaksi Irakin hallitukselle maan länsi- ja pohjoisosissa. Tammikuussa 2014 ISIS otti hallintaansa pääosin sunnien asuttaman Fallujan kaupungin ja kesäkuussa järjestö sai hallintaansa pohjoisen Mosulin, Irakin toiseksi suurimman kaupungin. ISIS kohtasi Mosulissa vain vähän Irakin turvallisuusjoukkojen vastarintaa. Julkisuuteen alkoi pian ISISin valloitusten edetessä tulla kuvia ISIS-joukkojen julmuuksista ja irakilaisten sotilaiden teloituksista.[52]

Irakin turvallisuusjoukot osoittautuivat kyvyttömiksi vastustamaan ISISin hyökkäystä. Sen sijaan useat miliisijoukot näyttivät olevan paremmin valmistautuneita torjumaan kapinallisia. Pian sen jälkeen kun ISIS oli vallannut Mosulin, Irakin hallitus ryhtyi virallisesti tukemaan miliisijoukkoja, joista muodostettiin Kansan mobilisointiyksiköt (Al-Hashd Al-Sha'abi, PMF). Yksi Irakin merkittävimmistä šiialaispapeista Ali al-Sistani kehotti seuraajiaan liittymään PMF:ään taistelussa ISISiä vastaan. Tuhannet irakilaiset noudattivat tätä kehotusta, ja PMF alkoi johtaa ISISin vastaista taistelua pysäyttääkseen ISISin etenemisen etelään.[52]

ISISin valtaamilla alueilla Pohjois-Irakissa vähemmistöyhteisöt kärsivät ISISin terrorista, murhista ja sieppauksista. Hallitsemillaan alueilla ISIS uhkasi ei-muslimeja kuolemalla, mikäli he kieltäytyivät kääntymästä islamiin tai maksamasta jizya-veroa. Monet kristityt, jesidit ja turkmeenit joutuivat pakenemaan kodeistaan.[52]

Kurdistanin aluehallituksen (KRG) peshmerga-taistelijat kykenivät karkottamaan ISISin joiltakin valtaamiltaan alueilta Pohjois-Irakissa, mukaan lukien sellaisilta alueilta, jotka olivat Irakin Kurdistanin alueen ulkopuolella. Myös Yhdysvallat osallistui ISISin vastaiseen taisteluun ja suoritti ilmaiskuja estääkseen sen etenemisen pitemmälle kurdialueille. Peshmerga-joukot karkottivat ISISin öljytuottajakaupunki Kirkukista, ja kurdit alkoivat pitää sitä oman autonomisen kurdialueensa osana.[52]

ISISin aiheuttama kriisi heikensi pääministeri Nuri al-Malikin tukea. Tämän lahkollinen hallintotapa nähtiin merkittävänä tekijänä sunnimuslimien vieraantumiseen. Vaikka hänen johtamansa koalitio voitti vuoden 2014 parlamenttivaalit, siirrettiin al-Maliki syrjään ja pääministeriksi nimettiin Haider al-Abadi. Tämän pääministerikautena Yhdysvaltojen johtaman liittouman tuki ISISin vastaisessa taistelussa jatkui. Vuoden 2017 loppuun mennessä ISIS oli kukistettu suurimmassa osassa maata.[52]

Sillä välin KRG:n virkamiehet järjestivät ei-sitovan kansanäänestyksen itsenäisyydestä KRG:n hallitsemilla alueilla. Se hyväksyttiin ylivoimaisella enemmistöllä, mutta kansanäänestys sai hyvin vähän kansainvälistä kannatusta. Monet maat kehottivat KRG:tä olemaan jatkamatta näitä toimia, jotta alueen jo ennestään epävakaa tilanne ei pahentuisi entisestään. Irakin keskushallinto vastusti kansanäänestystä jyrkästi, ja hallitus lähetti joukkoja KRG:n rajojen ulkopuolisille alueille, jotka sekä KRG että Irakin hallitus katsoivat omakseen. Tämä johti yhteenottoihin osapuolten välillä. Irakin joukot valtasivat Kirkukin sekä muut kiistanalaiset alueet kurdien autonomisen alueen ulkopuolella. Tilannetta rauhoitti se, että samanaikaisesti yrittivät löytää tilanteeseen diplomaattista ratkaisua.[52]

Vuonna 2018 järjestetyissä parlamenttivaaleissa šiiapappi Moqtada al-Sadrin johtama koalitio sai yllätysvoiton. Monella alueella vaalituloksissa oli epäselvyyksiä, joillakin ei-kurdienemmistöisillä alueilla Kurdistanin isänmaallinen liitto (PUK) sai äänienemmistön. Pääministeri Haider al-Abadi määräsi komitean tutkimaan vaalien oikeudenmukaisuutta, mika paljasti väärinkäytösten olleen laajalle levinnyttä. Äänten uudelleenlaskenta ei kuitenkaan muuttanut vaalitulosta merkittävästi. al-Sadr ja al-Abadi solmivat poliittisen liiton, mutta hallituksen muodostamista hidastivat mielenosoitukset, joissa protestoitiin hallinnon korruptiota ja puutteellisia julkisia palveluita. Mielenosoitukset muuttuivat väkivaltaisiksi ja ne aiheuttivat kuolonuhreja, eikä tilannetta rauhoittanut että hallitus saatiin lopulta muodostettua. al-Sadr siirtyi oppositioblokkiin ja vaati al-Abadin eroa, koska tämä ei heidän mukaansa ollut kyennyt vastaamaan mielenosoittajien huoliin. Uudeksi presidentiksi 2018 noussut Barham Salih nimitti heti valtaan noustuaan pääministeriksi Abel Abdul Mahdin, joka sai tehtäväkseen hallituksen muodostamisen. Poliittisen kiistelyn vuoksi hallituksen muodostaminen ja maan sisäinen asioiden hoito oli hidasta ja mielenosoitukset jatkuivat ja niille antoivat tukensa sekä Moqtada al-Sadr että Ali al-Sistani. Mahdi erosi pääministerin virasta vuonna 2019, tähän mennessä mielenosoitukset olivat aiheuttaneet satoja kuolonuhreja ja tuhansia loukkaantuneita.[53]

Mielenosoituksissa protestoitiin myös ulkomaiden puuttumista Irakin asioihin. Mielenosoittajat polttivat Najafissa Iranin konsulaatin protestoidakseen Iranin sekaantumista Irakin politiikkaan. Yhdysvallat taas kohdisti joulukuussa 2019 ilmaiskuja radikaaliin irakilaiseen Kata'ib Hizbollah -järjestöön, jolla on läheiset siteet Iraniin. Mielenosoittajat syyttivät Yhdysvaltoja Irakin suvereniteetin loukkaamisesta. Kaksi päivää myöhemmin mielenosoittajat hyökkäsivät Yhdysvaltojen Bagdadin suurlähetystöön. Tammikuun alussa 2020 iranilainen sotilaskomentaja Qassem Suleimani saapui Bagdadiin tapaamaan Kata'ib Hizbollahin komentajaa. Molemmat kuolivat Yhdysvaltojen ilmaiskussa, mikä raivostutti irakilaiset ja sai parlamentin pyytämään hallitusta lopettamaan vuoden 2014 sopimuksensa Yhdysvaltojen kanssa. Tapauksen johdosta Iranin ballistiset ohjukset iskeytyivät Irakin lentotukikohtiin, joita Yhdysvallat oli käyttänyt. Pommituksissa ei tullut kuolonuhreja.[53]

Mielenosoitukset maassa jatkuivat sekä Yhdysvaltoja että hallitusta kohtaan, mutta koronaviruspandemian puhkeaminen vaikeutti niiden järjestämistä 2020 helmikuusta alkaen. Maailmanlaajuinen pandemia kuitenkin vain pahensi Irakin taloudellista tilannetta, sillä öljyn kysynnän lasku aiheutti öljyn hinnan romahtamisen.[53]