Ion Antonescu

Antonescu syntyi porvariperheeseen, jossa oli jonkinlaisia sotilasjuuria. Hän kävi Craiovan ja Iașin sotilaskouluja, valmistui luokkansa priimuksena ratsuväkikoulusta 1904 ja 1911 sotilasakatemiasta.

Luutnanttina Antonescu otti osaa vuoden 1907 maatyöläisten kapinan tukahduttamiseen Galațin lähistöllä. Vuonna 1913 hän osallistui toiseen Balkanin sotaan Bulgariaa vastaan ja hänet palkittiin Romanian korkeimmalla kunniamerkillä. Ensimmäisessä maailmansodassa hän toimi marsalkka Constantin Prezanin esikuntapäällikkönä. Hän suunnitteli Romanian menestyksekkään puolustuksen Saksan sotamarsalkka August von Mackensenin hyökkäystä vastaan Moldaviassa 1917 syksyllä, kun loput Romaniasta oli jo miehitetty loppuvuodesta 1916.

Antonescu sai mainetta taitavana ja käytännönläheisenä komentajana. Hän sai lempinimen Câinele roșu (punainen koira). Vuonna 1919 Unkarin-Romanian sodan aikana Antonescu ja kenraaliluutnantti Constantin Prezan organisoivat operaation, jossa Romania sai voiton Unkarin puna-armeijasta ja miehitti Budapestin. Antonescu ylennettiin everstiluutnantiksi ja hänelle myönnettiin Romanian korkea-arvoisin Mikael Rohkean sotilasritarikunnan kunniamerkki joulukuussa 1919.[1]

Vuodet 1922–1926 hän oli sotilasattašea Ranskassa ja Isossa-Britanniassa. Hän palasi Școala Superioară de Războin (ylempi sotilaskoulu) johtajaksi vuosiksi 1927–1930 ja oli suuren päämajan päällikkö 1933–1934.

Entisen kuninkaan Ferdinandin poika Kaarle II palasi maanpaosta kesäkuussa 1930 ja syrjäytti alaikäisen poikansa Mikaelin (s. 1921) valtionhoitajat. Antonescu nimitettiin puolustusministeriksi 1937–1938. Helmikuussa 1938 kuningas julistautui itsevaltiaaksi fasistisen rautakaartin kasvavan vallan pelossa ja perusti korporatiivisen diktatuurin.

Syyskuussa 1940, kun Romanian oli pitänyt luovuttaa Bessarabia ja Pohjois-Bukovina Neuvostoliitolle (28. kesäkuuta) Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti ja Pohjois-Transilvania Unkarille (30. elokuuta), kuningas Kaarle II nimitti Antonescun pääministeriksi (4. syyskuuta). Antonescu muodosti Rautakaartin kanssa ns. Kansallisen legioonalaishallituksen. Hän pakotti kuninkaan luopumaan kruunusta ja lähtemään maapakoon. Kaarlen poika Mikael kruunattiin jälleen kuninkaaksi 6. syyskuuta. Antonescu nimitti itsensä arvonimellä Conducător, johtaja, ja otti diktatoriset oikeudet. Kuninkaalle jäi vain keulakuvan asema.

Kansallisen legioonalaishallituksen johtaja, Conducător Ion Antonescu ja varapääministeri, Rautakaartin johtaja Horia Sima lokakuussa 1940. Kuvassa Antonescun ja Siman yläpuolella Rautakaartin edesmenneen perustajan Corneliu Zelea Codreanun kuva

Romanialla oli mahdollisuus revanssisotaan kolmella suunnalla, Saksa lännessä, Neuvostoliitto idässä ja Bulgaria etelässä. Antonescu haki liittoa Saksan kanssa, saadakseen takaisin edes Neuvostoliitolle menetetyt alueet. Liitto oli kiinnostava myös Saksan kannalta, jota kiinnostivat Romanian tärkeät öljyvarat. Ensimmäiset Saksan joukot saapuivat maahan 12. lokakuuta 1940 uudistamaan Romanian asevoimia. Antonescu piti myös sotaa Unkarin kanssa Transilvaniasta väistämättömänä, kun Neuvostoliitto olisi lyöty.

Pääartikkeli: Kansallinen legioonalaishallitus

Antonescu lähestyi fasistista ja antisemiittistä rautakaartia ja tarjosi heille paikkoja hallituksessa 15. syyskuuta 1940. Hän halusi tuota kautta kaartin omaan hallintaansa, koska sen paramilitaariset toimet söivät maan poliittista vakautta. Ajanjakso tunnetaan Romaniassa nimellä kansallislegioonavaltio (Statul național-legionar). Viimein, Antonescun kieltäydyttyä toistuvasti rautakaartin vaatimuksista, se kapinoi 21. tammikuuta 1941. Antonescu murskasi kapinan nopeasti Saksan hyväksyessä toimen taloudellisen vakauden nimessä. Rautakaarti kiellettiin ja sen johtajat vangittiin tai karkotettiin maasta.

Pääartikkeli: Toinen maailmansota

Antonescu (oik.) kättelee Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentropia tammikuussa 1943.

Romanian armeija liittyi Saksan Wehrmachtin kanssa hyökkäykseen Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 suurimpien laillisten puolueiden johtajien tuella. Joukot miehittivät menetetyt alueet, kuten myös Odessan. Odessassa järjestettiin syksyllä yksi historian verisimmistä joukkomurhista. Antonescu nimitti itsensä marsalkaksi ja Odessan satama nimitettiin uudelleen hänen mukaansa. Sotamenestys ja uudistukset toivat Antonesculle merkittävän kansansuosion. Maassa siedettiin jonkinlaista johdon arvostelua, ja jotkut historioitsijat ovat pitäneet Romaniaa vähiten Saksaa myötäilevänä sen liittolaismaista.

Antonescun teloitus

Romanian joukot eivät pysähtyneet entisille rajoilla, vaan jatkoivat syvemmälle Ukrainaan ja Venäjälle. Romanian poliitikot ja liittoutuneet protestoivat päätöstä. Romanian kärsittyä murskaavat tappiot Stalingradissa Antonescun kansansuosio hiipui nopeasti. Hän aloitti neuvottelut aselevosta, muttei voinut hyväksyä vaatimusta ehdottomasta antautumisesta.

Kesällä 1944 puna-armeijan työntäessä saksalaisia kohti Romaniaa Antonescu kieltäytyi neuvottelemasta rauhasta, luultavasti kunniakäsityksensä vuoksi tai poliittisten kykyjensä puutteesta johtuen. Epätoivoisessa tilanteessa 24. elokuuta 1944 kuningas Mikael, jota Romania poliittiset puolueet tukivat, syrjäytti Antonescun ja pidätytti hänet.

Antonescu luovutettiin Neuvostoliittoon. Hänet tuotiin myöhemmin takaisin Romaniaan, ja toukokuussa 1946 hänet asetettiin liittoutuneiden valvontakomission vaatimusten mukaisesti oikeuden eteen sotarikoksista, hyökkäyssodan valmistelusta, sekä maanpetoksesta. Hänet tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin yhdessä kolmen muun hallintonsa edustajan kanssa Jilavan linnoituksessa lähellä Bukarestia 1. kesäkuuta 1946.

Iașin pogromi, Romanian viranomaisten murhaamia juutalaisia kadulla Iașissa 29. kesäkuuta 1941.

Pääartikkeli: Holokausti

Antonescun rooli holokaustissa on epäselvä.^lähde? Hän ei hyväksynyt natsien näkemystä herrarodusta, ja hänen antisemitisminsä oli suurimmaksi osaksi taloudellista nationalismia. Hänen ottoäitinsä Frida Cuperman oli juutalainen, kuten hänen entinen vaimonsa Rasela Mendel, jonka hän nai Lontoossa 1920-luvulla.

Kesällä 1941 Antonescu käynnisti Romanian oman version lopullisesta ratkaisusta. Ohjelman mukaan Bessarabian ja Bukovinan juutalaisväestö tuli evakuoida ja eliminoida. Vuonna 1941 etenevä Romanian armeija syytti ”juutalaisia vastarintaliikkeitä” hyökkäyksistä ja määräsi kaikki Bessarabian ja Bukovinan juutalaiset (80 000–150 000), joita syytettiin kommunistiagenteiksi virallisessa propagandassa, siirrettäväksi Transnistriaan. Useat kuolivat viikon kestäneellä matkalla kuolemanjunalla itään ilman riittävää vettä ja ruokaa. Joulukuussa 1941 ilmoitettiin 108 000 juutalaista asutetun Transnistriaan. Vuonna 1942 viranomaisten mukaan maakunnassa oli 80 087 juutalaista ja joulukuussa 54 300. Kuljetukset lopetettiin aikaisin 1942 ja maaliskuussa 1943 siirretyt juutalaiset tuotiin takaisin Romaniaan. Noin 10 000 palasi.[2] [3]

Vanhan Romanian noin 300 000 juutalaista ei lähetetty saksalaisten pyynnöstä huolimatta leireille, ilmeisesti siinä pelossa, että koko maan talous romahtaisi.

Puhdistukset jatkuivat miehitetyssä Transnistriassa, jossa 70 000–90 000 juutalaista ja romania sekä tuntematon määrä Neuvostoliiton juutalaisia ammuttiin ja näännytettiin nälkään.

Romanian armeija murhasi arviolta noin 280 000 - 380 000 juutalaista kesien 1941-1942 välisenä aikana. Raul Hilbergin mukaan "mikään muu maa, paitsi Saksa, ei osallistunut yhtä laajamittaisesti juutalaisten tuhoamiseen kuin Romania." Kun Antonescu havaitsi Saksan olevan häviämässä toisen maailmansodan, hän alkoikin suojella juutalaisia, vaikka oli aiemmin henkilökohtaisesti määrännyt armeijan murhaamaan heidät. Antonescun aikainen Romania on suoraan vastuussa noin 400 000 juutalaisen tuhoamisesta.

• The Report of the International Commission on the Holocaust in Romania was submitted to President Ion Iliescu in Bucharest on November 11, 2004 (Wieselin komission raportti holokaustista Romaniassa) The Wiesel Commission. 2004. Yad Vashem. Arkistoitu lokakuu 14, 2009. Viitattu 27. kesäkuuta 2009. (englanniksi)
• Dennis Deletant: Hitler’s Forgotten Ally. Palgrave MacMillan, 2006. ISBN 1403993416. (englanniksi)

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ion Antonescu Wikimedia Commonsissa