Intiantari

Naaraan pää lähikuvassa.

Nuori yksilö.

Intiatarin tieteellisen nimen hylocrius antoi William Ogilby vuonna 1838. Lajin katsotaan nykyisin kuuluvan omaan monotyyppiseen sukuunsa Nilgiritragus. Aikaisemmin se on määritelty osaksi puolivuohien (Hemitragus) sukua.[1] Sen on myös joissain yhteyksissä esitetty olevan himalajanpuolivuohen (Hemitragus jemlahicus) alalaji.[2]

Intiantari on kooltaan jonkin verran suurempi, himalajanpuolivuohi. Urokset ovat lisäksi naaraita suurempia. Urosten paino on 80-100 kg ja naaraiden 50 kg. Urosten ruumiinpituus on 150 cm ja säkäkorkeus 100-110 cm, kun naaraiden vastaavat lukemat ovat 110 cm ja 80 cm. Turkki on himalajantariin verrattuna lyhyt. Naaraat ja nuoret yksilöt ovat väritykseltään kellertävänruskeita tai harmaita. Urokset saavat vanhetessaan mustanruskean värityksen. Selässä uroksilla on hopeainen satulakuvio, joka puolestaan vaalenee iän myötä. Naaman sivuilla uroksilla on hopeiset juovakuviot, kun taas naarailla erityistä kuviointia ei ole. Uroksilla ja naarailla on lyhyet sarvet, jotka kasvavat kaartuen taaksepäin. Naaraiden sarvet ovat pienemmät. Intiantarinaarailla on neljä nisää, mikä poikkeaa puolivuohien kahdesta.[2]

Intiantaria tavataan Intian Keralan ja Tamil Nadun osavaltioissa maan eteläosassa alueella, joka kattaa pienen osan Länsi-Ghatien vuorista. Huomattava osa niiden elinalueesta käsittää seutuja 1 200–2600 metrin korkeudella merenpinnasta. Se suosii korkeiden seutujen kallioita, ruohikkojen peittämiä kukkuloita ja avointa maastoa.[1] Seutu on hyvin sateinen ja vuotuinen sadanta alueella saattaa olla jopa neljä metriä.[2]

Intiantarit esiintyvät tavallisesti 11–71 yksilöä käsittävinä laumoina. Eri laumoihin saattaa kuulua pelkästään uroksia, pelkästään naaraita tai näiden jälkikasvua, tai uroksia ja naaraita sekaisin. Aktiivisia intiantarit ovat aamusta myöhäiseen iltaan saakka. Ne laiduntavat yleensä aamulla tai myöhään iltapäivällä. Keskipäivän kuumuudessa ne liikkuvat korkeammille seuduille kallioiden varjoon.[2]

Intiantarien petoeläimiä ovat leopardi, vuorisusi ja tiikeri. Lauman levätessä vähintään yksi intiantareista on aina vartiossa ja hälyttää esimerkiksi petoeläimiä havaitessaan. Hälytysääni on vihellys tai korskahdus. Intiantarien näkö on erittäin hyvä ja ne havaitsevat erityisen helposti alhaalta päin saapuvan vaaran. Sen sijaan ne ovat jonkin verran haavoittuvaisempia ylhäältä päin lähestyttäessä.[2]

Intiantarit lisääntyvät pääasiassa kesäkuun ja elokuun välisenä aikana. Urokset kamppailevat keskenään ensin rituaalinomaisesti päänsä laskemalla ja selkää köyristäen. Etenkin samankokoiset urokset saattavat ottaa lopuksi yhteen keskenään. Naaraat synnyttävät tavallisesti tammikuun ja helmikuun välillä tiineyden kestettyä 178-190 päivää. Kilejä on yleensä vain yksi, mutta joskus harvoin myös kaksi. Muutamat ensimmäiset viikkonsa se viettää piilotellen aluskasvillisuudessa sen emon laiduntaessa. Noin kahden kuukauden kuluttua kili alkaa seurata emoaan, joka imettää sitä 4–6 kuukauden ajan. Sukukypsäksi ne kasvavat kolmen vuoden ikäisinä. Intiantarit voivat elää yhdeksänvuotiaiksi saakka.[2]

Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto eli IUCN on määritellyt intiantarin erittäin uhanalaiseksi lajiksi. Koko kannan kooksi on arvioitu alle 2 500 täysikasvuista yksilöä ja kannan uskotaan olevan laskussa. Suurimmat uhat lajille ovat elinympäristön häviäminen ja salametsästys. Eri kannat ovat myös pieniä ja sijaitsevat toisistaan erillään. Intiantari on suojeltu Intiassa, mutta lakia esimerkiksi salametsästyksen suhteen ei seurata useinkaan.[1]