Brittiläinen Intia

Brittiläisellä Intialla (engl. British India tai British Raj) tarkoitetaan brittien hallintoa vuosien 1858 ja 1947 välillä Intian niemimaalla tai nykyisten Intian, Bangladeshin, Pakistanin ja Myanmarin alueella, jolloin nämä valtiot olivat brittiläisen imperiumin hallinnassa.

Intia
India
1858–1947
kauppalippu vaakuna

Brittiläiset provinssit vaaleanpunaisella, intialaiset kuningaskunnat keltaisella.
Brittiläiset provinssit vaaleanpunaisella, intialaiset kuningaskunnat keltaisella.
Valtiomuoto perustuslaillinen monarkia
Intian keisari/keisarinna Viktoria (1858–1901)
Edvard VII (1901–1910)
Yrjö V (1910–1936)
Edvard VIII (1936)
Yrjö VI (1936–1947)
Pääkaupunki Kalkutta (1858–1912)
New Delhi (1912–1947)
Shimla (kesäisin)
Historia
– Sepoykapina 10. toukokuuta 1857
– Britannian hallinto alkoi 2. elokuuta 1858
– itsenäisyys ja jako 15. elokuuta 1947
Viralliset kielet englanti, hindustani
Valuutta Brittiläisen Intian rupia
Seuraajat Pakistanin dominion lippu Pakistanin dominio
Intian dominion lippu Intian dominio
 Burma

Hallinto

Keskushallinto

Brittiläisen Intian korkein hallitus­viran­omainen oli Britannian hallitukseen kuulunut Intian valtiosihteeri, jolla oli apunaan Intian oloihin perehtyneistä henkilöistä nimitetty neuvosto. Hänen alaisuudessaan Delhissä toimi Intian keskushallitus, jonka johdossa oli englantilainen kenraalikuvernööri eli varakuningas. Vuonna 1919 Intiaan perustettiin myös kaksi­kamarinen parlamentti, jossa oli 60-jäseninen valtioneuvosto ja 144-jäseninen lainlaatija­kunta.[1]

Hallinnollinen jako

Intian eri alueet olivat hallinnollisesti erilaisessa asemassa. Maassa oli 15 maakuntaa eli provinssia, jotka alkujaan olivat välittömästi Britannian hallituksen alaisuudessa, mutta joille vuonna 1919 myönnettiin melko laaja itsehallinto-oikeus. Näiden lisäksi oli noin 700 intialaisten ruhtinaiden hallitsemaa ruhtinaskuntaa, jotka olivat Intian brittiläisen keskus­hallinnon ylivalvonnan alaisia vasallivaltioita. Provinssit käsittivät yhteensä 2 834 000 km²:n ja vasalli­valtiot 1 842 000 km²:n laajuisen alueen.[1]

Intian provinsseja olivat Assam, Bengali, Bihar ja Orissa, Birma, Bombay, Madras, Punjab, Agran ja Odhin yhdistynyt provinssi, Keskiprovinssit ja Berar, joiden ylin hallinto­virka­mies oli kuvernööri, sekä Andamaanien ja Nikobaarien provinssi, Ajmer-Merwera, Belutšistan, Delhi ja Luoteisrajaprovinssit, joiden ylin hallinto­virka­mies oli pääkomissaari.[2]

Autonomisista intialaisista valtioista välittömästi kenraali­kuvernöörin alaisuudessa olivat Hyderabad, Mysore, Baroda, Jammu ja Kashmir, Gwalior ja Sikkim sekä 406 pientä suojelumaata. Paikallisten viran­omaisten alaisuudessa oli 265 pientä ruhtinas­kuntaa.[2]

Historia

Vuonna 1600 perustettiin Englannin ja Intian välistä kauppaa varten Englannin Itä-Intian kauppakomppania, joka vähitellen sai Intiassa suuren valtiollisenkin vaikutus­vallan, varsinkin sen jälkeen, kun suurmogulien valtakunta 1700-luvun alussa hajosi. Jo vuonna 1613 se sai sulttaani Džahangirilta oikeuden perustaa tuki­kohta rannikolle. Kauppa­komppania perusti Bombayn vuonna 1668 ja Kalkutan 1686.[3]

Intian rannikolla oli pienehköjä alueita myös Ranskalla ja Portugalilla, muun muassa Mahé ja Goa. Ranska yritti suuressa siirto­maa­sodassa 1756–1763 karkottaa britit Intiasta, mutta ei onnistunut. Sen sijaan Britannia sai vähitellen laajennetuksikin valtaansa maassa sekä sodilla että intialaisten ruhtinaiden kanssa tekemillään sopimuksilla, ja 1800-luvun puoli­välissä se hallitsi jo koko Intiaa, vähäisiä edelleen Ranskalle ja Portugalille kuuluneita rannikko­alueita lukuun ottamatta, joko suoraan tai sopimus­teitse vasalleiksi tulleiden ruhtinaiden välityksellä.[3]

Intiassa käynnistyi vuonna 1857 siirtomaavaltaa vastaan suunnattu sepoykapina. Se kukistettiin, ja kapinan jälkeen Intian hallinto siirrettiin lopullisesti kauppa­komppanialta Britannian kruunulle. Vaikka Intia ei ollut itsenäinen valtio, se julistettiin vuonna 1877 keisari­kunnaksi, ja Britannian kuningatar Viktoriasta tuli Intian keisarinna. Myös häntä seuranneet Britannian kuninkaat olivat samalla Intian keisareita vuoteen 1947 saakka.[3]

Intian sivistyneistö alkoi pian vaatia itse­hallintoa. Intialaisten taistelu brittien valtaa vastaan alkoi 1880-luvulla ja sen organisoi Intian kongressipuolue. Kongressipuolue oli kokoomuspuolue ja muistutti länsimaista vaaliliittoa, koska siihen kuului useita brittihallintoa vastustaneita poliittisia ryhmiä. Monet vapausliikkeen johtajat olivat saaneet länsimaista poliittisia vaikutteita ja kannattivat demokratiaa ja tasa-arvoa. He olivat kastilaitoksen vastustajia.[4]

Bombayssa perustettu kansallis­kongressi asetti itsehallinnon virallisesti tavoitteekseen vuonna 1906. Vuonna 1909 Intialle vahvistettiinkin uusi perustuslaki, jolla Intia sai oman parlamentin, jonka jäsenistä kuitenkin vain osa oli intialaisia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Intian ja sen maakuntien itsehallintoa vähitellen laajennettiin, mutta intialaisten mielestä liian hitaasti. Monet intialaiset ryhtyivätkin Mahatma Gandhin johdolla väkivallattomaan vastarintaan.[3]

Vuonna 1936 Britannian parlamentti hyväksyi Intialle uuden valtiosäännön. Intiasta tuli liittovaltio, jolla oli kaksi­kamarinen parlamentti. Vastuu ulko­politiikasta ja maan­puolustuksesta jäi kuitenkin yhä brittiläiselle kenraalikuvernöörille, jolla oli myös parlamentin säätämiin lakeihin nähden veto-oikeus.[3]

Toisen maailmansodan jälkeen intialaisten vaatimukset itsenäisyydestä voimistuivat edelleen. Vaikka maa ei ollut itsenäinen, se oli YK:n jäsen järjestön perustamisesta lähtien. Maan muslimiväestö vaati kuitenkin oman valtion, Pakistanin perustamista. Varakuninkaan, lordi Mountbattenin johdolla saatiinkin vuonna 1946 aikaan sopimus, jonka mukaan brittiläinen hallinto ja samalla Intian keisari­kunta lakkautettiin elokuun 15. päivästä 1947 lähtien, ja pääosa siihen­astisen Intian alueista jaettiin kahdeksi valtioksi, nykyiseksi Intiaksi ja Pakistaniksi, joka aluksi käsitti myös nykyisen Bangladeshin. Lisäksi erillisiksi valtioiksi muodostettiin aiemmin Intian keisari­kuntaan kuuluneet Ceylon (nyk. Sri Lanka) ja Burma (nyk. Myanmar).[3]

Brittien perintö

Briteiltä periytynyt koululaitos keskittyi humanistisiin aineisiin käytännön asioiden kustannuksella, mikä todettiin parlamentin vuonna 1964 teettämässä tutkimuksessa. Teknisiä aineita opetettiin lähes pelkästään teollisuuslaitosten omissa ammattikouluissa, mikä johti insinööripulaan.[4]

Brittivallan aikana riisi oli saatu Britannian siirtomaasta Burmasta. Vehnää oli ostettu Kanadasta ja Australiasta. Huonojen satovuosien varalta oli 1900-luvun alussa laadittu säännöstelyjärjestelmä. Sillä oli pyritty siihen, että tuotettu vilja oli jaettu alijäämäalueille samaan aikaan, kun hintasululla ja maan sisäisillä tulleilla oli estetty kiskurihinnat. Säännöstelyjärjestelmän heikkoutena oli ollut se, että viljakuljetukset osavaltiosta toiseen eivät olleet ehtineet ajoissa perille. Siitä oli seurannut, että suurta nälänhätää Bengalissa vuonna 1943 ei ollut pystytty estämään. Säännöstelyjärjestelmä säilyi kuitenkin lähes sellaisenaan 1960-luvun puoliväliin saakka.[4]

Britit olivat rakentaneet Intiaan laajan rautatieverkoston.[4]

Lähteet
  1. ”Intia”, Pieni tietosanakirja 1, s. 768. Otava, 1926. Teoksen verkkoversio.
  2. ”Brittiläinen maailmanvalta”, Iso tietosanakirja 2, s. 321–326. Otava, 1931.
  3. ”Intia”, Otavan iso Fokus 2, s. 1284–1292. Otava, 1973. ISBN 951-1-00272-4.
  4. Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva: Mitä Missä Milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 73–75, 79. Otava, 1966.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.