Intersukupuolisuus

Arviot intersukupuolisuuden määristä liikkuvat 1:4 500 ja 1,7 % välillä. Vaihtelu tulee siitä miten intersukupuolisuus rajataan. Pienin arvio on intersukupuoliset, joiden sukupuolta ei pystytä määrittämään sukuelinten perusteella syntymän hetkellä. Luvun 1,7 % on esittänyt Melanie Blackless kollegoineen vuonna 2000 ja heidän määritelmänsä pitää sisällään kaikki tapaukset, joissa sukupuolikehitys ei etene tavanomaisesti kromosomien, sukurauhasten, hormonien tai sukuelinten kautta tarkasteltuna. Hollannin yhteiskuntatieteellisen tutkimuskeskuksen julkaisemassa tutkimuksessa vuonna 2014 arvio intersukupuolisten määrästä oli 0,5 %. Hollannin yleisyysarvion perusteella Suomessa olisi 20 000–30 000 intersukupuolista.[2]

Kaikilla sikiöillä on aluksi naistyyppiset ulkoiset sukuelimet, jotka muuttuvat normaalisti poikasikiöillä miestyyppisiksi dihydrotestosteronin vaikutuksesta.[3] Joskus sukuelinten kehitys poikkeaa tavanomaisesta, jolloin syynä saattavat olla esimerkiksi raskaudenaikaiset hormonitoiminnan muutokset, mutaatiot tai altistuminen vierasaineille. Yleisin syy sille, että sukuelimissä on sekä maskuliinisia että feminiinisiä piirteitä on se, että naistyypin XX-kromosomiston omaavalle sikiölle kehittyy lisämunuaisen liikakasvua, mikä saa lisämunuaisen tuottamaan liikaa androgeenejä. Tämä johtaa muun muassa siihen, että ulkoisiin sukuelimiin kehittyy miehisiä piirteitä.[4] Osalla intersukupuolisista ihmisistä on naisen ulkoiset sukuelimet mutta ei kohtua eikä munasarjoja, jolloin intersukupuolisuus saatetaan havaita vasta murrosiässä.[5]

Pääartikkeli: Juridinen sukupuoli

Intiassa mm. hijroilla, eunukeilla ja transgender-ryhmään kuuluvilla on oikeus määritellä itsensä kolmanteen sukupuoleen kuuluvaksi.[6]

Vuoden 2019 alusta Saksasta tuli ensimmäinen Euroopan maa, joka tunnustaa intersukupuolisten ihmisten kolmannen sukupuolen identiteetin. Intersukupuoliset henkilöt voivat virallisissa dokumenteissa valita sukupuolekseen naisen tai miehen sijaan moninaisen. He tarvitsevat rekisteröitymistä varten lääkärintodistuksen. Lakimuutos johtui maan perustuslakituomioistuimen tekemästä päätöksestä.[7]

Intersukupuoliset voidaan rekisteröidä väestökirjanpidossa kolmannen sukupuolen edustajiksi nykyisin Saksan lisäksi muun muassa Intiassa ja Australiassa.

Suomessa sukupuolta ei ole määritelty laissa eikä sitä miten sukupuoli määritellään. Laissa väestötietojärjestelmästä edellytetään, että henkilöllä on henkilötunnus, jonka yksilönumerossa pariton numero tarkoittaa miestä ja parillinen naista.[8] Vuonna 2027 väestötietojärjestelmässä on tarkoitus siirtyä juoksevaan numerointiin, jolloin yksilönumeron sukupuoliriippuvuus poistuu.[9]

Käytännössä sukupuoli määritellään syntymässä ulkoisten sukupuolielimien perusteella. Intersukupuolisten kohdalla voidaan tutkia myös kromosomit ja tehdään usein ultraäänitutkimus sisäsukuelinrakenteiden selvittämiseksi ja näiden perusteella lääkärit tekevät päätöksen sukupuolesta. Tieto sukupuolesta ilmoitetaan väestötietojärjestelmään muutaman viikon kuluessa syntymästä ja lapsi saa henkilötunnuksen.[8]

1960-luvulta alkaen intersukupuolisille lapsille on tavattu tehdä länsimaissa leikkaus, jossa ulkoisten sukuelinten ulkonäköä muokataan muistuttamaan mahdollisimman paljon jommankumman sukupuolen elimiä. Menetelmän yleistymiseen myötävaikutti se, että intersukupuolisten lasten sukuelinkirurgi John Money väitti, että poikalapselle kehittyy naisen identiteetti, jos häneltä poistetaan miehen sukuelimet, niiden tilalle muovataan naisen ulkoisia sukuelimiä muistuttavaa kudosta ja lasta kohdellaan sen jälkeen johdonmukaisesti tyttönä. Money kuitenkin salasi raporteissaan sen, että hänen pääasiallinen todistustusainesto teorialleen, pikkulapsena tytöksi leikattu David, ei kuitenkaan sopeutunut elämään tyttönä.[5]

Yhdeksän kymmenestä intersukupuolisesta vauvasta on leikattu tytöiksi, koska kivesten poisto ja häpykielen pienentäminen on helpompaa kuin häpykielen suurentaminen. Lapsen intersukupuolisuus on saatettu jopa salata lasten vanhemmilta.[10] Vanhempia on saatettu myös painostaa suostumaan leikkauksiin esimerkiksi vedoten virheellisesti syöpäriskin merkittävään kasvuun taikka herättämällä epäilystä lapsen sopeutumisesta yhteisöön normeista poikkeavien sukupuolellisten piirteidensä vuoksi.

Euroopan neuvosto on kehottanut jäsenmaitaan huolehtimaan siitä, ettei intersukupuolisten lasten sukuelinten ulkonäköä muuteta kirurgisesti. Häpykielen pienentämiseen liittyy hermovaurion riski.[5] Lisäksi liian nuorena ja lapsen mielipidettä huomioon ottamatta tehty leikkaus on johtanut usein vakavaan sukupuoli-identiteetin ristiriitaan, ja henkilöt ovat päätyneet transsukupuolisten tapaan sukupuolen korjausprosessiin.

Sukuelinten ulkonäköä muuttavia leikkauksia voi tehdä missä elämänvaiheessa tahansa, minkä vuoksi eräiden mielipiteiden mukaan kannattaisi odottaa lapsen varttumista siihen ikään, että hän kykenee tiedostamaan ja ilmaisemaan muille, millaiseksi kokee sukupuolensa. Vain harva intersukupuolinen, jolle ei ole tehty lapsena leikkausta, haluaa aikuisena sukuelimiä muuttavaan leikkaukseen.[11] Oikeustieteen tutkija Marjo Rantalan mukaan vauvojen sukuelinkirurgia kosmeettisista syistä on ihmisoikeuksien ja perustuslain vastaista.[12]

Intersukupuolisten lasten leikkaukset keskitettiin Suomessa Helsingin Lastenlinnaan ja Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan, mutta nykyisin niitä tehdään enää Helsingissä.[5]

Puolalainen Stanisława Walasiewicz oli 1930-luvun menestyneimpiä naisurheilijoita. Hänen intersukupuolisuutensa paljastui vasta myöhemmin.

Naisten sarjassa kilpaileville urheilijoille intersukupuolisten ominaisuuksien, kuten kivesten tuottaman testosteronin, on pelätty antavan epäreilua etua.[14]

1930-luvulla naisurheilussa kilpaili useita intersukupuolisia urheilijoita, jotka saattoivat hallita samanaikaisesti useita lajeja. Tämä johtui osittain siitä, että sisäsiittoisuus oli tuolloin länsimaissa yleisempää kuin nykyisin, mikä lisää intersukupuolisuuden esiintymisen todennäköisyyttä. Kilpailijoille ei myöskään suoritettu minkäänlaisia sukupuolitestejä, ja sukupuolikromosomien olemassaoloa ei vielä tunnettu. Intersukupuolisiksi todettuja urheilijoita tuolta ajalta olivat olympiavoittaja Stanisława Walasiewicz, Dora Ratjen, Zdenka Koubkova ja Mary Weston. Moni muukin menestynyt naisurheilija oli olemukseltaan huomiota herättävän maskuliininen, ja heidän sukupuolensa kyseenalaistettiin toistuvasti, mutta testien puutteessa epäilyt jäivät vain epäilyiksi.[15]

Sukupuolen määrittely annettiin vuosina 1946–1966 kansallisten urheiluliittojen tehtäväksi. Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä etenkin neuvostoliittolaisia naisurheilijoita epäiltiin usein intersukupuolisiksi. Kun epäluottamus itäblokin sukupuolitestausta kohtaan kasvoi, vuonna 1966 otettiin käyttöön sukupuolikromosomeihin perustuneet sukupuolitestit. Tuolloin moni lajiaan hallinnut neuvostourheilija lopettikin yhtäkkisesti uransa. Sukupuolitestin seurauksena hylätyistä urheilijoista tunnetuimpia olivat juoksija Ewa Kłobukowska ja alppihiihtäjä Erika Schinegger. 1970-luvun huippu-urheilussa ei enää tavattukaan ilmeisen intersukupuolisia huippu-urheilijoita.[16]

Sen jälkeen kun espanjalainen aituri María José Martínez-Patiño osoittautui 1980-luvulla naismaisesta olemuksestaan huolimatta XY-kromosomin kantajaksi, kromosomitestauksen tilalle alettiin etsiä luotettavampia menetelmiä, ja kansainvälinen olympiakomitea luopui kromosomitestauksesta sukupuolen määrittäjänä vuonna 1999. 1990-luvun olympiakisojen kromosomitesteissä löydettiin keskimäärin alle kymmenen XY-naista, joiden annettiin kuitenkin kilpailla.[17]

Vuodesta 2009 alkaen naisten 800 metrin juoksussa on nähty useita menestyneitä intersukupuolisia urheilijoita, kuten afrikkalaiset Caster Semenya, Margaret Wambui ja Francine Niyonsaba. 2010-luvulla intersukupuolisilta naisurheilijoilta alettiin vaatia testosteronitason alentamista tietyn rajan alapuolelle. Intialaisen Dutee Chandin nostaman oikeusjutun vuoksi testosteronirajoitukset on kuitenkin kyseenalaistettu.[18][19] Kansainvälinen yleisurheiluliitto määritteli vuonna 2023 intersukupuolisten naisurheilijoiden testosteronirajaksi 2,5 nanomoolia litrassa.[20]

• Laura Allonen, suomalainen tanssija-näyttelijä[21]
• Sarah Gronert, saksalainen tennispelaaja[22][23]
• Zdeněk Koubek (syntyjään Zdena ”Zdeňka” Koubková), tšekkiläinen juoksija[24]
• Casimir Pulaski, puolalais-yhdysvaltalainen upseeri[25]
• Dora Ratjen, saksalainen yleisurheilija[24]
• Erik Schinegger, itävaltalainen alppihiihtäjä
• Caster Semenya, eteläafrikkalainen keskimatkojen juoksija[26]
• Santhi Soundarajan, intialainen keskimatkojen juoksija
• Stanisława Walasiewicz, yhdysvaltalaiselta nimeltään Stella Walsh Olson, pikajuoksija[24]
• Mark Weston (syntyjään Mary Louise Edith Weston), brittiläinen urheilija[24]

• 
  Eräs intersukupuolisuuden symboli.
• 
  Toinen intersukupuolisuuden symboli
• 
  Intersex pride -lippu

• Harper, Joanna: Sporting Gender: The History, Science, and Stories of Transgender and Intersex Athletes. Rowman & Littlefield, 2020. ISBN 9781538112977.
• Mirka-Tuulia Kuoksa: Tyttö, poika vai jotain muuta?. Pro gradu. Lapin yliopisto, 2017. Teoksen verkkoversio.
• Tikli Oikarinen: Ei tietoa eikä vaihtoehtoja : Selvitys intersukupuolisten ihmisten oikeuksista ja kokemuksista julkaisut.valtioneuvosto.fi. 28.2.2019. Viitattu 12.2.2022.

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Intersukupuolisuus Wikimedia Commonsissa

• Sukupuolen moninaisuus Seta. Viitattu 5.3.2020.
• Intersukupuolisuus.fi:n kotisivut
• Ainsworth, Claire : Sex redefined  Nature . 18.2.2015 . Viitattu 5.3.2020. (englanniksi)