Insei

Ritsuryō-laki antoi valtaistuimestaan luopuneille keisareille mahdollisuuden käyttää jonkinasteista valtaa. Eronneista keisareista onkin varhaisia esimerkkejä, kuten keisarinna Jitō, keisari Shōmu ja keisari Uda 600-, 700- ja 800-luvuilla. Eronnut keisari Uda oli luultavasti ensimmäisiä insei-järjestelmän käyttäjiä, sillä hänen seuraajansa Daigo oli usein sairaana. 900-luvun lopussa Fujiwara-klaanin Hokke-suvulla oli poliittista valtaa sesshō ja kanpaku -järjestelmän kautta, ja keisari toimi pikemminkin keulakuvana.

Vuonna 1068 keisari Go-Sanjōsta tuli ensimmäinen Hokke-suvun ulkopuolelta valtaan noussut keisari lähes kahteen vuosisataan. Hän käytti itsenäistä valtaa, kun Hokke-suku keskittyi sisäisiin valtataisteluihin Fujiwara no Yorimichin ja hänen veljensä Fujiwara no Norimichin välillä. Hän onnistui ottamaan käyttöön useita lakeja ja asetuksia hallituskautensa aikana, heikentäen siten sijaishallitsijoiden asemaa. Sairaana hän luopui vallasta vuonna 1072 keisari Shirakawan hyväksi ja kuoli seuraavana vuonna. Vaikka hänellä ei ollutkaan aikaa käyttää itse valtaa eronsa jälkeen, hän oli heikentänyt sijaishallitsijoita ja tasoittanut tietä luostarikeisarijärjestelmälle.

Vuonna 1086 keisari Shirakawa luopui vuorostaan valtaistuimesta poikansa, vain neljävuotiaan keisari Horikawan hyväksi. Keisarin tavoite saattoi olla poikansa suojeleminen omaa pikkuveljeään vastaan, joka oli vakavasti otettava vallantavoittelija, mutta käyttämällä huomattavaa valtaa eronsa jälkeen hän käytännössä aloitti insei-järjestelmän ja heikensi edelleen ratkaisevasti sijaishallitsijoita.

Eronnut keisari loi in no chō -osaston　(jap. 院庁) omaan suoraan hallintaansa. Luostarikeisareilla oli myös oma armeijansa, hokumen no bushi (jap. 北面の武士). Armeijan luominen johti Taira-klaanin valtaannousuun.

Heian-kauden loppua luonnehti sarja luostarikeisareita:

• Shirakawa (1053–1129, hallitsi 1073–1087 ja luostarikeisarina 1087–1129)
• Toba (1103–1156, hallitsi 1107–1123 ja luostarikeisarina 1129–1156)
• Go-Shirakawa (1127–1192, hallitsi 1155–1158 ja luostarikeisarina 1158–1192)

Samaan aikaan saattoi olla elossa useita eronneita keisareita. Maassa oli kuitenkin vain yksi hallitsija (keisari tai eronnut keisari), chiten (jap. 治天). Chiten ei sinänsä käyttänyt valtaa varsinaisen keisarin sijaan, vaan hallitsi keisarillisen perheen patriarkkana. Kuitenkin Hōgen-kapina keisari Toban kuoleman jälkeen oli esimerkki keisarin ja eronneen keisarin välisestä taistelusta.

Go-Shirakawan hallinnon lopussa käytiin Genpei-sota ja Minamoto no Yoritomo nousi ensimmäiseksi shōguniksi.

Kamakura-bakufun perustaminen merkitsi Kamakura-kauden alkua. Se ei kuitenkaan välittömästi päättänyt insei-järjestelmää. Vaikka Kamakura-bakufu otti hallintoonsa poliisivoimat ja käytti valtaansa Itä-Japanissa, keisarin ja eronneiden keisareiden valta säilyi ainakin nimellisesti. Hovi ja shōgunaatti olivat samanaikaisesti olemassa Edo-kauden loppuun saakka. Ainakin Kamakura-kauden alussa chitenillä oli huomattavaa valtaa monissa tärkeissä päätöksissä. Kun keisari Go-Toba, Go-Shirakawan pojanpoika ja chiten, yritti kaataa Kamakura-bakufua Jōkyū-kapinassa ja epäonnistui yrityksessään, hovin valta heikkeni merkittävästi.

Jōkyū-sodan jälkeenkin insei-järjestelmä oli yhä olemassa, ainakin muodollisesti, kahden vuosisadan ajan. Liikkeitä vallan palauttamiseksi valtaistuimella istuvalle keisarille oli, kuten keisari Go-Daigon Kemmu-restauraatio, mutta yleensä eronnut keisari toimi Kioton hovin päänä bakufun hyväksynnässä.

Edo-kaudelta on muutama esimerkki seuraajiaan valvovista eronneista keisareista, ja teknisesti näitä tapauksia pidetään myös insei-hallintona.