Ingrid Bergman

Ingrid Bergman (29. elokuuta 1915 Tukholma – 29. elokuuta 1982 Lontoo)[1] oli ruotsalainen näyttelijä ja aikansa suurimpia elokuvatähtiä. Viisikymmenvuotisen uransa aikana hän menestyi sekä Hollywood-elokuvissa että eurooppalaisissa tuotannoissa. Hän voitti parhaan naispääosan Oscarin elokuvista Kaasuvalo (1944) ja Anastasia (1956) sekä naissivuosan Oscarin elokuvasta Idän pikajunan arvoitus (1974).

Ingrid Bergman
Bergman vuonna 1944.
Bergman vuonna 1944.
Henkilötiedot
Syntynyt29. elokuuta 1915
Tukholma, Ruotsi
Kuollut29. elokuuta 1982 (67 vuotta)
Lontoo, Englanti, Yhdistynyt kuningaskunta
Ammatti näyttelijä
Puoliso
Lapset Pia Lindström
Robin Rossellini
Isabella Rossellini
Isotta Ingrid Rossellini
Näyttelijä
Aktiivisena 1932–1982
Merkittävät roolit
Palkinnot
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
Viralliset kotisivut
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas
Bergman elokuvassa Casablanca (1942).

Bergman aloitti uransa ruotsalaisissa elokuvissa, jolloin tuottaja David O. Selznick löysi hänet. Bergmanista tuli kansainvälinen tähti jo ensimmäisen Hollywood-elokuvansa Intermezzon (1939) myötä. Bergman oli menestyvä Hollywood-tähti ja amerikkalaisen yleisön suosikki, kunnes hänen suhteensa naimisissa olleeseen Roberto Rosselliniin aiheutti suuren skandaalin 1950-luvun vaihteessa. Hän jatkoi uraansa Italiassa Rossellinin ohjauksessa, ja heidän ensimmäinen yhteinen elokuvansa Stromboli (1950) syntyi skandaalin keskellä. Bergmanin paluu Hollywoodiin osoittautui menestykseksi, kun hänet palkittiin roolistaan Anastasia-elokuvassa.

Bergman näytteli uransa aikana myös teatterissa, muun muassa menestysnäytelmässä Teetä ja sympatiaa 1950-luvulla. Hän sairastui rintasyöpään 1970-luvun alkupuolella, mutta jatkoi näyttelemistä kuolemaansa 1982 asti. Bergman oli naimisissa kaikkiaan kolme kertaa, ja hänellä oli neljä lasta.

Lapsuus ja nuoruus

Ingrid Bergmanin vanhemmat olivat ruotsalainen Justus Samuel Bergman (1871–1929) ja saksalainen Frieda Henriette Auguste Louise ”Friedel” Bergman (o.s. Adler, 1884–1918). Friedel Bergman oli lähtöisin Kielistä. Vanhemmat olivat avioituneet Hampurissa 13. kesäkuuta 1907. Heidän esikoislapsensa kuoli synnytyksessä 1908, ja neljä vuotta myöhemmin syntynyt lapsi eli vain muutaman viikon. Pariskunnan ainokainen Ingrid syntyi 1915 ja sai nimensä tuolloin viisivuotiaan Ruotsin prinsessan mukaan.[2]

Justus Bergman työskenteli valokuvaajana ja filmasi sekä valokuvasi Ingridiä tämän syntymästä lähtien. Tytön ollessa kaksivuotias hänen äitinsä kuoli vaikeaan maksasairauteen. Ingrid varttui isänsä huomassa teinivuosiinsa asti ja koki eläneensä onnellisen lapsuuden. Hän oli erityisen läheinen äitinsä sisaren, tätinsä Elsan kanssa, jota kutsui nimellä ”Tante Mutti”. Ingrid piti hyvin paljon myös kotiopettajastaan Greta Danielssonista. Kun Ingrid oli 12-vuotias, hänen isänsä sai tietää sairastavansa mahasyöpää. Justus Bergman kuoli heinäkuussa 1929, ja Ingrid muutti asumaan isänsä sisaren Ellenin luo. Hän ehti asua Ellen-tädin luona puolisen vuotta, kun tämä kuoli yllättäen sydänkohtaukseen. Sen jälkeen Ingrid muutti setänsä Otton ja tämän vaimon Huldan luo ja sai läheisen ystävän serkustaan Brittistä.[3]

Ura

Uran alku
Ingrid Berg­man 14-vuotiaana.

Ingrid sai ensikosketuksen elokuva-alaan 15-vuotiaana Greta Danielssonin kautta. Hän sai klaffin paikan elo­kuvasta Rakkautta ja alkoholia (1932). Tämä kokemus sai Ingridin haluamaan näyttelijäksi, eikä hän suostunut setänsä ja tätinsä vaatimuksiin, että hankkisi taloudellisesti turvallisemman ammatin. Ingrid sai sedältään yhden mahdollisuuden pyrkiä Dramateniin, ja hän päätti muista hakijoista poiketen esittää valintaraadille komediallisen numeron. Ingridin esitys keskeytettiin, jolloin hän suureksi surukseen luuli tuomarien hyläneen hänet. Ystävänsä kautta Ingrid sai kuitenkin tiedon tulleensa valituksi kouluun. Dramatenissa Ingrid sai roolin uutuusnäytelmästä Ett brott, mikä oli täysin vastoin menettelytapoja koulussa, jossa tytöiltä edellytettiin kolmen vuoden opiskelua ennen sellaisen roolin saamista. Ingrid sai osakseen kadehdintaa, ja oli oppilaiden keskuudessa epäsuosittu myös ujoutensa vuoksi.[4]

Ensimmäisen kesä­lomansa aikana ruotsalainen elo­kuva­studio Svensk Filmindustri palkkasi Bergmanin. Hän teki ensimmäiset roolinsa elo­kuvissa Munk­bro­greven ja Myrsky­luodon pappi.

Berg­man loi 1930-luvun lopulla menestyksekkään uran ruotsalaisella valko­kankaalla. Hän näytteli noin kymmenessä ruotsalaisessa ja yhdessä saksalaisessa elo­kuvassa. Ruotsalainen elo­kuva Intermezzo (1936) oli menestys ja herätti yhdys­valtalaisen tuottajan David O. Selznickin huomion. Selznick ehdotti Berg­manille elo­kuva­sopimusta. Berg­man ei tuolloin vielä osannut englantia eikä ollut varma yhdys­valtalaisen yleisön hyväksynnästä, joten hän aluksi ajatteli tekevänsä vain yhden yhdys­valtalaisen elo­kuvan ja palaavansa sitten Ruotsiin. Berg­manin ensimmäinen työ Yhdys­valloissa oli Inter­mezzo (1939), joka oli uusinta­versio elo­kuvasta, jonka hän oli kolme vuotta aiemmin tehnyt Ruotsissa. Elokuva oli valtava menestys ja teki Berg­manista tähden. Tällöin hän muutti miehensä Petter Lind­strömin ja tyttärensä Pian kanssa pysyvästi Yhdys­valtoihin.

Ingrid Berg­man löysi oman tyylinsä suoranaista itse­päisyyttään: kun Selznick vaati että hänen olisi yhdys­valtalaisissa elo­kuvissa esiintyäkseen ensinnäkin muutettava nimensä ja sitten myös ulko­muotonsa eli värjättävä hiuksensa, nypittävä kulma­karvansa ja laitettava kuorikot hampaisiinsa, Berg­man ilmoitti kylmästi että noilla ehdoilla hän lähtee takaisin Ruotsiin perheen­äidiksi ja elo­kuva saa jäädä. Tuottaja antoi vasta­hakoisesti periksi ja näin syntyi sittemmin maailman­kuulu luonnollinen tyyli. Kriitikot ihastuivat siihen, ja Berg­mania alettiin kutsua aluksi ”saippuan­raikkaaksi Garboksi” – joskin nimitys unohtui nopeasti kun hänen maineensa kiiri kaukaa Garbon ohi.[5]

1940-luku
Ingrid Berg­man ensimmäisen Oscar-palkinnon tuoneessa elo­kuvassa Kaasuvalo (1944).

1940-luku oli Berg­manin uran kulta-aikaa, tuolloin hän kuului maailman ihailluimpien ja kuuluisimpien elo­kuva­tähtien joukkoon ja näytteli monissa klassikoiksi muodostuneissa elo­kuvissa. Vuonna 1942 Berg­man teki ehkä tunnetuimman elo­kuvansa Casablancan, vasta­näyttelijänään Humphrey Bogart. Vuonna 1943 hän sai ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa parhaasta nais­pää­osasta elo­kuvassa Kenelle kellot soivat. Seuraavana vuonna hän voitti parhaan nais­pää­osan Oscarin Kaasuvalo-elo­kuvasta. Kolmas peräkkäinen ehdokkuus tuli Pyhän Maarian kelloista (1945). Ehdokkaaksi Berg­man nimettiin myös elo­kuvasta Orleansin neitsyt (1948).

Hänen tunnetuimpiin elo­kuviinsa kuuluvat myös Alfred Hitchcockin trillerit Noiduttu (1945), Kohtalon avain (1946) ja Kauriin merkeissä (1949). Hitch­cock ja Berg­man olivatkin hyviä ystäviä aina Hitch­cockin kuolemaan asti.

Myöhempi ura
Berg­man Alfred Hitch­cockin ohjaamassa elo­kuvassa Notorious – kohtalon avain (1946).

Vuonna 1949 Ber­gman tapasi elokuvaohjaaja Roberto Rossellinin. He rakastuivat Strombolin kuvauksissa 1950. Molemmat olivat tahoillaan naimisissa ja heidän suhteensa aiheutti skandaalin. Berg­man jätti ensimmäisen miehensä eikä hän saanut tavata tytärtään. Kohu aiheutti Berg­manille työ­pulaa vähentyneiden rooli­tarjousten muodossa.

Tehtyään Rossellinin kanssa muutaman heikosti menestyneen elokuvan Berg­man sai uuden tilaisuuden Hollywoodissa vuonna 1956. Anastasia oli menestys ja Berg­man sai uransa toisen Oscarin. Samoihin aikoihin hänen avio­liittonsa Rossellinin kanssa tuli päätökseen. Ingrid Berg­man sai kolmannen Oscarinsa sivu­roolistaan elo­kuvassa Idän pika­junan arvoitus (1974). Vuonna 1978 hän sai seitsemännen Oscar-ehdokkuutensa Ingmar Bergmanin elo­kuvasta Syyssonaatti. Elo­kuva jäi hänen viimeisekseen.

Ingrid Berg­manin joutsenlaulu näyttelijänä oli pää­rooli televisio­elo­kuvassa Nainen nimeltä Golda (1982), jossa hän esitti Israelin entistä pääministeriä Golda Meiriä. Berg­man oli kuvausten aikaan jo syöpä­sairas, muttei valittanut kipuja tai näyttänyt ulos­päin sairauttaan. Hän sai postuumisti roolistaan parhaan pää­osan Emmy-palkinnon. Vuonna 1999 American Film Institute nimesi hänet vuosi­sadan neljänneksi tärkeimmäksi nais­näyttelijäksi. Hän on saanut urastaan tähden Hollywood Walk of Famelle.

Elo­kuvien ja television lisäksi Berg­man loi pitkän ja menestyksekkään uran teatterissa; vuonna 1947 hän voitti arvostetun Tony-palkinnon roolistaan Jeanne d'Arcina ja sen lisäksi hän näytteli muun muassa menestys­näytelmässä Teetä ja sympatiaa Pariisissa.

Yksityiselämä

Ingrid Berg­man puhui sujuvasti ruotsia, saksaa, ranskaa, englantia ja italiaa. Näyttelijä John Gielgud tokaisi: ”Hän puhuu viittä kieltä, enkä minä osaa näytellä niistä yhdelläkään”.

Berg­man oli naimisissa kolmesti. Hän erosi Petter Lind­strömistä 1950, meni myöhemmin naimisiin Roberto Rossellinin kanssa ja lopuksi Lars Schmidtin kanssa. Avio­liitosta ensin hammaslääkärinä ja sitten aivo­kirurgina toimineen Petter Lind­strömin kanssa syntyi tytär Pia Lindström. Suhteesta Roberto Rossellinin kanssa syntyivät poika Roberto Rossellini ja myöhemmin avioliitosta kaksos­tytöt Ingrid ja Isabella Rossellini.[6]

Roberto Rosselliniin Ingridille hää­lahjaksi ostama yksittäiskappaleena valmistettu Ferrari 375 MM tunnetaan nimellä Berg­man Coupé.[7]

Berg­manilla tiedetään olleen romanssi myös muun muassa kuuluisan sota­valo­kuvaaja Robert Capan ja näyttelijä Gregory Peckin kanssa. Jälkimmäinen tuli ilmi vasta viisi vuotta Berg­manin kuoleman jälkeen Peckin julkistaessa suhteen.[8][9]

Ingrid Berg­man kuoli rintasyöpään 67-vuotis­päivänään vuonna 1982 Lontoossa. Hänen tuhkistaan suurin osa siroteltiin mereen Bohuslänissä sijaitsevassa kalastaja­kylässä Ruotsin länsirannikolla.

Valikoitu filmografia
Berg­man yhdessä ensimmäisistä Hollywood-elo­kuvistaan Tri Jekyll ja Mr Hyde (1941).
Pääartikkeli: Ingrid Bergmanin filmografia ja teatteriesiintymiset

Lähteet
  1. Ingrid Bergman Elonetissä. . Viitattu 16.4.2017.
  2. Chandler 2007, s. 32, 33
  3. Chandler 2007, s. 41, 42
  4. Chandler 2007, s. 44–46
  5. Suomen Elokuva-arkisto, käsiohjelma talvi 1987: teema Selznick, David O. Viitattu 12.10.2008.
  6. Oliver, Myrna: Petter Lind­strom; Abandoned by Ingrid Berg­man. (muistokirjoitus) Los Angeles Times. 31.5.2000. Los Angeles. Arkistoitu 4.1.2014. Viitattu 13.2.2014. (englanniksi)
  7. Redzepovic, Alen: The Story of Ingrid Berg­man’s Wedding Present Drive Tribe. 27.6.2020. Arkistoitu 25.1.2022. Viitattu 30.12.2020. (englanniksi)
  8. Fish­gall, Gary: Gregory Peck: A Bio­graphy. –, 2002. ISBN 9780684852904. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.2.2014). (englanniksi)
  9. Smit, David: Ingrid Berg­man: The Life, Career and Public Image. –, 2012. Teoksen verkkoversio (viitattu 13.2.2014). (englanniksi)

    Kirjallisuutta
    • Quirk, Lawrence J.: The Films of Ingrid Berg­man. Citadel, 1970. ISBN 0-8065-0480-3. (englanniksi)
    • Leamer, Laurence: Ingrid Berg­man, myytti ja ihminen. Suomentanut Paakkanen, Mia. Weilin + Göös, 1987. ISBN 951-35-3742-0.
    • Berg­man, Ingrid & Burgess, Alan: Ingrid Bergman: Muistelmat. Suomentanut Mäen­pää, Risto. WSOY, 1987. ISBN 951-0-14685-4.
    • Spoto, Donald: Ingrid Berg­man. Suomentanut Kallio, Kaisa. Tammi, 1997. ISBN 951-31-1019-2.
    • Ziółkowska-Boehm, Aleksandra: Ingrid Berg­man prywatnie. Warszawa: Prószyński i S-ka, 2013. ISBN 978-83-7839-518-8. (puolaksi)
    • Ziółkowska-Boehm, Aleksandra: Ingrid Berg­man And Her American Relatives. Lanham, Maryland: Hamilton Books. The Row­man & Little­field Publishing Group. ISBN 978-0-7618-6150-8. (englanniksi)

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.