Influenssa A

Influenssa A -virus on vaipallinen, negatiivissäikeinen RNA-virus. Taksonomisesti kyseessä on Influenzavirus A -suku. Virus on monien eläinten taudinaiheuttaja. Influenssa A -virus on virulentein kaikista esiintyvistä influenssaviruksen tyypeistä. [1] Ihmisiä tartuttavat influenssa A -virukset ovat peräisin linnuista ja sioista. [2]

Influenssa A
Influenssa A -viruksen geenit
Influenssa A -viruksen geenit
Virusten luokittelu
Ryhmä: Ⅴ (-)ssRNA-virukset
Kunta: Virus
Heimo: Ortomyksovirukset Orthomyxoviridae
Suku: Influenzavirus A
Katso myös

  Influenssa A Wikispeciesissä

Influenssa A -viruksella tapahtuu jatkuvasti paljon antigeenistä muuntumista. Sen RNA-perimä koostuu kahdeksasta erillisestä segmentistä. [3]

Virus infektoi hengitysteiden soluja. Sen aiheuttamaa tautia kutsutaan influenssaksi, [3] tarkemmin A-influenssaksi. Se leviää laajoina epidemioina, jopa pandemioina. [4] Viimeisen 120 vuoden aikana influenssa A -viruksen aiheuttamia pandemioita on ollut vuosina 1889, 1918, 1957, 1968, 1977 ja 2009. [5]

Vuonna 1918 influenssa A:n alatyyppi H1N1 aiheutti ns. Espanjantaudin, johon kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä. Vuonna 2009 influenssa A:n alatyyppi H1N1 aiheutti sikainfluenssa pandemian. Näitä molempia pandemioita seurasi H1N1 alatyypin jatkuva leviäminen ihmisissä kausi-influenssa viruksina. [2]

Rakenne

Influenssa A -virion on yleensä muodoltaan pyöreä ja kooltaan noin 100 nanometriä. Virioniin kuuluu lipidivaippa, joka on peräisin viruksen synnyinsolun solukalvosta. Viruksella on yhdeksän rakenneproteiinia: [3]

Lisäksi sillä on NS1 eli nonstrukturaalinen (ei-rakenteellinen) proteiini, joka säätelee geeniekspressiota, sekä NS2.[3]

Influenssa A -viruksen pintaa hallitsevat hemagglutiniini (HA) ja neuraminidaasi (NA) gykoproteiinit. HA on vastuussa solujen kiinnittymisestä ja sisäänpääsystä. NA puolestaan mahdollistaa uusien vironien vapautumisen infektoituneista soluista. HA on trimeerinen proteiini, jossa jokainen monomeeri koostuu kahdesta domeenista: HA1 ja HA2. HA on influenssa vasta-aineiden ensisijainen kohde, erityisesti HA1-domeenin pallomainen pää. [2]

Alatyypit

Viruksen hemagglutiniini (HA)- ja neuraminidaasi (NA)-proteiinien antigeeninen variaatio on pohjana alatyyppeihin jaolle. Nykyään tunnetaan yhteensä 18 hemagglutiniinin alatyyppiä (H1-H18) ja 11 neuraminidaasin alatyyppiä, joista suurin osa kiertää luonnonvaraisissa linnuissa. Vain kolmen yhdistelmän tiedetään levinneen laajasti ihmisillä. Nämä alatyypit ovat A/H1N1, A/H2N2 ja A/H3N2. Uusia A/H3N2 -alatyyppien antigeenivariantteja ilmestyy noin 3-5 vuoden välein, kun taas A1/H1N1 -alatyyppien uusia antigeenimuunnoksia ilmaantuu harvemmin, noin 3-8 vuoden välein. [2]

Uusi HA–NA-yhdistelmä eli viruksen alatyyppi voi syntyä, kun kaksi erilaista influenssa A -virusta on infektoinut saman solun, niin että osa virusten jälkeläisistä voi rakentua eri alkuperää olevista RNA-segmenteistä. [3]

HA- ja NA-geeneille voi viruksen replikoituessa tapahtua pistemutaatioita, jotka muuttavat proteiinien aminohappojärjestystä epitoopin kohdalla. Tällaiset muutokset voivat johtaa siihen, että isännän immuunijärjestelmä ei tunnista viruksen muuntunutta jälkeläistä. Yksittäiset pistemutaatiot viruksessa eivät tarkoita kokonaan uuden alatyypin syntymistä. [3]

Eristetty influenssavirus yksilöidään nimeämällä se muodossa ”tyyppi/taudinkantaja jos ei ihminen/maantieteellinen alkuperä/kannan numero/vuosi(HA- ja NA-alatyyppi jos influenssa A)”.[3] Esimerkiksi vuoden 2009 sikainfluenssapandemian aiheuttajavirus oli A/California/04/09(H1N1).

Influenssa A eri eläimillä
Lintuinfluenssa
Linnuissa tavataan kaikkia influenssa A:n alatyyppejä.[6]
Sikainfluenssa
Sioilla on influenssa A:n alatyyppejä H1N1 ja H3N2.[7]
Ihmisen influenssa
Ihmisen influenssataudista katso Influenssa
Hevosinfluenssa
Hevosista on tavattu alatyyppejä H7N7 (equi-1) ja H3N8 (equi-2).[6]

Lähteet
  1. Andrew Rambaut, Oliver G. Pybus, Martha I. Nelson, Cecile Viboud, Jeffery K. Taubenberger, Edward C. Holmes: The genomic and epidemiological dynamics of human influenza A virus. Nature, 2008-05, 453. vsk, nro 7195, s. 615–619. PubMed:18418375. doi:10.1038/nature06945. ISSN 0028-0836. Artikkelin verkkoversio. en
  2. Velislava N. Petrova, Colin A. Russell: The evolution of seasonal influenza viruses. Nature Reviews Microbiology, 2018-01, 16. vsk, nro 1, s. 47–60. doi:10.1038/nrmicro.2017.118. ISSN 1740-1526. Artikkelin verkkoversio. en
  3. Brooks, Geo. F.; Butel, Janet S. ja Morse, Stephen A.: ”Orthomyxoviruses (influenza viruses)”, Medical Microbiology. Twenty-first edition. Stamford, Connecticut: Appleton & Lange, 1998. ISBN 0-8385-6316-3, ISSN 1054-2744. (englanniksi)
  4. MOT Lääketiede 2.0
  5. Jeffery K. Taubenberger, John C. Kash: Influenza Virus Evolution, Host Adaptation, and Pandemic Formation. Cell Host & Microbe, 2010-06, 7. vsk, nro 6, s. 440–451. PubMed:20542248. doi:10.1016/j.chom.2010.05.009. Artikkelin verkkoversio. en
  6. Rekilä, Riina: Hevosinfluenssa ja 2007 epidemiat, s. 5. Lisensiaatin tutkielma. Helsingin yliopisto, 2009. Teoksen verkkoversio (viitattu 26.2.2010).
  7. Tammiranta, Niina ja Maijala, Riitta: Kansalliset tarttuvien eläintautien seurantaohjelmat EELAssa, s. 56. EELAn julkaisusarja 07/2005. Eläinlääkintä- ja elintarviketutkimuslaitos EELA, 2005. ISSN 1458-6878. Teoksen verkkoversio (PDF) (viitattu 26.2.2010). [vanhentunut linkki]

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.