Ines Lappalainen

Lappalaisen vanhemmat olivat maanviljelijä Vihtori ja Vilhelmiina (s. Pöyhönen) Lappalainen Nilsiän Pajujärveltä.

Lappalainen kävi Pajujärven kansakoulun. Vuosina 1938–1939 hän opiskeli Reitkallin puutarhakoulussa Vehkalahdella.[1][2]

Puutarhakoulun jälkeen Lappalainen työskenteli Nilsiässä ja Varsinais-Suomessa, kunnes hän vuonna 1951 osti Oriveden kukkakaupan. Kukkakauppapalvelujen lisäksi toimintoihin kuului siihen aikaan myös ruumisarkkujen myynti. Lappalainen luopui kukkakaupasta 1977. Tällöin hän sai valtion taiteilijaeläkkeen ja muutti Espooseen.[2]

Lappalaisen kirjallinen harrastuneisuus alkoi jo pikkutyttönä. Tuohon aikaan ei ollut helppo kirjoja saada käsiinsä maaseudulla. Niinpä hän luki mistä lukemista löytyi; löytämiään moneen kertaan. Vänrikki Stoolin tarinat hän oli lukenut 13-vuotiaana. Hän osasi ne ulkoa Espoossa elämänsä loppumetreilläkin.

Ineksellä oli kaksi vuotta vanhempi serkku Hannes. Kun serkku teki läksyjään, Ines pöydän toisella puolella opetteli samat asiat. Kun Hannes luki ääneen aapista, hyvämuistinen tyttö oppi ulkoa luetut tekstit ennen kouluun menoa. Ensimmäisen kirjoituskilpailunsa hän voitti, kun opettaja lupasi palkinnon sille, joka tekee eniten kirjaimia. Ines kirjoitti sanomalehdissä toistuvia otsikoita. Palkintoina oli karamelleja. Kesti jonkin tovin ennen kuin havaittiin, ettei Ines vielä osaakaan lukea saati sitten kirjoittaa uusia sanoja.

Lappalaisen harrastuneisuus kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen ilmeni siis jo varhain. Hän lähetti juttujaan Nuoren Voiman Liiton arvostelupalveluun. Hänen kirjoituksiaan alettiin julkaista lehdissä. Hän menestyi myös kirjoituskilpailuissa.

Orivedelle muutettuaan Lappalainen lähetti Aamulehteen kirjoittamiaan pakinoita. Hän sai oman viikoittaisen palstan. Palstalle hän kirjoitti nimimerkeillä Salokylän Eveliina ja Valpuri kukkakauppias. Orivedellä alkoi lasten ja nuorten kirjojen kirjoittamiskausi 1956 teoksella Mäkimökin lapset  (Otavan kirjoituskilpailu). Eläkepäivinään Espoossa hän julkaisi viimeiseksi Meidän kylän Tuikku 1980.

Lappalainen tallensi kirjoihinsa suomalaista viisikymmenlukua, jolloin maasta- tai ainakin maaltamuutto oli monen pienviljelijän edessä. Vastamäen Saara – kirjasta muodostui trilogia, jossa hän kertoo kaupunkiin muuttavasta pienviljelijäperheestä ja tämän totuttelusta uusiin oloihin. Vastamäen Saara -teokset julkaistiin myös puolaksi.

Lappalainen palasi kirjoituksissaan usein Pajujärvelle Nilsiään. Hänen sielunmaisema ja luovuuden lähde oli savolainen mäkimaisema taloineen, ihmiset tarinoineen ja juttuineen ja sukulaisensa. Hänen haaveenaan oli kirjoittaa vielä kirja Pajujärven historiasta henkilöineen. Työnimenä oli Hannonmäki. Henkilönimien etsiminen johdatti hänet myös sukututkimukseen yhdessä veljensä Antti Lappalaisen kanssa.[2]

Lappalainen sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon teoksesta Vastamäen Saara viidennellä (1973) sekä Kirjallisuuden valtionpalkinnon teoksesta  Vastamäen Saara kaupungissa (1973).

Lappalaiselle myönnettiin Valtion taiteilijaeläke 1977.

Ines Lappalainen on haudattu Nilsiään.[2]

• Mäkimökin lapset ; kuvat Lauri Manninen. Otava 1956
• Isoviisas jäi näkemättä : seikkailusatu ; kuvat Tupuna Vaissi. Otava 1966
• Minna, talonvahti. kuvat Heljä Lahtinen. Otava 1969
• Vastamäen Saara. Tammi 1972
• Vastamäen Saara kaupungissa. Tammi 1972
• Vastamäen Saara viidennellä. Tammi 1973
• Saara, dziewczyna z Vastamäki, Iskry, Warszava 1979
• Saara z Vastamäki w miescie, Iskry, Warszava 1980
• Liian mukava mörkö ; kuvat Matti Lassila. Sanoma, Lasten oma kirjakerho, Helsinki 1980
• Meidän kylän Tuikku. Tam tam -kirjat 84. Tammi 1980

• Ines Lappalainen SKS:n kirjailijamatrikkelissa (toimimaton linkki)