Industrial

Avantgardistisesta performanssiryhmästä syntyneen musiikkiprojekti Throbbing Gristlen jäsenet keksivät termin industrial (teollinen) kuvaamaan tekemänsä kokeellisen musiikin mekaanisuutta ja poikkeavuutta vanhasta "ihmisläheisestä" musiikista. Termi levisi laajempaan käyttöön heidän 1975 perustamansa Industrial Records -levy-yhtiön myötä. Yhtiön nimi oli tarkoitettu myös parodioimaan valtavirran levy-yhtiöiden teollistunutta tapaa tuottaa musiikkia ja suuryritysten hallitseman yhteiskunnan etiikkaa ylipäätään.[2] Sen iskulause oli "Industrial music for industrial people", teollista musiikkia teollisille ihmisille. Logona oli Auschwitzin portti.

Merkittäviä alkuaikojen industrial-yhtyeitä olivat muun muassa Throbbing Gristle, Cabaret Voltaire, NON, SPK ja Clock DVA. Musiikillisesti niitä yhdisti spontaani kokeellisuus ja tuotantotekniikoiden suorasukaisuus: nauhasilmukat ja erilaisten itsetehtyjen tai improvisoitujen soittimien kuten työkalujen ja metalliesineiden äänet olivat tavallisia. Yhtyeillä ei ollut kaavamaisen selvää yhtenäistä tyyliä, vaan esimerkiksi Throbbing Gristlen tuotanto sisälsi niin synthpopia muistuttavaa elektronista musiikkia, ambient-tyylisiä maalailevia äänimaisemia kuin aggressiivisesta huudosta ja vahvistimien häiriöäänistä koostuvia kappaleita.

Industrial-yhtyeet olivat tavallisesti provosoivia, mutta samalla vahvasti itseironisia. Etenkin Throbbing Gristle ja Industrial Records käyttivät paljon militaristista kuvastoa. Samalla kuitenkin niiden takana olevat aatteet käännettiin täysin päälaelleen ja niistä tehtiin pilkkaa. Esiintymiset olivat äänekkäitä ja niihin sisältyi usein aikanaan kohua herättäneitä teemoja. Throbbing Gristle projisoi lavoille pornografiaa ja kuvia keskitysleireiltä. NON soitti äärimmilleen särötettyjä poliittisia puheita, radio-ohjelmia ja keskustelunpätkiä kipukynnystä lähentelevillä äänenvoimakkuuksilla.

Throbbing Gristle hajosi vuonna 1981 jäsenten erimielisyyksiin. Sen perintöä jatkoivat Genesis P-Orridgen Psychic TV ja Peter Christophersonin ja hänen kumppaninsa John Balancen yhtye Coil, jotka perustettiin 1982.

80-luvun alussa industrial alkoi hajota eri suuntiin. Noise-artistit veivät genren meluisuuden ja brutaaliuden äärimmilleen tekemällä kappaleita pelkistä häiriöäänistä. Neofolk kehittyi vastakkaiseen suuntaan: se peri alkuperäisen industrialin mystiikan ja melankoliset teemat ja yhdisti ne kansanmusiikin kanssa.

Sotaisasta marssimusiikista vaikutteita ammentava martial industrial jatkoi suurieleisten totalitarismiteemojen kehittämistä. Erityisen tunnettu martial industrial -yhtye on slovenialainen 1980 perustettu Laibach (saksankielinen nimi Ljubljanalle), joka parodioi natseja univormuillaan ja saksaksi lauletuilla kappaleillaan. Heitä on syytetty vuorotellen äärivasemmistolaisiksi ja äärioikeistolaisiksi. Näihin syytöksiin he ovat vastanneet olevansa "fasisteja yhtä paljon kuin Hitler oli taidemaalari". Tämä vastaus kumminkin kuvastaa Laibachin käyttämää ironiaa parhaimmillaan, sillä Hitler oli maalari ennen poliittista uraansa [3] Muita martial industrial -yhtyeitä ovat muun muassa Der Blutharsch, Von Thronstahl ja ruotsinsuomalainen Karjalan sissit.

Termejä industrial rock ja industrial metal tavataan käyttää kuvaamaan artisteja kuten KMFDM, Nine Inch Nails, Ministry, Rammstein ja Die Krupps. Niissä sähkökitaravetoiseen rockiin on yhdistetty konemusiikin elementtejä.

EBM eli Electronic Body Music on 80-luvulla syntynyt elektronista tanssimusiikkia ja industrialia sekoittava alagenre. Varsinkin uuden aallon Dark/Harsh EBM-bändit ovat gootti-kulttuurin suosiossa. Merkittäviä yhtyeitä ovat etenkin Front 242, Nitzer Ebb, Deutsch-Amerikanische Freundschaft ja Die Krupps.

Darkwave on laaja kattotermi tunnelmalliselle, mm. goottirockia ja synthpopia yhdistelevälle musiikille.