Ina Lange

Ina Forstén syntyi Helsingissä joulukuussa 1846. Hänen isänsä Johan August Forstén työskenteli tullilaitoksen asessorina. Hänen äitinsä Augusta Fredrica Wilhelmina (o.s. Danielson) oli historioitsija ja poliitikko Johan Richard Danielson-Kalmarin täti. Ina Forstén sai aluksi opetusta kotiopettajalta mutta jatkoi opintojaan Julie Reyers Höhere Töchterschulen tyttökoulussa Berliinissä.

Forstén opiskeli musiikkia aluksi Berliinin konservatoriossa vuosina 1870–1871 opettejanaan Carl Tausig. Hän jatkoi opintojaan Moskovan konservatoriossa opettajinaan muun muassa Anton Rubinstein ja Pjotr Tšaikovski. Vuonna 1875 Forstén tutustui Tukholmassa August Strindbergiin. Strindberg mainitsee Forsténin omaelämäkerrallisissa teoksissaan, joskaan ei nimeltä. Forstén myös tutustutti kirjailijan tulevaan vaimoonsa Siri von Esseniin.[1]

Seuraavana vuonna Forstén meni naimisiin ruotsalaisen oopperalaulajan Algot Langen kanssa, ja he saivat kolme lasta. He asuivat jonkin aikaa Helsingissä, missä Algot Lange työskenteli. Vuonna 1878 Langet muuttivat Tukholmaan, kun Algot Lange pääsi Kuninkaalliseen teatteriin laulajaksi. Avioliiton solmittuaankin Ina Lange jatkoi pianistinuraansa ja esiintyi niin Keski-Euroopassa kuin Skandinaviassakin. Ruotsissa asuessaan Lange ilmeisesti kiinnostui naisasialiikkeestä, johon oli jo Suomessa tutustunut. Hän kirjoitti nimimerkillä Aino Valvojaan 1883 artikkelin "Ruotsalaisia naiskirjailijoita" siitä, miten naisiin suhtaudutaan julkisuudessa.

1880-luvulla alkoi Langen varsinainen kirjallinen ura novellikokoelmalla Bland ödebygder och skär (1884; suom. Erämaan ja saariston tarinoita, 1886), jonka hän julkaisi salanimellä Daniel Sten kuten muunkin kaunokirjallisen tuotantonsa. Kokoelman novellit on kirjoitettu 1880–1884; kunkin perässä on kirjoitusvuosi. Kuvauksen kohteena ovat suomalainen saaristo ja maaseutu ja niiden ihmiset. Runebergiläisen idealistisen kansankuvauksen sijaan Lange esittää ihmiset varsin realistisessa ja kaunistelemattomassa valossa. Esimerkiksi novellissa ”Frost” (’Halla’) viitataan kriittisesti J. L. Runebergin runoon ”Saarijärven Paavo”.

Pian novellikokoelman jälkeen ilmestyi Langen ensimmäinen romaani ”Sämre folk” (’Huonompaa väkeä’, 1885), jota on pidetty hänen pääteoksenaan. Romaanin päähenkilönä on laulaja ja seksityöntekijä Nadja, joka viettelee ja käyttää hyväkseen miehiä. Nadjan luonteen pohjustuksena kuvataan myös hänen äitiään ja tämän epäonnistunutta avioliittoa. Sisältönsä ja vahvan naturalisminsa vuoksi teosta on verrattu Émile Zolan kuuluisaan Nana-teokseen. Langen romaani oli kannanotoiltaan poikkeuksellinen, koska se ei ota selvästi kantaa naisen asemaan eikä esitä seksityöntekijää miesten uhrina. Tässä teos eroaa naisen seksuaalisuutta käsittelevistä Wendla Randelinin Den Falna ja Minna Canthin Salakari-romaaneista ja Alexandra Gripenbergin kaksinaismoralismia vastaan hyökkäävästä Kärrmark-teoksesta.

Ina Lange julkaisi Daniel Stenin nimellä vielä neljä muuta kaunokirjallista teosta: Tanskassa ilmestyneen romaanin En skaebne (’Kohtalo’, 1887), kertomuksen Med kärlek! (’Rakkaudella’, 1888), uskonnollis-eroottisia aineksia sisältävän romaanin Luba (1889) ja novellikokoelman Berättelser från Finland (’Kertomuksia Suomesta’, 1890). Ne jatkoivat realistista ja naturalistista linjaa, mitä korostaa esimerkiksi Luba-romaanin alaotsikko "En studie", kokeellisen romaanin mukainen tutkielma siitä, miten perimä vaikuttaa päähenkilöön. Esikoiskokoelmaa lukuun ottamatta Langen teoksissa on kaupungilla vahva rooli.

Lange kirjoitti myös lehtiin ja käytti Daniel Sten -nimen ohella nimimerkkejä Daniel Stern, Aino, -U, -a-dt ja -A-dt. 1880-luvun puolivälissä Åbo Tidning -lehdessä ilmestyi Langen ulkomailta kertovia kirjeitä ja ainakin yksi jatkokertomus Daniel Stenin nimellä. Vaikka miessalanimien käyttö on nähty usein piiloutumisena ja naiseuden peittämisenä, Daniel Stenin salanimen käyttäjä lienee ollut siihen aikaan jo tiedossa. Vuonna 1891 Langen nimi mainittiin julkisesti lehdessä hänen salanimensä yhteydessä. Vaikka Lange julkaisi teoksia vain ruotsiksi ja tanskaksi, hän oli osasi niiden lisäksi ainakin suomea, saksaa, ranskaa ja englantia.

Vuonna 1884 Ina Lange ja hänen miehensä muuttivat Kööpenhaminaan. Siellä Lange pääsi hoviin kamaripianistiksi ja tuli samalla sotkeutuneeksi hovidiplomatian juoniin. Hän opetti musiikkia kruununprinssi Fredrikin lapsille ja toimi prinssi Haraldin opettajana. Lange joutui usein kosketuksiin kruununprinssi Fredrikin, Venäjän keisarinnan veljen, ja koko kuninkaallisen perheen kanssa.

Kun Langen serkun J. R. Danielson-Kalmarin Suomen autonomiaa puolustava kirja 1890 ilmestyi ja sen levittäminen Venäjälle kiellettiin, heräsi kysymys, kuinka kirja saataisiin keisari Aleksanteri III:n käsiin. Silloin Langen kautta avautui mielenkiintoinen mahdollisuus: Danielson-Kalmari ja hänen avustajapiirinsä lähettivät artikkeleita ja muistioita Langen avustuksella Tanskan kruununprinssille, joka sitten toimitti niistä ainakin suurimman osan sisarelleen ja langolleen. Lange myös puhui politiikkaa eikä tyytynyt toimimaan vain lähettinä: hän toi esiin muun muassa Suomen sananvapaus- ja venäläistämistilannetta kuningas Kristian IX:lle, keskusteli asioista Itävallan suurlähettilään puolison kanssa heidän soittaessaan Chopinia ja onnistui lähettämään Mechelinin kirjan Saksan sotilasattashean kautta Kreikan kruununprinssille, joka oli keisariperheen sukulainen ja ystävä.

Kööpenhaminasta Lange raportoi, kuinka kieliriita ja fennomania vähensivät siellä Suomea kohtaan tunnettua myötätuntoa. Joskus hän mainitsi, kuinka "Sasha-setä ja Minnie-täti" (keisaripari) seurasivat sydämeenkäyvällä levottomuudella Suomen kysymystä. Lisäksi Lange koetti tahollaan edesauttaa suunnitelmaa oppilaansa prinsessa Louisen ja Venäjän kruununperillisen Nikolain avioliitosta. Prinsessan äiti tunsi vastenmielisyyttä ortodoksista uskontoa kohtaan, ja tätä tunnetta Lange pyrki hälventämään.[2] Avioliittoaie ei toteutunut.

Ina ja Algot Lange erosivat vuonna 1898, ja sen jälkeen Ina Lange alkoi kiinnostua musiikin historiasta. Kiinnostuksen seurauksena hän julkaisi 1910–1930-luvuilla useita musiikin historiaan ja henkilöihin liittyviä teoksia, tällä kertaa omalla nimellään. Viimeinen teos ilmestyi hänen kuolinvuonnaan 1930. Ennen kuolemaansa Ina Lange ehti saada myös kunnianosoituksen syntymämaastaan: Suomen valtion kunniamerkin.

Kuolemansa jälkeen Ina Lange jäi paljolti unohduksiin Suomessa, erityisesti kirjailijana. Osasyy lienee, että Langen teoksia julkaistiin useassa maassa: Ruotsissa, Suomessa ja Tanskassa. Toisaalta hänen teoksensa eivät aikoinaan herättäneet erityisen suurta huomiota. Arvid Mörne nosti Langen esiin tutkielmassaan vuonna 1939, mutta vasta 1980-luvulta lähtien feministinen kirjallisuudentutkimus on nostanut Ina Langen yhdeksi merkittävistä suomalaisista realisteista. Vasta vuonna 2010 julkaistiin ensimmäisen kerran suomeksi hänen romaaninsa "Huonompaa väkeä".

• Från rokokotidens musikliv (P. A. Norstedt & Söner 1912)
• Skilda tiders musikmästare: Händel, Beethoven, Chopin, Sibelius (P. A. Norstedt & Söner 1913)
• Barberina Campanini, Fredrik den stores älskarinna (P. A. Norstedt & Söner 1915)
• Den unge Gluck (Norstedt & söner 1917)
• Gluck, Orfeus-Sangeren (Andr. Fred. Høst & Søns Forlag 1918)
• Gluck, mästaren (Norstedt & söner 1919)
• Frédéric Chopin och hans älskade (Schildt 1920)
• De store Komponister (kuusi osaa; Martins Forlag 1930)

• Bland ödebygder och skär (Bonnier 1884, suom. Erämaan ja saariston tarinoita, Viipurin Sanomat 1886; ilmestynyt jatkokertomuksena)
• ”Sämre folk” (Bonnier 1885, suom. "Huonompaa väkeä", Faros 2010)
• En skaebne (Gyldendalske bokhandels förlag 1887)
• Med kärlek! (1888)
• Luba (Edlund 1889)
• Berättelser från Finland (Hæggström 1890, suom. Kertomuksia Suomesta, Faros 2013)