In Good Company

Keski-ikäinen urheilulehden ilmoituspäällikkö saa potkut, kun lehden uudet nurkanvaltaajaomistajat nimittävät hänen tilalleen intoa puhkuvan keltanokan. Tämä alkaa saneerata lehtitalon työväkeä ja kaiken lisäksi heilastella ilmoituspäällikön tyttären kanssa.[1]

Turun Sanomien Päivi Valotien mukaan aikuisemmalle yleisölle ajatellussa elokuvassa on mukavaa se, että tarinan keskeisimmät toimijat eivät jää pelkiksi mustavalkoisiksi yhden ominaisuuden tyypeiksi. Kuitenkin aika lepsu ja lapsellisia vitsejä kierrättävä komedia pysähtyy hänestä pitkästyttäväksi ihmissuhdejaaritteluksi sen sijaan, että kasvaisi kriittiseksi kommentaariksi lyhytnäköisestä voitontavoittelusta ja maskuliinisuuden kriisistä. Lisäksi In Good Company kärsii Hollywood-elokuville tyypillisestä naiiviudesta: ”Vanhanaikaisen herttaisen – ja samalla herttaisen yhdentekevän – elokuvan taustalla kummittelee Frank Capran jokamiestarinoiden haamu, mutta hyvästä yrityksestä huolimatta lopputuloksesta puuttuu esikuviensa henki, eloisuus ja fiksuus.” [1]