Impressionismi

Taiteilijat alkoivat 1800-luvulla analysoida puhdasta luontoa ja maisemaa, sekä keksiä ja kehittää keinot toteuttaa maalauksessaan sen elävyyden vaikutelman. Maisemamaalari ei yrittänyt rakentaa mitään uutta edessään näkyvän luontomaiseman aineksista: hän ei yrittänyt luoda symboleja tai mielikuvituksensa kuvaa kankaalle, vaan hän pyrki kuvaamaan sen todellisuutta sekä oppimaan ja hyväksymään sen yhä syvemmin.[2]

Gustave Courbet oli eräs impressionistien esikuvista. La falaise d'Étretat, 1869.

Ranskalainen Eugène Delacroix oli maininnut luonnon olevan kaiken heijastus ja kirjoitti päiväkirjassaan maalaustaiteen uusista tehtävistä ja mahdollisuuksista.[3] Englantilaiset maalarit alkoivat 1800-luvun alussa esittää ajatuksia luonnonläheisestä, luonnosta alkunsa saavasta taiteesta. Ajatus levisi pian Ranskaan, missä se herätti suurta hämmästystä nuorissa maalareissa. Ensimmäisiä välittäjiä Englannin ja Ranskan välillä oli Richard Parkes Bonington, joka oli ystävystynyt ranskalaistaiteilijoiden Théodore Géricault’n ja Eugène Delacroix’n kanssa. Englantilaismaalareista etenkin John Constablella oli merkittävä vaikutus uudenlaisen valon ja värien käsittelyn kehittymisessä. Vuoden 1824 salongin virallisessa näyttelyssä Pariisissa nähtiin muiden ohella myös Constablen töitä, joista teoksesta Heinärattaat sanottiin, että se näytti syntyneen heittämällä väriin kastettu pesusieni kankaalle. Nuoremmat ranskalaismaalarit olivat silti myötämielisiä englantilaisten maisemamaalauksille, varsinkin Delacroix. Constable kuitenkin huomautti eräässä kirjeessään, että vaikka ranskalaiset arvostivatkin hänen maalaustensa elävyyttä ja tuoreutta, he tiesivät kuitenkin itse hyvin vähän luonnosta eivätkä olleet tutustuneet siihen ja sen vaihteleviin tunnelmiin.[4]

Claude Monet, Fotainebleaun metsä, 1863 - 1865.

Impressionisteihin vaikutti myös ranskalainen Gustave Courbet, joka piti luontoa oppiäitinään ja kehotti nuoria taiteilijoita maalaamaan mitä näkevät. Courbet herätti huomiota myös uhmaamalla taiteen virallista tahoa esittelemällä omia töitään maailmannäyttelyn 1855 virallisen taidenäyttelyn ulkopuolella.[5] Impressionismi ei kuitenkaan ollut käsitteenä vielä tuolloin syntynyt, vaan maalaustaiteen uranuurtajia kutsuttiin ”realisteiksi”.[6]

Ranskalaiset taiteilijat lähtivät ulos luontoon maalaamaan, ja 1830-luvulla Barbizoniin Fontainebleaun metsän reunalle kerääntyi kesäisin taiteilijaryhmä harrastamaan ulkoilmamaalausta, pleinairismia. Théodore Rousseau ja Charles-François Daubigny olivat ensimmäisiä ulkoilmamaalareita, jotka maalasivat maiseman alusta loppuun asti luonnossa. Daubignysta tulikin impressionistien juhlittu esikuva, sillä hänen maalauksensa olivat luonnosmaisia vaikutelmia, tosin arvostelijoiden mukaan vain ”vierekkäin olevia väriläikkiä”. Daubignyn Théophile Gautier’lta saamassaan kritiikissä myös esiintyy ensimmäisen kerran käsite ”impressio” eli vaikutelma. Jean-Baptiste Camille Corot’n tuotannossa Daubignyn väriläikkiä vastasi ”valöörien merkitys”, kuten hän itse kuvaili. Corot’n mukaan maisemaa ei rakenneta yksin viivoilla vaan paljon enemmän valööreillä.[7] Ulkoilmamaalauksen yleistymistä helpottivat 1840-luvulla värien säilyttämiseen kehitetyt tinaputkilot.[8]

Impressionisteista Auguste Renoir, Edgar Degas ja Camille Pissarro olivat opiskelleet École des Beaux-Artsissa, missä opetuksen painopiste oli piirustuksessa.[9] Useimmat impressionistit päätyivät 1850-luvulla ja 1860-luvun alkupuolella eri teitä Pariisin opetusateljeihin, missä he kohtasivat toisensa ja ystävystyivät.[10] Impressionismin syntypaikkana voidaan pitää Batignollesin kaupunginosaa Pariisissa. Sinne monet uusia ilmaisukeinoja etsineet taiteilijat olivat asettuneet, ja iltaisin he viettivät aikaa kahviloissa taiteesta keskustellen. Renoirin, Degas’n ja Pissarron lisäksi ryhmään kuuluivat muun muassa Édouard Manet, Frédéric Bazille, Claude Monet ja Alfred Sisley.[11]

Nuori Camille Pissarro tapasi taideopiskelijat Paul Cézannen ja Armand Guillauminin Académie Suissessa ja oppi sattumalta tuntemaan myös Claude Monet’n. Toverukset keskustelivat intohimoisesti maalaustaiteen uusista suuntaviivoista sekä luonnon ja luonnollisen valon tutkimisen merkityksestä taiteelle. Joukkoon liittyi myös Édouard Manet. Taiteilijaryhmä lähti kesäksi Chaillyyn Fontainebleaun metsän lähelle, jossa he samosivat joka päivä maalaustelineineen luonnon valon ja värien vaihteluja tutkimassa.[12] Vuonna 1864 ateljeensa sulkeuduttua ryhmä alkoi etsiä maalauksellisia paikkoja Pariisin ympäristöstä. Monet ja Frédéric Bazille asettuivat meren rannalle Seinen suulle tutkiakseen seudun hopeanhohtoista valoa.[13]

Édouard Manet, Aamiainen ruohikolla, 1863.

Nuoret taiteilijat alkoivat kaivata tunnustusta työlleen.[14] Uuden tyylin edustajien ajatusten nousua oli 1800-luvun Ranskassa hidastanut Ranskan kaunotaiteiden akatemia. Se valitsi työt, jotka kelpuutettiin vuosittaisiin taidenäyttelyihin, Pariisin salonkiin. Akateemisen taiteen perinteen mukaan aiheiden tuli olla lähinnä historiallisia ja maalausjäljen huolellisesti viimeistellyn näköinen.[15]

Impressionistit eivät juurikaan saaneet maalauksiaan salonkiin. Pissarron maisema hyväksyttiin ensimmäisenä vuonna 1859 ja Manet’n maalaus 1861. Seuraavina vuosina myös Monet, Auguste Renoir ja Alfred Sisley saivat maalauksiaan esille. Vain Edgar Degas joutui toistuvasti pettymään.[16] Kun akatemia hylkäsi Manet’n maalauksen Aamiainen ruohikolla, joka sisälsi alastoman naisen ja kaksi miestä nurmikolla, keisari Napoleon III päätti, että hylätyt teoksetkin pitäisi näyttää yleisölle, ja niin perustettiin 1863 niin sanottu ”reputettujen salonki”. Tässä näyttelyssä oli mukana impressionisteja.[17] Vuonna 1868 Pariisin salongissa esittelivät jo töitään samalla kertaa kaikki impressionismin tulevat suuruudet: Manet, Monet, Degas, Sisley, Renoir ja Pissarro.[18][19]

Batignollesin ryhmä hajosi heinäkuussa 1870, kun Ranskan ja Preussin välinen sota puhkesi. Bazille kaatui sodassa, Sisleyn perheyritys meni nurin ja useimmat Pissarron töistä olivat vihollissotilaat tuhonneet.[11]

Claude Monet, Nainen ja päivänvarjo, 1875.

Kun nuori taiteilijaryhmä ei vieläkään ollut onnistunut saavuttamaan tarpeeksi tunnustusta taiteelleen, se päätti järjestää yhteisen ryhmänäyttelyn. Ensimmäinen impressionistien ryhmänäyttely järjestettiin ateljeessa Pariisin Rue Daunoulla, Boulevard des Capucinesin kulmassa 15. huhtikuuta 1874. Näyttely esitteli useiden nuorten taiteilijoiden maalauksia, joita oli kaikkiaan 165. Taiteilijoiden joukossa oli kuusi taiteilijaa, joita alettiin sittemmin pitämään johtavina impressionisteina. Näyttelyssä kävi paljon yleisöä, mutta kansa pilkkasi näyttelyä ja lehdistö tuomitsi impressionistien maalaukset pelkkinä värillisinä töherryksinä. Yksi eniten huomiota herättänyt maalaus oli Claude Monet’n Impressio, auringonnousu (Impression, soleil levant) vuodelta 1872. Maalaus antoi impressionistien ryhmälle nimen, sillä kymmenen päivää avajaisten jälkeen Charivarissa julkaistussa arvostelussa Louis Leroy kutsui ryhmää Monet’n maalauksen nimen pohjalta pilkallisesti ”impressionisteiksi”. Leroy oli käsittänyt sanan ”vaikutelma” merkitsevän vaikutusta, joka maalauksella pitäisi olisi katsojaan. Monet oli kuitenkin tarkoittanut nimellä sitä ”ensimmäistä vaikutelmaa” luonnosta, jota impressionistinen maalaustapa pyrki ilmaisemaan ilman selittäviä sanoja. Monet kertoi myöhemmin käyttäneensä sanaa muutaman muunkin maalauksensa nimessä, koska ei ollut keksinyt mitään parempaakaan.[20]

Impressionistit järjestivät toisen ryhmänäyttelynsä taidekauppias Paul Durand-Ruelin galleriassa Rue Le Peletier’n varrella vuonna 1876. Teoksia oli näytteillä 252. Toinen näyttely menestyi paremmin kuin edellinen, mutta virallinen kritiikki ja yleisön mielipide olivat yhä torjuvia. Kolmas ryhmänäyttely järjestettiin samassa paikassa vuonna 1877 nimellä Impressionistien näyttely (Exposition des Impressionistes). Näin taiteilijat olivat itsekin omaksuneet nimityksen, jota aiemmin oli käytetty halventavassa mielessä. Tyyli alkoi jo saada lisää kannattajia ja ihailijoita, ja puheita vallankumouksesta alkoi kuulua. Neljäs näyttely vuonna 1879 oli jo taloudellinen menestys.[21]

Seuraavina vuosina järjestettiin uusia ryhmänäyttelyitä, mutta taiteilijoiden riitaisuudet ja näyttelyjen epäonnistumiset alkoivat murtaa joidenkin taiteilijoiden luottamusta yhteisiin esiintymisiin. Esimerkiksi Monet hylkäsi ryhmän vastalauseena sille, että näyttelyihin oli alettu ottaa mukaan taiteilijoita, jotka eivät olleet impressionisteja. Seitsemäs ryhmänäyttely vuonna 1882 oli jälleen onnistunut ja yhtenäinen, joidenkin mielestä impressionismin kaunein ryhmänäyttely. Mukana olivat jälleen myös Monet ja Renoir. Kahdeksas ja viimeinen impressionistien ryhmänäyttely avattiin vuonna 1886. Tässä näyttelyssä mukaan liittyi uusimpressionisteihin luetut Georges Seurat väriteorioineen kuten myös Paul Signac, mikä aiheutti kiistelyjä. Samana vuonna impressionistit saivat New Yorkin -näyttelystään paljon myönteistä vastakaikua.[21]

Impressionistien oli aluksi ollut vaikeaa saada töitään kaupaksi, ja moni heistä joutui elämään köyhyydessä. Heidän töitään ostivat jotkin valistuneet taiteenystävät, kuten rikas kustantaja Georges Charpentier, tavaratalomagnaatti Ernest Hoschedé sekä tohtorit Paul Gachet ja Georges de Bellio. Tärkein impressionistien tukija oli taidekauppias Paul Durand-Ruel. Hän oli impressionistien töiden ensimmäinen ja uskollisin kauppias 1870-luvun alusta asti, ja hänen ansiostaan yhdysvaltalainen yleisö tutustui impressionisteihin vuoden 1886 näyttelyssä New Yorkissa, minkä jälkeen heidän työnsä alkoivat käydä hyvin kaupaksi.[22]

Camille Pissarro, Boulevard Montmartre, 1897.

Yhteisnäyttelyjen loppumisen jälkeen impressionistinen tyyli jatkoi kehitystään, ja impressionistien yksityiset taiteilijapersoonallisuudet pääsivät selvemmin esille ja eroavaisuudet alkoivat näkyä.[23] Alkuperäinen impressionismi loppui 1880-luvulla, kun Seurat’n ja Signacin uusi teoreettinen maalaustapa tuli muotiin.[24] Monet’n, Renoirin ja Sisleyn myöhäistuotantoon eivät Seurat’n väriteoria ja Pissarron ”tieteellinen impressionismi” vaikuttaneet. Pissarrokin palasi vapaamman impressionismin linjoille. Renoir sen sijaan muutti tyyliään 1880-luvulla ja keskittyi tarkkaan piirtämiseen ja sommitteluun valon tutkimisen sijaan.[25]

Pikemminkin kuin taiteen koulukunta, impressionismi oli yhteiskunnan torjuman, pienen taidemaalariryhmän yhteistä suhtautumista taiteensa oleellisiin ongelmiin. Vaikka impressionistit tekivät toisiinsa nähden erilaisia ja yksilöllisiä maalauksia, kaikki he käyttivät hyväkseen äskettäin keksittyjä valon ja värin lakeja, ja heidän teoksensa mukautuivat näihin lakeihin.[26] Yhteistä heille oli myös Pariisin salongin vanhan ja "kesyn" taiteen vastustus, oman ajan elämän kuvaaminen ja ulkoilmamaalauksen suosiminen.[27]

Useimmat impressionistit suosivat ulkomaalausta, mutta he eivät olleet ensimmäisiä, jotka maalasivat ulkosalla. Maisemamaalarit olivat koko 1800-luvun tehneet ulkosalla nopeita öljyväriluonnoksia, joiden pohjalta he maalasivat lopulliset työnsä ateljeessa. Daubigny oli 1840-luvulla ensimmäisiä, joka piti suoraan luonnosta tehtyä maalausta kyllin valmiina näytteille asetettavaksi, ja tämän tavan impressionistitkin omaksuivat.[28] Impressionisteista Degas maalasi kuitenkin kokonaan sisätiloissa.[29]

Heittäytymällä kokonaan ensimmäisen vaikutelmansa johdateltavaksi impressionistit löysivät uuden ja ennen käyttämättömän tien maalaustaiteessa. He kehittivät uudenlaisen värien ja niiden vaikutusten käytön, jolla he kiinnittivät äkkinäisen vaikutelman kankaalle. He luopuivat muotoilun ja perspektiivin perinnäisistä säännöistä. Tarkkailemalla kärsivällisesti luontoa impressionistit oppivat värien yhteissoinnun. Monet’n mukaan maalaustaide on ”valoefektien ja värien kokeilukenttä”. Impressionistien uusi keksintö oli se, että vasta valo luo esineellisen maailman ja sen vaihtelut atmosfääristen ilmiöiden vaihdellessa. Valon mukana ilmenee myös esineiden väriheijasteita, jota taiteilijat alkoivat nyt jäljentää kevyin värisivelyin. Valosta tuli enemmän ja enemmän maalauksen varsinainen aihe, ja sen avulla haluttiin toistaa tarkalleen se, mitä nähtiin. Muotoilu ja keskeisperspektiivi, sommittelu ja piirustus menettivät johtavan asemansa, ja myös itse aiheen merkitys väheni.[30]

Impressionistit ihailivat Delacroix’n ilmaisuvoimaista värimaailmaa. He siirsivät näkemänsä maailman kankaalle muutamin puhtain, kirkkain värein ja välttivät maavärejä. Varjojen mustan he korvasivat väreillä.[31] He etsivät väriä varjosta kylmän värisinä vastakohtina valossa kylpeville lämpimille sävyille.[30]

Impressionistit havaitsivat, että esineiden väri ei ollut pysyvä vaan muuttui ympäristön vaikutuksesta.[31] Impressionisti valitsi ne luonnolliset värit, joita kukin esine tai kohde maalaushetken olosuhteissa tarjosi. Tiilenpunainen katto saattoi loistaa lehtevän puun välittömässä läheisyydessä vihertävänä tai tummanpunaisena, salaman iskiessä vaaleanpunaisena, lähes valkoisena.[30]

Impressionistien väriajattelu perustui kemisti Eugène Chevreulin ”simultaanirinnastuksen lakiin”, jonka mukaan kahden värin erot korostuvat vahvimmin, kun värit ovat vieretysten. Chevreulin mukaan vahvimmillaan vaikutus on komplementtiväreissä.[31]

Impressionistit kehittivät myös perspektiiviä kokeillessaan valolla ja väreillä. Sommittelu suunnattiin yhä keskeisperspektiivin lakien mukaan, mutta syvyys, tila ja plastiset ilmiöt toistettiin värien säkenöivällä soinnilla.[30]

Monet impressionistit keräilivät 1850-luvulta alkaen suosioon nousseita japanilaisia ukiyo-e-puupiirroksia, ja heitä kutsuttiinkin joskus ”maalaustaiteen japanilaisiksi”. Impressionistit ottivat myös omiin kompositioihinsa vaikutteita japanilaisen taiteen yllättävistä sommitelmista, epätavallisista tarkastelukulmista ja reunan katkaisemista figuureista.[32]

• 
  Claude Monet: Regatta Argenteuil'ssa, 1872. Taiteilija tuo valon välkkeen vedenpinnassa esiin punaisen ja vihreän sekä sinisen ja oranssin simultaanirinnastuksella.[31]
• 
  Auguste Renoir: Siskokset, 1881. Taiteilija sekoitti värit suoraan kankaalla pitääkseen ne mahdollisimman puhtaina, ja maalasi märkää märälle. Tyttöjen iho ja kukat on maalattu ohuin siveltimenvedoin, mutta hattu ja sen kukkakoristeet on maalattu vahvoin paksuin värein.[31]
• 
  Edgar Degas: Naisia kahvilan terassilla, 1877. Maalauksessa voi nähdä japanilaisia vaikutteita ("japonismia") niin aiheessa kuin kompositiossakin.[32]

Aiheinaan impressionistit käyttivät ennen kaikkea maisemaa ja asetelmia, ja esineet tunnistettiin valon leikkiessä niiden pinnalla. Suosittuja aiheita olivat pilvimuodostelmat taivaalla ja peilikuvat vedessä tai lasissa, sillä ne olivat itsekin valonheijasteita.[30] Impressionistit maalasivat paljon Pariisissa, joka oli 1870-luvulla muutettu ahtaasta keskiaikaisesta kaupungista uudenaikaiseksi metropoliksi kahviloiden, ravintoloiden ja teattereiden reunustaminen pitkine bulevardeineen.[29] Kaupunkilaisten vapaa-ajanvietto ja huvittelu kahviloissa, ravintoloissa, teattereissa ja tanssilavoilla oli impressionistien suosima aihe.[33]

Luontoa impressionistit kuvasivat yhteiskunnallisena kokemuksena. Heidän maisemamaalauksissaan ihminen on aina läsnä vähintäänkin veneen, talon tai heinäsuovan kautta.[34] Moni impressionisti kuvasi maalauksissaan omaa puutarhaansa. Usein he kuvasivat puutarhoissa käyskenteleviä porvarisnaisia lapsineen, mutta maanläheinen Pissarro kuvasi puutarhassa tehtävää työtä.[35] Naisimpressionistit Berthe Morisot, Mary Cassatt ja Marie Bracquemond kuvasivat perheen, kodin ja puutarhan yksityistä aluetta.[36] Junat ja Batignollesin Saint-Lazaren juna-asema olivat myös suosittu aihe.[37] Manet ja Degas kuvasivat joskus laukkakilpailuja ja Degas myös tanssijattaria.[38]

• 
  Kaupunkilaisten huvittelu oli impressionistien suosima aihe. Auguste Renoir, Soutajien aamiainen, 1880–1881.
• 
  Myös kahvila oli impressionistien suosima maalausaihe.[39] Edouard Manet Baari Folies-Bergèressä, 1881.
• 
  Impressionistit maalasivat paljon omassa puutarhassaan. Claude Monet, Puutarhassa, 1895.
• 
  Camille Pissarro: Herneitä poimimassa, 1887. Pissarron maalauksissa ihmishahmoista, etenkin työtä tekevistä maalaisista, tuli hallitseva elementti 1880-luvulta alkaen.[40]
• 
  Gustave Caillebotte, Katu Pariisissa sateisena päivänä, 1877. Myös Caillebotte kuvasi modernia elämäntapaa, mutta hänen maalautapansa oli erilainen kuin muilla impressionisteilla.[41]
• 
  Berthe Morisot: Blanche Pontillonin muotokuva, 1877. Morisot maalasi usein porvarisnaisia kotioloissaan luonnosmaisella tyylillä.[42]

Suomessa ei impressionismista syntynyt taidesuuntausta 1870- ja 1880-luvuilla. Suomessa elettiin naturalismin ja realismin aikaa, eikä impressionismi sopinut kansan kuvaamiseen.[44] Varhaisten maisemaimpressionistien työt olivat Suomessa poikkeuksia ja herättivät hämmennystä tai välinpitämättömyyttä. Impressionismin kotikaupungista Pariisista tuli kylläkin suomalaisten taiteilijoiden tärkein opiskelupaikka 1880-luvulla, mutta silloin impressionismi taidesuuntauksena oli jo osittain sulautumassa muuhun taiteeseen. Tyylillä oli kuitenkin vaikutuksensa suomalaiseen taiteeseen. Berndt Lindholm, Victor Westerholm ja Torsten Wasastjerna paneutuivat impressionismin valo- ja värioppeihin, ja heitä kiinnostivat impressionistien tapaan maisemat ja kaupunkinäkymät. Elin Danielson ja Hanna Rönnberg keskittyivät 1880-luvulla ulkomaalaukseen. 1900-luvun alussa nuori suomalainen taiteilijapolvi innostui neoimpressionismista, ja heidän taiteensa perustaksi tulivat uusimpressionismin väriteoriat ja puhtaan paletin väri-ilmaisu. Monet’n maalaukseen sisältyvät abstraktin taiteen mahdollisuudet tajusi ensimmäisenä Suomessa Ellen Thesleff.[45]