Impivaara

Kiven romaanissa ajatuksen Impivaaraan muuttamisesta esittää ensin Lauri veljesten keskustelussa talonpidon yhteisistä säännöistä. Juhani ottaa asian uudelleen esiin lautamies Mäkelän vierailun jälkeen, kun rovasti on uhannut veljeksiä häpeärangaistuksella, jalkapuulla.[1] Impivaara on veljeksille heidän unelmoimansa vapauden ja itsenäisyyden tyyssija, mutta huoleton elämä siellä osoittautuu myös päämäärättömäksi ja kehityksen esteeksi, minkä lisäksi veljekset ajautuvat monta kertaa hengenvaaraan. Kypsyttyään kohtaamaan ympäröivän maailman ja yhteiskunnan he päättävät kymmenen vuoden jälkeen palata Jukolaan.[2] Teoksen lopussa kuitenkin myös Impivaaran eristyneisyys päättyy, kun se jaetaan kahdeksi tilaksi, joista vanhaan päätaloon asettuu Tuomas ja siitä erotettuun uudistaloon Lauri. Tilat saavat nimikseen Yli-Impivaara ja Laurila.[3]

Impivaaran sijaintia kuvaillaan Seitsemän veljeksen viidennen luvun kuvauksessa veljesten muuttomatkasta. Matka etenee huonoa metsätietä alavassa suomaastossa ”halki synkeän salon”, sitten maasto kohoaa tultaessa ”korkealle metsäiselle maalle, jota Teerimäeksi kutsuttiin”. Korkealta mäeltä veljekset katselevat entistä elämänpiiriään. Pohjoisessa näkyy Impivaara. Veljekset ylittävät Viertolan kartanon kirkkotien ja nummen, jolla Aapon kertoman mukaan ”ennen muinoin oli kärmeitten keräjäsali”. Matka jatkuu Seunalan Matin omistaman ahon yli kohti Sompiosuota. Suon jälkeen seuraa 500 askelta pitkä korpitie, jonka päättyessä veljekset ovat määränpäässä, ”komeroisen vuoren alla”.[4]

Tämän kuvauksen perusteella on Impivaaran esikuvaksi arveltu useitakin todellisia paikkoja, erityisesti Paraatikallioita Palojoen Metsäkylässä, Vantaanjoen Myllykosken itäpuolella[5], noin neljä kilometriä Aleksis Kiven syntymäkodista pohjoiseen ja noin kaksi kilometriä Nurmijärven kirkonkylästä itään. Sen kohdalle nimi Impivaara on merkitty Nurmijärven opaskarttaankin.[6]

Impivaaran nimi selitetään viidennessä luvussa Aapon kertomassa tarinassa Kalveasta immestä, neidosta, jonka nuoren miehen valehahmossa esiintynyt peikko vangitsi tähän vuoreen.[4]

Impivaaralaisuudeksi on luonnehdittu suomalaisen kansanluonteen oletettua taipumusta henkiseen eristäytymiseen.[7] Impivaaralaisuus ilmenee jännitteenä ”oman kulmakunnan” ja ”avaran maailman” välillä. Kiven romaanissa eräs impivaaralaisuuden ilmentymä on veljesten kirkkomatka, joka tapahtuu ”Impivaaran oman kalenterin” mukaan ja osuu väärälle päivälle: ”Maanantai ja puhdas arkio oli tämä päivä, jota veljekset olivat pitäneet sunnuntaina…”[8]

Nykypäivän julkisessa keskustelussa syytöstä impivaaralaisuudesta käytetään lähes yksinomaan kielteisenä leimana, jolla viitataan kauhukuvaan Suomen tai suomalaisten eristäytymisestä muusta maailmasta. Se esitetään jonakin vahingollisena, jota tulee välttää kaikin keinoin.[2] Muun muassa kolumnisti Tommi Uschanov on pitänyt Impivaaralle annettua kielteistä merkitystä outona, sillä Seitsemän veljeksen lopussa myös Impivaara saatetaan sivistyksen piiriin. Hän on huomauttanut, että esimerkiksi Pohjois-Amerikan maissa, joissa uudisraivaus on ollut keskeinen osa kansallista historiaa, veljesten siirtyminen Jukolasta Impivaaraan nähtäisiin luultavasti pikemminkin edistysaskeleena ja osoituksena aloitekyvystä eikä takapajuisuudesta.[9]

• Kauppinen, Eino: Jukolaa ja Impivaaraa etsimässä, s. 153–170. Eripainos Kirjallisuudentutkijain seuran 3. vuosikirjasta. Helsinki: Kirjallisuudentutkijain seura, 1934. (suomeksi)