Imaami

Imaami (arab. إمام‎, ’imām ’johtaja, esikuva’) on islamilaisen yhteisön hengellinen johtaja. Imaami vastaa sunnalaisessa islamissa kristillisen kirkon pappia: hän johtaa rukouksia ja saarnaa perjantairukouksessa, häntä tarvitaan häissä ja hautajaisissa, ja hän neuvoo muslimeita uskonasioissa. Islamissa uskonto kattaa elämän kaikki puolet, joten imaameille tehdyt kysymykset voivat koskea monenlaisia asioita.[1][2]

Dagestanilainen imaami Šamil 1800-luvulta.

Suurin ero kristilliseen pappiin on se, että imaamin tehtävään ei perinteisesti ole muodollista vihkimystä tai muodollisia pätevyysvaatimuksia. Imaamiksi valitaan henkilö, johon luotetaan ja jolla katsotaan olevan riittävästi tietoa islamista. Imaamin tulee olla myös hurskas ja hyvää tarkoittava.[1] Suomessa kaikki imaamit ovat olleet itseoppineita. He saavat islamilaiselta yhdyskunnalta palkkaa, joka kootaan moskeijan saamista lahjoituksista ja islamilaisesta almuverosta (zakat). Nykyisin joissakin islamilaisissa maissa, kuten Turkissa, imaamin tehtävään on ammatillinen koulutus.

Toiseksi "imaami" voi olla myös korkea kunnianimi, joka annetaan poliittisille johtajille, kalifeille, islamin profeetoille, oppineille teologeille, uskonnollisille tuomareille sekä mufteille, jotka syvällisen šarian tuntemuksensa nojalla tulkitsevat islamilaista lakia ja antavat siitä lausuntoja.[1]

Muhammed johtaa rukousta, johon osallistuvat myös Abraham, Mooses ja Jeesus.(Muhammedin taivasmatka).

Kolmanneksi "imaami" on myös kuka tahansa muslimi toimiessaan rukouksen johtajana. Islamilainen rukoushetki (salat) suoritetaan mielellään yhdessä. Toimitus vaatii johtajan, joka on tällöin imaami, vaikka osallistujia olisi vain kaksi.[1]

Neljänneksi "imaami" šiialaisuudessa on islamin korkein johtaja, joka on kuitenkin jo yli tuhat vuotta ollut kätkeytyneenä.

Imaamit šiialaisuudessa

Šiialaisuudessa sunnien imaamia vastaava henkilö on mullah. Imaamin nimi on varattu muuhun tarkoitukseen: he ovat Muhammedin suoria seuraajia poliittis-uskonnollisina johtajina. Imaamien ketju on kuitenkin katkennut jo 700- tai 800-luvulla, mutta asia tulkitaan niin, että viimeinen imaami on vain kätkeytynyt.

Šiiat uskovat, että Ali ibn Abi Talibin tullessa Muhammedin kuoltua umman poliittiseksi johtajaksi vuonna 656, hänelle siirtyi myös Muhammedin uskonnollinen auktoriteetti. Näin hänestä tuli ensimmäinen imaami. Imaamin tehtävänä oli ohjata muslimeita tulkitsemalla Jumalan lakia. Tässä häntä auttoi läheinen yhteys Jumalaan, mikä ilmeni inspiraationa (ilhām). Se oli eri asia kuin ainoastaan Muhammedille kuuluva yhteyden muoto eli ilmestykset (waḥy). [3]

Šiiat uskovat, että Jumalan armo ja oikeudenmukaisuus ilmenee siinä, että maailma ei koskaan ole ilman imaamia, sillä muuten ihmisillä ei olisi ketään, joka ohjaisi heitä. Imaamit valittiin jo luomisen alussa, ja he ovat joidenkin oppineiden mielestä olleet aina olemassa valona. He ovat synnittömiä ja parhaita kaikista luoduista.[3]

Šiialaisuuden suurimmassa koulukunnassa, kaksitoistašiialaisuudessa katsotaan, että uskonnollinen auktoriteetti siirtyi isältä pojalle aina 12. imaamiin asti. Jokaisen imaamin syntymää edelsivät ihmeet.[4] Imaamien lukumäärä 12 rinnastuu moniin uskonnollisiin yhteyksiin, joissa luku 12 esiintyy (kuten Israelin 12 heimoa, Jeesuksen 12 opetuslasta, Muhammedin 12 seuraajaa).[5] Imaamien ketju katkesi 12. imaamin kohdalla, joka jäi ilman poikaa. Kahdestoista imaami Hujjat Allah ibn al-Hasan kätkeytyi tullakseen takaisin Mahdina vasta lopun aikojen koittaessa. Seitsemänšiialaisuudessa uskotaan, että imaamien ketju katkesi jo seitsemänteen imaamiin Musa ibn Ja’fariin, joka vastaavasti kätkeytyi.

Šiialaisuudessa imaamit olivat:[6][7]

  1. Ali ibn Abi Talib (600–661)
  2. Hasan ibn Ali (625–670)
  3. Husayn ibn Ali (626–680)
  4. Ali ibn Husayn (658–712)
  5. Muhammad ibn Ali (677–732
  6. Ja’far al-Sadiq (Ja’far ibn Muhammad) (702–765)
  7. Musa ibn Ja’far (744–799)
  8. Ali ibn Musa (765–817)
  9. Muhammad ibn Ali (810–835)
  10. Ali al-Hadi (Ali ibn Muhammad) (827–868)
  11. Hasan al-Askari (Hasan ibn Ali) (846–874)
  12. Muhammad ibn Hasan (868–), myös nimellä Muhammad al Mahdi (868- ).

Kahdestoista imaami palaa lopun aikoina Mahdin hahmossa taistelemaan Antikristusta ja roomalaisia vastaan. Mahdi hallitsee islamilaisen lain mukaan ja hänen aikanaan vallitsee aineellinen hyvinvointi. Hän tuo mukanaan oikeudenmukaisuuden ja ajaa pois vääryyden. [8] Ajatollah Ruhollah Khomeinin mukaan johtajina toimivat sillä välin oppineet faqihit imaamin edustajina. Khomeini oli itse tässä asemassa kuolemaansa saakka.

Imaamin asu
Lahden moskeija imaamin virkapuku
Lahden moskeijan imaamin virkapuku (cübbe) sekä päähine (sarik).

Imaamin virka-asu koostuu vartalon mittaisesta kaavusta, jota Turkissa kutsutaan cübbeksi, sekä päähineestä mikä on nimeltään sarik. Useimmissa maissa imaamin päähineeseen kiedotaan 2, 3, 6 tai jopa 12 metriä pitkä kangas, joka ilmentää imaamin arvoasemaa muslimiyhteisössä. Mitä suurempi sarik on, sitä korkea-arvoisemmasta imaamista on kyse. Tämä hierarkkinen käytäntö oli yleinen Osmanien valtakunnan aikana, ja se on säilynyt osittain tähän päivään saakka.[9]

Imaamin koulutus ja valinta

Imaamit ovat yleensä itseoppineita eikä tehtävään ole muodollista tutkintoa. Perinteisesti muslimiyhteisö valitsee itse oman imaaminsa, joka on samalla yhteisön luottohenkilö myös muissa kuin uskonasioissa. Joissakin muslimimaissa vallitsee toinen tilanne siten, että valtionhallinto on määritellyt imaameille koulutusvaatimukset ja hallinto voi myös määrätä imaamin aivan tiettyyn moskeijaan. [10]

Perinteinen imaamin tausta

Keskiajalla islamilaisissa maissa uskonoppineita koulutettiin yhteiskunnan tarpeisiin eräänlaisella oppipoikajärjestelmällä, jossa oppilas kuunteli jotain kouluttajaa ja oppi tämän selostaman tietyn kirjan sisällön. Hän sai tästä todistuksena niin sanotun ijama -lisenssin, joka oikeutti hänet itsensä opettamaan samaa kirjaa. [11] Uskonoppineita tarvittiin šariatuomareiksi mutta myös muihin tehtäviin. Imaamit eivät tarvinneet tällaista oppinutta koulutusta. Heidän taustansa oli koraanikouluissa, joissa lähinnä opeteltiin ulkoa Koraanin suuria.

Turkki

Imaamit ovat Turkissa uskontoviraston nimittämiä virkamiehiä, joiden pätevyysvaatimukset on määritelty virkamieslaissa. Turkissa imaamin ura alkaa yleensä imaami-saarnaajalukiosta, jonka käyneitä on noin kaksi kolmasosaa kaikista imaameista. Lopullinen viimeistely tapahtuu uskontoviraston antamassa täydennyskoulutuksessa. Ylemmän palkkaluokan imaameilta vaaditaan teologisia opintoja ammattikorkeakoulussa tai yliopistossa. Ura alkaa kylämoskeijassa, mistä imaami voi kolmen vuoden kuluttua saada määräyksen kaupunkimoskeijaan. Moni imaami pyrkii myös Eurooppaan, minne Turkin valtio on perustanut moskeijoita imaamin virkoineen. Heitä on myös Suomessa.[12]

Egypti

Imaamin tehtäviin ei ole muodollisia vaatimuksia. Valinnassa otetaan huomioon tietämys islamista ja soveltuvuus tehtävään. Al-Azhar - peruskoulut tarjoavat tavallista enemmän tietoa uskonnosta ja opintoja voi sen jälkeen jatkaa al-Azharin yliopistossa, jossa opiskellaan niin sanottuja islamilaisia tieteitä. [13]

Marokko

Vuonna 2005 Marokossa aloitettiin uskonnollisten virkamiesten kouluttaminen "maltilliseen valtionislamiin". Tarkoituksena oli torjua radikaalien suuntausten kuten wahhabilaisuuden pääsy maahan. Pelkästään koraanikoulun käyneitä imaameja, joita oli yli 80% kaikista, uudelleen koulutettiin valtion täydennyskoulutuksessa. Lisäksi aloitettiin yksivuotinen imaamikoulutus, jonka pääsyvaatimuksena oli kandidaatintutkinto ja Koraanin ulkoa opettelu. Myös naisia koulutettiin ”hengellisiksi ohjaajiksi”, joskaan ei imaameiksi. [14]

Iran

Iranin mullahit ovat yleensä sivutoimisia ja palkattomia henkilöitä, jotka johtavat rukouksia. Perjantaimoskeijoissa on valtion palkkaama imam cuma, joka on koulutettu teologi.[15]

Katso myös

Lähteet
  • Rippin, Andrew & Bernheimer, Teresa: Muslims Their Religious Beliefs and Practice, 5th Edition. Lontoo: Routledge, 2019. ISBN 978-1-138-21967-0.
  • Riitta Latvio, Satu Mustonen & Ilari Rantakari (toim.):: Imaamit Suomessa. Imaamikoulutusselvitys 2013. Kulttuuri- ja uskontofoorumi Fokus ry., 2013. Teoksen verkkoversio.
  • Sookhdeo, Patrick: Understanding Islamic Theology. McLean VA: Isaac Publishing, 2013. ISBN 978-0-9892905-1-7. (englanniksi)

Viitteet
  1. Latvio, Mustonen & Rantakari 2013, s. 14
  2. Marjatta Kyyhkynen: Ajankohtainen Islam, s. 150. Helsinki: Gummerus, 1992. ISBN 951-625-103-X.
  3. Rippin & Bernheimer 2019, s. 120
  4. Rippin & Bernheimer 2019, s. 120–121
  5. Rippin & Bernheimer 2019, s. 123
  6. Sayyid Murtadha Al-Askari: A Brief Account of the Twelve Successors of the Holy Prophet (S) l-lslam.org.
  7. IMAMS IN TWELVER SHIʿA ISLAM Encyclopaedia Iranica. 21.8.2020.
  8. Sookhdeo 2013, s. 258–259, 282–284
  9. ekrem ekinci: İMAMIN CÜBBESİ SİYAH... - ekrembugraekinci.com www.ekrembugraekinci.com. Viitattu 30.9.2017.
  10. Imaamit Suomessa, 2013, s. 15
  11. Imaamit Suomessa, 2013, s. 16
  12. Vitikainen, Kari. Kirjassa: Imaamit Suomessa, 2013, s. 16-19
  13. Inga Härmälä, teoksessa: Imaamit Suomessa, 2013, s. 19-20
  14. Imaamit Suomessa, 2013, s. 21-22
  15. Imaamit Suomessa, 2013, s. 22-23
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.