Ilmarinen

Ilmarinen eli seppä tai seppo Ilmarinen on suomalaisten kansanrunojen seppäsankari, alkuperäinen taivaanjumala ja yksi kalevanpojista.[1][2]

Akseli Gallen-Kallelan maalaus Sammon taonta (1893). Ilmarinen on ahjon edessä seisova paidaton mies.

Kuvaus

Iro-neito synnytti Ilmarisen yöllä ja jo päivällä Ilmarinen teki pajan. Ilmarinen takoi maailman alussa taivaankantta niin taidokkaasti, etteivät näy pihtien pitämät, eivätkä tunnu vasaran iskut. Ilmarisen kädenjälkeä ovat myös revontulet sekä aamu- ja iltaruskon värit. Myös raudan keksiminen ja alkutulen iskeminen ovat kansantarujen mukaan Ilmarisen saavutuksia.

Raudan käytön yleistymisellä oli suuri vaikutus itämerensuomalaiseen mytologiaan ja Ilmarisestakin tuli Seppo tai takoja iän ikuinen vasta raudan käyttöönoton jälkeen.[3] Tätä ennen Ilmari oli todennäköisesti taivaan ja ukkosenjumala. Nimi lainattiin myös udmurtin kielen taivaanjumalalle muodossa Inmar ja se esiintyy joskus myös saamenkielessä tuulenjumalana muodossa Ilmaris ja mahdollisesti myös ukkosenjumalana muodossa Ilmaričče.[4]

Kalevalan henkilö

Ilmarista kuvaava veistos Helsingin Vanhan ylioppilastalon pääovella, Robert Stigell, 1888

Ilmarinen on Kalevalan seppäsankari, ”takoja iänikuinen”. Hän asuu Väinölässä. Kalevalassa hän takoo monia esineitä, kuten sammon, Kultaisen naisen, ja hän yrittää myös takoa uuden Auringon ja Kuun. Alkujaan Ilmarinen lienee ollut jumala, joka on myöhemmissä runoissa muuttunut kuolevaiseksi. Myös Kalevalassa Ilmarisen mainitaan olleen mukana kosmisessa luomisessa, takomalla taivaankantta ja asettamalla taivaankappaleita.

Tuli vanha Väinämöinen, ovelle asetteleikse.
Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on seppo veikkoseni!
Mitä paukutat pajassa, ajan kaiken kalkuttelet?"

Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kuuta kullaista kuvoan, hope'ista aurinkoa
tuonne taivahan laelle, päälle kuuen kirjokannen."
(Kalevala, Yhdeksäsviidettä runo)

Jumalana

Ilmarinen (Ilma, Ilmari, Ilmori, Ilmollinen) oli itämerensuomalaisten palvoma tuulen, sään ja ilman jumala. Ilmarinen oli mukana maailman syntymässä.

Anna-Leena Siikalan mukaan Ilmarisen attribuutti ovat palkeet. Palkeet liittyvät Ilmarisen asemaan tuulen jumalana, mutta toisaalta myös tämän rooliin kosmisena seppänä ja kulttuuriheeroksena. Itämerensuomalaisen kultaneito-runon joissakin inkeriläisissä toisinnoissa Ilmarisen taontatyö ei onnistu, ennen kuin hän tarttuu palkeisiin orjien sijasta itse. Siikalan mukaan vastakohta korostaa Ilmarisen asemaa tuulen jumalana.[5]

Utsjoella tuulenjumala Biegga-gallesista (suom. Tuuli-ukko) käytettiin myös nimeä Ilmaris. 1600-luvulla Utsjoen saamelaiselta Anders Poulsenilta takavarikoidussa noitarummussa Ilmaris on kuvattu skandinaaviseen Thoriin ja itämerensuomalaiseen Ukkoon rinnastetun Tiermes-ukkosenjumaluuden rinnalla, mutta tästä erillisenä hahmona.[5] Udmurttien Inmar-jumaluus on miespuolinen taivaan jumala, jota on verrattu Ilmariseen. Ilmarinen on saattanut samaistua myöhemmin palvottuun Ukkoon, mutta toisaalta saattoi myös muuttua suomalaisessa tarustossa seppäsankariksi.

Hindulaisuuden sään ja sodan jumalan Indran nimi on tullut mahdollisesti suomalais-ugrilaisesta sanasta Ilma tai Ilmari.[6]

Galleria

Kuunkatsojat, Joseph Alanen, 1908–1910
Väinämöinen ja Ilmarinen suurella kuusella, Robert Wilhelm Ekman
Ilmarinen lentää kuun yli, Akseli Gallen-Kallela, 1892
Ilmarinen takoo Sammon, Berndt Godenhjelm, 1800-luku
Sammon taonta, Väinö Blomstedt, 1897
Sammon taonta, Joseph Alasen temperamaalaus, 1910–1911
Sammon taonta, Kalevalan kankahilla, Rudolf Koivu, 1931
Ilmarinen kyntää kyisen pellon, Akseli Gallen-Kallela, 1916
Kotka ja hauki, Joseph Alanen
Ilmarinen tulee sulhona Pohjolaan, Johan Kortmanin hiilipiirros, 1893
Pohjolan häät, Robert Wilhelm Ekman, 1860–1872
Pohjolan häät, Johan Kortman, 1890
Ilmarinen takoo kuuta, Walter Runeberg, 1866

Katso myös

Lähteet

Haavio, Martti: Suomalainen mytologia. Porvoo Helsinki: WSOY, 1967.
Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: SKS, 2013.

Viitteet

Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko, s. 31. Gaudeamus, 2018. ISBN 9789524953405.
Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia, s. 226–227. SKS, 2019.
Toimittaneet Kreetta Lesell, Marjo Meriluoto ja Sami Raninen: Tursiannotko. Tutkimuksia hämäläiskylästä viikinkiajalta keskiajalle., s. 109-110. Tampereen museoiden julkaisuja 148, 2017.
Toimittaneet Kreetta Lesell, Marjo Meriluoto ja Sami Raninen: Tursiannotko. Tutkimuksia hämäläiskylästä viikinkiajalta keskiajalle, s. 114. Tampereen museoiden julkaisuja 148, 2017.
Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: SKS, 2013.
Suomen kieleen on tullut vaikutteita yllättävästä suunnasta – moni sana on jäänne kohtaamisista indoiranilaisten kanssa Helsingin Sanomat. 13.12.2019. Viitattu 13.12.2019.

This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.

[1] Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko, s. 31. Gaudeamus, 2018. ISBN 9789524953405.

[:0-2] Anna-Leena Siikala: Itämerensuomalaisten mytologia, s. 226–227. SKS, 2019.

[3] Toimittaneet Kreetta Lesell, Marjo Meriluoto ja Sami Raninen: Tursiannotko. Tutkimuksia hämäläiskylästä viikinkiajalta keskiajalle., s. 109-110. Tampereen museoiden julkaisuja 148, 2017.

[4] Toimittaneet Kreetta Lesell, Marjo Meriluoto ja Sami Raninen: Tursiannotko. Tutkimuksia hämäläiskylästä viikinkiajalta keskiajalle, s. 114. Tampereen museoiden julkaisuja 148, 2017.

[Itämerensuomalaisten_mytologia-5] Siikala, Anna-Leena: Itämerensuomalaisten mytologia. Helsinki: SKS, 2013.

[6] Suomen kieleen on tullut vaikutteita yllättävästä suunnasta – moni sana on jäänne kohtaamisista indoiranilaisten kanssa Helsingin Sanomat. 13.12.2019. Viitattu 13.12.2019.