Ignati Potapenko

Ignati Nikolajevitš Potapenko (ven. Игна́тий Никола́евич Пота́пенко; 30. joulukuuta (J: 18. joulukuuta) 1856 H’ersonin läänin Belozjorkan tai Fjodorovkan kylä – 17. toukokuuta 1929 Leningrad[1]) oli venäläinen kirjailija ja lehtimies.

Ignati Potapenko vuonna 1885.

Elämäkerta

Ignati Potapenkon isä oli kristityksi kääntynyt juutalainen, joka yleni armeijan upseeriksi, sai aatelisarvon ja toimi myöhemmin ortodoksipappina. Äiti oli ukrainalainen talonpoikaisnainen. Potapenko kävi H’ersonin hengellisen opiston ja Odessan pappisseminaarin, opiskeli Novorossijskin yliopistossa Odessassa, Pietarin yliopistossa ja Pietarin konservatoriossa. Aluksi hän ansaitsi elantonsa kotiopettajana sekä työskenteli Odessan kaupunginhallinnossa ja kaupunginjohtajan sihteerinä. Myöhemmin hän asui Pietarissa[1] ja Moskovassa[2].

Potapenko julkaisi ensimmäiset huomattavat teoksensa vuonna 1881[1]. Hänet tekivät tunnetuksi pienoisromaani Na deistvitelnoi službe (”Vakinaisessa palveluksessa”), kuvaus Sekretar jego prevoshoditelstva (”Hänen ylhäisyytensä sihteeri”) ja romaani Zdravyje ponjatija (”Terveitä käsityksiä”), jotka ilmestyivät kirjallisuuslehdissä vuonna 1890. Potapenko oli kirjailijana tavattoman tuottelias. Hänen vuosina 1891–1899 julkaistut kootut teoksensa (Povesti i rasskazy) käsittävät 12 osaa.[2] Erillisinä kirjoina ilmestyivät muun muassa romaanit Ljubov (”Rakkaus”, 1894), Zvezda (”Tähti”, 1894), Odin (”Yksin”, 1896), Ne geroi (”Ei sankari”, 1896), Stšastje ponevole (”Tahatonta onnea”, 1897), Živaja žizn (”Elävää elämää”, 1898), Slovo i delo (”Sanat ja teot”, 1898), Nuoren miehen muistiinpanot (Zapiski molodogo tšeloveka, 1898), Kaksi onnea (Dva stšastja, 1898) ja Svetlyi lutš (”Valonsäde”, 1899)[3]. Kirjailijan teemoja ovat ajankohtaiset yhteiskunnalliset kysymykset sekä narodnikkien vallankumousyritysten epäonnistumista seurannut ”pienten tekojen” teoria. Hänen sävyltään optimististen teostensa sankari on tervejärkinen hyvä ihminen, joka pyrkii menestykseen eettiset periaatteensa säilyttäen. 1890-luvulla Potapenko oli yksi Venäjän luetuimmista kirjailijoista varsinkin maaseudulla.[4]

Vuodesta 1896 lähtien Potapenko toimi eri sanomalehtien pakinoitsijana sekä kirjallisuus- ja musiikkiarvostelijana. Hän toimitti myös omaa aikakauslehteä, minkä seurauksena hän teki vararikon ja joutui vuonna 1907 yhdeksän vuoden ajaksi toimitusmiesten holhoukseen.[4] 1900-luvun alussa kirjailija julkaisi muun muassa romaanit Dva pokolenija (”Kaksi sukupolvea”, 1903), Mat i dotš (”Äiti ja tytär”, 1903) ja Nuoruuden tunnustuksia (Istorija odnoi molodosti, 1907) sekä pienoisromaanit Primirenije (”Sovinto, 1903), Na pokoje (”Rauhassa”, 1903) ja Muž tšesti (”Kunnian mies”, 1905), jotka eivät saaneet entisen kaltaista suosiota. Hänen näytelmiään esitettiin paljon, mutta niiden taiteellista tasoa pidettiin heikkona. Vuoden 1917 jälkeen Potapenko julkaisi uudelleen vanhoja teoksiaan ja kirjoitti kaunokirjallisia muistelmateoksia. Kirjailijan viimeiseksi teokseksi jäi romaani Mjortvoje more (”Kuollut meri”, 1929).[5]

Potapenko oli kahdesti naimisissa. Hänen tuotteliaisuuttaan selitettiin usein sekavien perheasioiden ja rakkausjuttujen aiheuttamalla rahantarpeella. 1890-luvun alussa kirjailija ystävystyi Anton Tšehovin kanssa. Vuonna 1894 Potapenko rakastui Tšehovin ihailijaan Lika Mizinovaan, jonka kanssa hän matkusti ulkomaille ja sai lapsen. Tšehov kuvaa pariskuntaa näytelmässään Lokki. Myöhemmin Potapenko kirjoitti Tšehovista kertovia muistelmia.[2]

Suomennettuja teoksia
  • Liitto miehiä vastaan: ilveilys yhdessä näytöksessä. Helsinki: Hj. Hagelberg, 1892.
  • Lehtiporvarit. Helsinki: Työväen Sanomalehti-osakeyhtiö, 1903.
  • Nuoren miehen muistiinpanot. Suom. V-ö K-n. Helsinki, 1903. Uuden Suomettaren nurkkanovelli alkaen 22.10.1903. Digitoituna kansalliskirjastossa
  • Kaksi onnea: romaani. Suom. Anton Helve. Helsinki, 1907. Uuden Suomettaren nurkkanovelli alkaen 7.8.1907. Digitoituna kansalliskirjastossa
  • Vanhan ylioppilaan muistelmia (Zapiski starogo studenta). Suom. Emil Mannstén. Hämeenlinna: Karisto, 1909.
  • Erään kommunin historia (Istorija odnoi kommuny). Suom. Emil Mannstén. Hämeenlinna: Karisto, 1910.
  • Kutsumus: kertomus. Sairala: C. J. Bergström, 1910.
  • Valinta: kertomus. Suom. Juho Tervonen. Hämeenlinna: Karisto, 1915.
  • Nuoruuden tunnustuksia: romaani (Istorija odnoi molodosti). Suom. Hanna Karhinen. Helsinki: V. Kosonen, 1916.

Lähteet
  • Russkije pisateli. 1800–1917: Biografitšeski slovar, tom 5. Moskva: Bolšaja Rossijskaja entsiklopedija, 2007. ISBN 978-5-85270-340-8.

Viitteet
  1. Russkije pisateli, s. 111.
  2. Russkije pisateli, s. 112.
  3. Russkije pisateli, s. 112–113.
  4. Russkije pisateli, s. 113.
  5. Russkije pisateli, s. 114.

    Aiheesta muualla
    This article is issued from Wikipedia. The text is licensed under Creative Commons - Attribution - Sharealike. Additional terms may apply for the media files.