IB-vakoilutapaus

Ruotsalainen aikakauslehti FiB/Kulturfront julkaisi toukokuussa 1973 artikkeleita, joiden mukaan tiedustelupalvelu Informationsbyrån (IB) olisi murtautunut Algerian ja Egyptin lähetystöihin Tukholmassa. Tällöin tuli yleiseen tietoon, että mainittu tiedusteluelin oli olemassa ja sen tärkein kohdemaa oli Suomi.[2] Tieto IB:n toiminnasta oli yllätys myös Suomen Suojelupoliisille; vihjeitä oli ollut vain yksittäisestä henkiöstä.[2]

Yleinen syyttäjä Carl Axel Robért ilmoitti kuitenkin 19. lokakuuta, että ei aio nostaa syytteitä Informationsbyrånin virkamiehiä vastaan. Robértilla oli ollut pääsyyttäjänä tehtävänään tutkia, olivatko IB:n virkamiehet syyllistyneet rikoksiin. Robért tutki kaksitoista tapausta. Kolmessa tapauksessa ei ollut tapahtunut rikoksia, neljässä tapauksessa rikoksille ei ollut todisteita, kahdessa tapauksessa mahdollinen rikos oli jo vanhentunut ja kolmessa tapauksessa ei löydetty perusteita tutkimusten aloittamiseen. Kaikki kanteet hylättiin.[3]

Tukholman yleisen syyttäjän Carl Axel Robértin toimesta poliisi pidätti 22. lokakuuta 1973 yllättäen viisi henkilöä epäiltyinä vakoilusta. Pidätetyt olivat FiB/Kulturfront-lehden toimittajat Peter Bratt ja Jan Guillou, entinen asiamies Håkan Isacsson, valokuvaaja Owe Holmqvist sekä viides henkilö, jonka nimeä ei ole kerrottu julkisuuteen. Poliisi suoritti samanaikaisesti ratsian pidätettyjen koteihin ja työpaikoille, sekä takavarikoi aineistoa. Poliisi kävi myös Guilloun työpaikalla FiB/Kulturfrontin toimituksessa. Tutkiessaan Informationsbyrånin huoneiston naapurihuoneistoa Tukholman vanhassa kaupungissa poliisi löysi elektronisia kuuntelulaitteita, joita pidätettyjen epäiltiin käyttäneen.[4]

Pidätykset perustuivat epäilyyn vakoilusta, eivätkä artikkeleihin, jotka FiB/Kulturfront oli julkaissut Informationsbyråsta. Ruotsin hallitus ei ollut tietoinen pidätyksistä. Oikeusministeri Lennart Geijer totesi syyttäjän toimineen täysin oma-aloitteisesti. Pidätykset herättivät kuitenkin kärkevää keskustelua. Arvostelijat rinnastivat tapahtuneen Yhdysvaltain Pentagon-juttuun ja Länsi-Saksan Spiegel-juttuun 1960-luvun alussa. Heidän mielestään uhattuna oli lehdistön ja median vapaus.[4]

Kaksi viidestä pidätetystä vapautettiin 26. lokakuuta ja 27. lokakuuta. Ensin vapautettiin valokuvaaja Owe Holmqvist ja seuraavana päivänä 20-vuotias nuorukainen jonka nimeä ei ole mainittu julkisuudessa. Informationsbyrånin entinen johtaja Birger Elmér esiintyi 30. lokakuuta Ruotsin valtiopäivien puolustusvaliokunnassa selvittäen vakoilujärjestön toimintaa. Elmér kertoi puolustusvaliokunnan kokouksen jälkeen, että ei ollut huolestunut tapauksen herättämästä huomiosta. Puolustusvaliokunnan puheenjohtajan Per Peterssonin mukaan mikään ei osoittanut valiokunnan olevan niin huonosti informoitu, että olisi syytä aloittaa erityinen tutkimus.[5]

Tukholman pääsyyttäjä Carl Axel Robért nosti 6. joulukuuta syytteen vakoilusta FiB/Kulturfrontin toimittajia Peter Brattia ja Jan Guillouta sekä entistä IB-agenttia Håkan Isacsonia vastaan. Oikeuskansleri Bengt Lännergren nosti samalla Brattia vastaan syytteen painovapautusasetuksen rikkomisesta. Syyte koski Brattin kirjaa IB och hotet mot vår säkerhet (suom. Tiedotustoimisto ja uhka turvallisuuttamme kohtaan). Syytteiden mukaan IB:tä koskevissa paljastuksissa oli ylitetty laillisuuden rajat.[6] 4. helmikuuta 1974 Svean hovioikeus hylkäsi vakoilusta tuomitun toimittajan Jan Guilloun anomuksen päästä vapaaksi. Guillou oli ollut IB-paljastusten keskeinen tekijä.[7]

Suomen tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja Ruotsin pääministeri Olof Palme tapasivat työlounaalla 17. maaliskuuta 1974 Tukholmassa. Tapaaminen koski lähinnä Informationsbyrånin tapausta, sillä asia oli herättänyt Suomessa yhä lisääntyvää kiinnostusta. Lehtitietojen perustella IB oli käyttänyt Suomen aluetta vakoilutoiminnassa. Lehtitietojen mukaan Suomen Tukholman suurlähettiläs Max Jakobson oli huomauttanut asiasta ulkoministeri Sven Anderssonille 18. helmikuuta.[8]

Ruotsalainen vakoilualus oli suorittanut radiokuuntelua Suomenlahdella ja käynyt sopimusten vastaisesti suomalaisessa satamassa. Pääministeri Palme myönsi satamavierailun sopimattomaksi. Suomen hallituksen esitti myös, että ruotsalaiset yksityislentokoneet olivat suorittaneet ilmavalokuvausta Suomen ilmatilassa. Kekkosen ja Palmen välisten keskustelujen jälkeen päätettiin, että asiaa voitiin pitää loppuunkäsiteltynä, ja että tapahtuneella ei ollut vaikutuksia Suomen ja Ruotsin välisiin suhteisiin.[8]

• Simola, Matti (toim.): ”IB-juttu”, Ratakatu 12: Suojelupoliisi 1949–2009, s. 66-69. Helsinki: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35243-4.