Hyvän historia – Ihmiskunta uudessa valossa

Bregmanin mukaan ihmiset eivät ajaudu kriiseissä paniikkiin ja sekasorron valtaan, vaan katastrofeilla on päinvastoin taipumusta lisätä myötätuntoa ja solidaarisuutta.[1]^{lähde tarkemmin?}

Esipuheessa Bregman viittaa vuonna 1896 ilmestyneeseen, laajalti luettuun Gustave Le Bonin kirjaan Psychologie des foules (suom. Joukkosielu), jonka mukaan ihmiset putoavat hätätilanteissa sivistyksen tikkailta muutaman askelman alemmaksi. Bregman väittää kuitenkin, että hätätilanteessa ihmiset eivät laskeudu tikkaita vaan nousevat muutaman askelman ylemmäksi. Hän käyttää esimerkkinä Lontoon pommituksia 1940, jolloin britit pysyivät rauhallisina, vanhemmat istuivat teekupposen ääressä ja lapset leikkivät pihamailla. Varmuuden vuoksi perustetut psykiatriset sairaalat seisoivat tyhjillään.[3]

Bregman toteaa, että ”useimmat ihmiset ovat kunnollisia”, eivätkä he joudu katastrofitilanteissa paniikkiin, vaikka eri maiden vallanpitäjät niin uskoivat ja uskottelivat.[4] Hän käyttää Nobel-palkitun kirjailija William Goldingin luomaa synkkää ihmiskuvaa teoksessa Kärpästen herra esimerkkinä siitä, kuinka meidät saadaan uskomaan ihmisen luontaiseen pahuuteen ja muistuttaa, että todellisuudessa asiat ovat menneet toisin. Bregman kertoo tapauksesta, jossa 1960-luvulla kuusi poikaa päätyi autiolle saarelle ja toimivat päinvastoin kuin Goldingin kuvitteelliset henkilöt. Kun pelastajat saapuivat, pojat olivat iloisia ja hyvinvoivia: yhteistyöllä he olivat onnistuneet hankkimaan niin ravintoa kuin juomavettäkin.[5]

Bregman esittää, että ihmiset ovat kehittyneet evoluution myötä ystävälliseksi ja empaattiseksi lajiksi, joka elää pienissä ryhmissä. Sosiaalinen oppiminen on tärkein ominaisuus, joka erottaa ihmisen muista lajeista. Metsästäjä-keräilijäkulttuureissa väkivalta oli erittäin harvinaista ja ihmiset olivat maanviljelijä-jälkeläisiinsä verrattuna huomattavasti terveempiä. Väkivalta oli paljon luultua harvinaisempaa myös sodissa, jotka käytiin ennen moderneja sotatekniikoita.[1]^{lähde tarkemmin?}

Ihmiset ovat valmiita tekemään pahaa lähinnä, jos heidät saadaan uskomaan, että nämä teot ovat todellisuudessa tai kokonaisuudessaan hyviä. Ihmiset toimivat paljon luultua itsenäisemmin: esim. auktoriteettiharha ja sivustakatsojaefekti ovat hyvin heikkoja tai puuttuvat kokonaan – vakaviin tilanteisiin ja painostavaan käskemiseen liittyy jopa täysin päinvastainen vaikutus.[1]^{lähde tarkemmin?}

Ihmiset ovat valmiita tekemään pahaa lähinnä tuntemattomammille ihmisille, jos he uskovat tämän tekevän hyvää läheisemmille ihmisille. Tämä johtuu siitä, että ihmiset eivät kykene tuntemaan empatiaa fyysisesti tai psyykkisesti etäisiä ihmisiä kohtaan ja ovat taipuvaisia ajattelemaan pienissä sisä- ("me") ja ulkoryhmissä ("nuo muut"). Tämän ns. heimoajattelun vähentämiseksi riittää usein yksinkertaisesti lisätä kontakteja kyseisten ihmisten kesken. Samasta syystä, kun sivilisaatioiden myötä kasvavien ihmisjoukkojen luottamus toisiinsa heikentyi, syntyi tarve hierarkiselle johtamiselle ja hallinnoille. Siinä missä johtajiksi yleensä valikoituu alun perin ystävällisiä ihmisiä, johtoasemassa oleminen itsessään tyypillisesti heikentää empaattisuutta, mikä aiheuttaa lopulta erilaista korruptoitunutta toimintaa. Ihmiset eivät ole niin itsekkäitä kuin yleensä luullaan.[1]^{lähde tarkemmin?}

Toisten ihmisten käytökselle asetetut odotukset ovat itsensä toteuttavia ennustuksia. Ihmiset ovat ennen kaikkea sisäisesti motivoituneita; erilaiset pessimistisen ihmiskuvan pohjalta rakennetut ulkoiset palkkio- ja hallintamenetelmät vain heikentävät tämän sisäisen motivaation muodostumista ja tätä kautta esim. taloudellista tuottavuutta. Erityisen tärkeää vapaus on lapsuudessa; ohjaamaton leikki lisää itsesäätelyä ja luovuutta. Samalla tavalla, kun kansalaisiin luotetaan ja mahdollisimman moni saadaan osallistumaan suoraan organisaation päätöksentekoon, tuloksena on paitsi parempia päätöksiä niin myös tyytyväisempiä ja aktiivisempia jäseniä.[1]^{lähde tarkemmin?}

Ystävällisyys on tehokas ja halpa menetelmä vähentää rikollisuutta ja väkivaltaa. Sama ilmiö toistuu poliisityössä, vankiloissa, rauhanneuvotteluissa ja terrorisminvastaisessa toiminnassa.[1]

Bregman antaa lopuksi kymmenen kirjaan edellä perustuvaa ohjetta:[1]

• Oleta toisten olevan hyviä, jos olet epävarma.
• Tavoittele kaikkia osapuolia hyödyttäviä tilanteita.
• Esitä enemmän kysymyksiä.
• Hillitse empatiaa, harjoittele myötätuntoa.
• Rakasta läheisiäsi niin kuin muut rakastavat omiaan.
• Vältä uutisia.
• Älä lyö natseja.
• Älä häpeä tehdä hyvää.
• Ole realistinen.