Hunnit

Pääartikkeli: Xiongnut

Eurooppaan 300-luvulla tyhjästä ilmestyneiden hunnien alkuperää ei tiedetä varmasti. Jotkut tutkijat ovat 1700-luvulta asti uskoneet, että hunnit olivat sama kansa kuin xiongnut, jotka hyökkäilivät Kiinaa vastaan Han-dynastian aikana 202 eaa. – 220 jaa. Jotkut nykytutkijat eivät pidä tätä teoriaa uskottavana todisteiden puutteen vuoksi.[2]

Xiongnut asuivat nykyisen Mongolian alueella. He olivat taitavia ratsastajia ja jousen käyttäjiä. Heillä ei ollut yhtenäistä valtiorakennetta, vaan he muodostuivat useista keskenään kilpailevista päällikkökunnista.[3]

Xiongnut edustivat alkuperäistä mongolinkielistä ordaa. He loivat ensimmäisen paimentolaisheimojen valtiollisen muodostuman Keski-Aasian aroille. Kolmannen vuosisadan lopussa ennen ajanlaskun alkua tämän liittouman johdossa oli Mode. He alistivat valtaansa Jenisein varrella olevat heimot (mm. dinlinit) ja muinaisen Tuvan väestön. Valloitusretket jatkuivat vielä länteenpäin, jossa tavoitteena oli kukistaa keskiaasialaiset usunit ja juetšežit.[4]

70-luvulla eaa. tämä (mahdollisesti) hunnien varhainen valtakunta hajosi kiinalaisten, usunien ja dinlinien yhdistyneiden voimien takia. Osa hunneista pääsi pakenemaan usunien ja dinlinien välistä länteen Kangjuin aralilaisten heimojen luo ja ilmeisesti täällä sekoittui muinaisturkkilaisiin heimoihin. Hunnit perustivat uuden valtakunnan ajanlaskun alun paikkeilla, mutta tämä valtakunta tuhoutui lopullisesti vuonna 87 jaa. sjanbilaisten mongolinkielisten heimojen iskuissa.[4]

Suuri joukko ns. pohjoisia hunneja lähti liikkeelle Altain ja Tienšanin välisten vuorilaaksojen kautta kohti länttä Etelä- ja Länsi-Siperiaan. Matkansa varrella he kukistivat Koillis-Kazakstanin ja Barabinskin arojen puolipaimentolaiset (etupäässä turkinkieliset) heimot. Länsi-Mongolian ja ”Länsimeren” (Kaspianmeri tai Araljärvi) välisillä alueilla hunnit turkkilaistuivat. Näihin hunneihin sulautui myös sarmaatteja ja ugreja. Pohjoisilla hunneilla oli valtakunta vuosina 104–155.[4]

Vuonna 155 jaa. sjanbilainen heimopäällikkö Tanšihai ajoi hunnit kokonaan pois itäisiltä alueilta ja karkotti heidät melkein Volgan rannoille. 100-luvun jälkipuoliskolla idästä paenneet hunniheimot (turkkilais-mongolilaiset) ja heihin sulautuneet ugrilaiset ja sarmaatit ilmaantuivat Etelä-Uralin ja alisen Volgan itäpuoleisille aroille. Tästä lähtien hunnit tunnetaan myös Euroopassa.[4]

Hunnien valtakunta Euroopassa

Hunnit lähtivät 300-luvun jälkipuoliskolla vaeltamaan, ja hyökkäsivät noin 360 Kaspianmeren pohjoispuolisille alueille, ylittivät sitten vuonna 375 Volgan ja kukistivat alaanien valtakunnan. Osa hunneista tunkeutui pohjoista kohti Kaman ja keskisen Volgan rannoille. Seuraavaksi hunnit hyökkäsivät Ukrainan ja Moldovan alueilla asuneiden ostrogoottien kimppuun ja kukistivat myös heidät. Noin vuonna 375 hunnit hyökkäsivät visigoottien kimppuun.[5][3]

Hunnit asettuivat Pannoniaan ja tekivät sieltä hyökkäyksiä eri puolille Eurooppaa. Hajanaiset hunnit koostuivat useista eri ryhmistä, eikä heillä ollut yhtä johtajaa. Vuonna 432 kaikkien hunnien johtajaksi nousi kuitenkin yksi mies, Rua eli Rugila. Rugilan kuoltua 434 valta jaettiin hänen veljenpoikiensa Bledan ja Attilan kesken. Veljekset pakottivat Bysantin maksamaan hunneille veroa ja kukistivat vuonna 436 burgundit.[3]

Vuonna 445 Attila murhasi veljensä, ja hänestä tuli kaikkien hunnien valtias. Hän kokosi vuonna 451 suuren armeijan, johon kuului hunnien lisäksi myös heidän alistamiensa germaanikansojen joukkoja. Attilan johdolla he hyökkäsivät Galliaan ja etenivät nykyisen Orléansin edustalle. Katalaunien kentillä käytiin taistelu, jossa olivat vastakkain Attilan joukot ja Länsi-Rooman sotapäällikön Aëtiuksen kokoama armeija. Aëtiuksen joukoissa taisteli roomalaisten lisäksi frankkeja, visigootteja, burgundeja ja alaaneja. Hunnit hävisivät taistelun ja Attilan oli vetäydyttävä takaisin Pannoniaan.[3]

Attila hyökkäsi tappiostaan huolimatta jo seuraavana vuonna Pohjois-Italiaan Pojoen tasangolle. Hunnit kääntyivät kuitenkin pian takaisin, mahdollisesti alueella riehuneiden kulkutautien ja nälänhädän vuoksi.[3]

Attilan kuoltua vuonna 453 hunnien valtakunta hajosi. Hunnien valtakausi päättyi lopullisesti, kun gepidien kuningas Ardarik löi vuonna 455 yhdessä herulien ja ostrogoottien kanssa Attilan pojan Ellakin hunnijoukot. Hunniväestö sulautui vähitellen avaareihin ja bolgaareihin.[3]

Keskiaikaisissa lähteissä hunnit ja unkarilaiset usein sekoitettiin keskenään. Yhtenä syynä lienee ollut se, että Attila oli pitänyt päämajaansa Pannonian altaassa. Enea Silvio de’Piccolomini, joka myöhemmin tunnettiin paavina Pius II, esitti 1509 postuumissa teoksessaan Cosmographia, että unkarin kieli polveutuisi hunnien kielestä.[6] Simon Kézain kronikasta lähtien (n. 1283) unkarilaisia pidettiin hunnien jälkeläisinä myös unkarilaisessa historiankirjoituksessa. Kenties tämän takia myös Unkarin nimeen latinankielisissä teksteissä ja sen pohjalta monissa länsieurooppalaisissa kielissä lisättiin h (Hungaria, Hongrie, Hungary), joka siihen ei historiallisesti kuulu ja jota latinan kielen italialaisessa tai ranskalaisessa ääntämistraditiossa ei muutenkaan enää keskiajalla äännetty. (Todellisuudessa nimi Hungaria/Unkari jne. lienee peräisin turkkilaisista sanoista on ogur, '10 nuolta, 10 heimoa'.) Nykyäänkin kuvitellaan yleisesti, että Hungaria-nimi viittaisi hunneihin tai jopa tarkoittaisi "hunnien maata"; tähän viittasi esimerkiksi pääministeri Viktor Orbán Kiinan-vierailullaan 2010.[7]

Ajatusta, että unkarilaiset ainakin osaksi polveutuisivat hunneista, ei ole Unkarissa tietyissä piireissä täysin hylätty vieläkään. Vuonna 2005 ryhmä hunnien jälkeläisinä itseään pitäviä unkarilaisia keräsi 2 381 allekirjoitusta adressiin, jolla Unkarin parlamenttia pyydettiin tunnustamaan hunnit kansallisena vähemmistönä. Unkarin Tiedeakatemian antaman lausunnon pohjalta parlamentti ei kuitenkaan tuolloin jatkanut asian käsittelyä.[8] Sittemmin Viktor Orbánin hallitus on ottanut hunneista polveutumisen osaksi kansallista imagopolitiikkaa. Vuonna 2019 perustetun Unkarilaisuuden tutkimusinstituutin (unk. Magyarságkutató Intézet) alaisena toimii arkeogenetiikan tutkimuskeskus, jonka johtaja Endre Neparáczki on väitöskirjassaan arvellut unkarilaisia yhdeksi hunnien haaraksi ja lehtihaastattelussa kertonut aikovansa selvittää unkarilaisten hunnilaisen alkuperän genetiikan avulla.[9]

Ensimmäisen maailmansodan aikana britit käyttivät saksalaisista pilkkanimitystä the Huns eli ’hunnit’, mikä oli viittaus keisari Vilhelm II:n puheeseen boksarikapinaa kukistamaan lähteneille saksalaisille joukoille. Vilhelm kehotti näitä armottomuuteen ja häikäilemättömään julmuuteen kapinallisia kohtaan, niin että saksalaiset saisivat kiinalaisten silmissä yhtä pelottavan ja pitkään kestävän maineen kuin hunnit Attilan aikaan.[10] Nykyisin hunnit mielletään (vain) hurjiksi, mitä osoittaa myös piirroshahmo Hunni.

• Castrén, Paavo ja Leena Pietilä-Castrén: Antiikin käsikirja. Otava 2000. ISBN 951-1-12387-4
• Halikov, A. H.: Tataarit, keitä te olette? Abdulla Tukain Kulttuuriseura r.y. Vammala 1991. ISBN 952-90-3114-9
• Kari, Risto: Historian ABC - Kaikkien aikojen valtiot. Osa 2. Kustannusosakeyhtiö Tammi 2001. ISBN 951-31-1094-x
• Stipa, Günter Johannes: Finnisch-ugrische Sprachforschung. Suomalais-ugrilainen seura. Vammala 1990. ISBN 951-9403-34-5

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hunnit Wikimedia Commonsissa