Hulanlaakso

Hulajärvi on eri aikoina tunnettu monilla eri nimillä. Muinaiset egyptiläiset käyttivät siitä nimitystä Samchuna-järvi[2][3] kun taas Raamatussa se mainitaan nimellä Merom. Ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla juutalainen historioitsija Flavius Josefus käytti siitä nimeä Semechonitis (kreik. Σημεχωνίτις), mitä nimeä John Lightfoot myöhemmin käytti siitä muodossa Samochonitis[4]. Talmudissa se mainitaan nimellä Yam Sumchi, toisin sanoen Sumchin meri. Nykyisin järven nimi on arabiaksi Buheirat el Huleh ja hepreaksi Agam ha-Hula, jotka molemmat johtuvat siellä aikoinaan sijainneen paikkakunnan arameankielisestä nimestä Hulata eli Ulata.[2][3] Nimitystä "Meromin vedet" on toisinaan käytetty maantieteellisessä kirjallisuudessa, vaikka oikeastaan tämä nimi tarkoittaa laakson länsipuolella sijaitsevia lähteitä.[3]

Hulanlaaksossa laiduntava vesipuhveli

Hulanlaakso sijaitsee Itä-Afrikasta Syyriaan saakka ulottuvan Ison hautavajoaman pohjoispäässä noin 70 metrin korkeudella merenpinnasta. Laakso käsittää 177 neliökilometrin laajuisen alueen[3], joka rajoittuu molemmilla puolilla jyrkkiin rinteisiin: idässä Golanin kukkuloihin ja lännessä Ylä-Galilean Naftalivuoriin, jotka ulottuvat 400–900 metrin korkeuteen merenpinnasta. Laakson eteläpäässä Jordanin molemmin puolin on 200 metrin korkuiset basalttiset kukkulat, joita usein sanotaan "basalttitulpiksi", koska ne rajoittavat veden virtausta Galileanjärveen. Ne muodostavat Korazimin ylätasangon.

Hulanlaaksossa vallitsee välimerenilmasto kuumine kuivinen kesineen ja viileine sateisine talvineen, joskin sen sijainti kahden vuoristoketjun välissä on aiheuttanut, että siellä vuotuiset ja vuorokautiset lämpötilan vaihtelut ovat suuremmat kuin rannikolla.[3] Vuotuinen sademäärä vaihtelee suuresti laakson eri osissa 400 millimetristä sen eteläosassa 800 millimetriin sen pohjoisosassa. Hermonin vuoristoalueella, vain muutaman kilometrin päässä laaksosta, sataa yli 1500 millimetriä vuodessa, suurimmaksi osaksi lumena, josta saavat vetensä maanalaiset lähteet ja myös Jordanin lähteet, joiden vedet kaikki kulkevat lopulta laakson halki.[3] Talvisin alueella vallitsevat toisinaan voimakkaat koillistuulet, jotka tunnetaan arabiankielisellä nimellä Sharkiyah.[3]

Ennen kuin Hulajärvi 1950-luvun alussa kuivatettiin, se oli 5,3 kilometriä pitkä ja 4,4 kilometriä pitkä, ja sen pinta-ala oli noin 12–14 neliökilometriä. Se oli kesällä noin puolentoista metrin ja talvella noin kolmen metrin syvyinen. Suomaiseen järveen laskivat useiden pysyvien lähteiden vedet.[5] Järven rannoilla oli ihmisasutusta jo varhain esihistoriallisena aikana. paleoliittisia arkeologisia löytöjä on tehty lähellä Bnot Yaakovin siltaa laakson eteläpäässä. Ensimmäinen pysyvä asetus, Enan (Mallaha), on peräisin 9 000–10 000 vuoden takaa ja on löydetty laaksosta.

Hulan laakso oli huomattava vanhojen kauppareittien haarautumis­kohta. Sen kautta kulkivat tiet tärkeästä kaupan keskuksesta Damaskoksesta Välimeren itärannikolle sekä Egyptiin. Pronssi­kaudella noin 4000 vuotta sitten näiden reittien varsille rakennettiin Tel Hazorin ja Danin kaupungit. Myöhemmin alue joutui Israelin hallintaan, kunnes sen valtasivat Assyrian sotajuokot Tiglatpileser III:n johdolla. Raamatussa mainitaan laaksossa sijainnut Meromin vesi tai Meromin lähteet paikkana, jossa Joosua voitti kanaanilaiset.[6]

Maatalousasutus Hulan laaksossa jatkui keskeytymättömää koko hellenistisen kauden sekä edelleen Rooman ja Bysantin valtakuntien aikana ja vielä arabien valta­kauden alkuaikoina.[3] Seleukidien aikana järven rannalle perustettiin Seleucia Samulias -niminen kaupunki.

Alueen perinteisiä viljelyskasveja ovat olleet riisi, jota siellä viljeltiin jo hellenistisenä aikana, puuvilla ja sokeriruoko, jotka arabit toivat sinne valloitettuaan alueen vuonna 636, durra[2] sekä Amerikan löytämisen jälkeen myös alueelle tuotu maissi. Vesipuhveli tuotiin alueelle 700-luvulla tuottamaan maitoa ja työjuhdaksi.[3]

1800-luvulla laaksossa, joka pääasiassa oli matalaa järveä ympäröivää suota, asuivat Ghawareneh-beduiinit[7], jotka kutoivat mattoja papyruksesta ja käyttivät sitä myös talojensa rakentamiseen. Alueen ensimmäiset nykyaikaiset kartat laati Viktorian aikainen seikkailija John MacGregor, joka Rob Roy -nimisine laivoineen kuitenkin joutui Hulan soilla asuneiden tummaihoisten beduiinien kaappaamaksi.[2] Malarian vuoksi seudulla oli suuri lapsikuolleisuus. Joissakin kylissä vai pieni osa lapsista saavutti edes kahden vuoden iän.[8] Vuonna 1882 eräs matkailija kirjoitti, että seutu oli Syyrian hienoimpia metsästysmaita, jossa oli panttereita, leopardeja, karhuja, villisikoja, susia, kettuja, sakaaleja, hyeenoja, gaselleja ja saukkoja. Toisen maailmansodan aikana Britannian armeijan upseerit kirjoittivat metsästäneensä siellä lintuja.

Vuonna 1908 osmanihallitus myönsi eräälle ranskalaiselle yritykselle oikeuden kuivattaa suo, minkä tämä kuitenkin myi libanoni­laisille liikemiehille. Vuonna 1933, brittiläisen mandaatti­hallinnon aikana, Palestiinan maan kehitysyhtiö hankki itselleen tämän luvan ja laati suunnitelman laakson kuivattamiseksi ja kastelemiseksi, mikä johti myös siihen, että alueelle saapui joukko tieteellisiä tutkimus­retki­kuntia.[8]

1930-luvulla muuan matkailija kertoi, että seudun kyläläiset keräsivät papyrusta kudontaa varten. He käyttivät kahden tyyppisiä kangaspuita: toisia hienoja, sisätiloissa käytettäviä mattoja varten, toinen taas pidempiä ja karkeampia mattoja varten, jota käytettiin majojen ja suohien rakentamiseen.[9]

Hulanlaakson nykyisistä juutalais­asutuksista ensimmäinen, Yesud HaMa'ala järven länsirannalla, perustettiin ensimmäisen alijan yhteydesä vuonna 1883. Vuonna 1948 laaksossa oli 35 kylää, joista 12 oli juutalais- ja 23 arabikylää.[10]

• 
  Rakennuksia noin vuonna 1885
• 
  Malariaklinikka 1938
  (keskellä Gideon Mer hattu päässään)
• 
  Kalastajia Hulajärvellä noin vuonna 1943
• 
  Al-Salihiyya noin vuonna 1936. Naiset kutovat papyrusmattoa.
• 
  Kafferipuhveli mutaisessa vedessä, 1946

Näkymä Naftali-vuorilta Hulan kansallispuistoon

Kuivatustyöt pani vuonna 1951 alulle Juutalainen kansallisrahasto (JNF), ja ne saatiin valmiiksi vuonna 1958. Alueen kuivatus suoritettiin pääasiassa kahdella tavalla: toisaalta levennettiin ja syvennettiin Jordania Hulanlaakson alapuolella olevalla osuudella, ja laakson pohjois­osaan kaivettiin kaksi Jordanista erkanevaa kanavaa. Kuivatuksen vuoksi useat järven ainut­laatuiset endeemisen eläinlajit kuolivat sukupuuttoon, muun muassa särkilaji Acanthobrama hulensis[11] ja kirjo­ahveniin kuuluva Tristramella intermedia.[12]

Hulanlaakson kuivatusta pidettiin Israelissa suurena kansallisena saavutuksena[3]. Silloin ei vielä tiedostettu, että suon muuttamisella viljelymaaksi saattaisi olla myös merkittäviä haitta­vaikutuksia ekosysteemiin. Sen sijaan huole­naiheina olivat pääasiassa malariaa levittävät moskiitot sekä taloudellisen tuottavuuden parantaminen. Pian kuitenkin ilmeni, että alueen kuivattamisella oli myös haitallisia vaikutuksia. Aikaisemmin kosteikko oli suodattanut vedestä ravinteita, erityisesti typpeä ja fosforia, jotka nyt pääsivät esteettömästi valumaan virtaavan veden mukana Gennesaretinjärveen.[13], joka alkoikin nopeasti rehevöityä. Laaksossa puhaltaneet voimakkaat tuulet alkoivat kuljettaa sieltä pois maa-aineksia, jotka eivät enää olleet luontaisen kasvillisuuden peitossa. Lopulta kuivatetun suon turve syttyi itsestään palamaan, ja sitä oli vaikea saada sammutetuksi.[1]

Haittojen käytyä ilmeisiksi jo vuonna 1963 laakson lounais­osasta erotettiinkin pieni, 3,5 neliökilometrin laajuinen alue, joka muutettiin uudestaan papyrusta kasvavaksi suomaaksi ja samalla Israelin ensimmäiseksi luonnonsuojelualueeksi. Huoli Hulajärven kuivatuksen vaikutuksista oli aiheena Israelin luonnon­suojelu­yhdistyksen perustamiseen.[14]

Muuttomatkalla syömään poikenneita kurkia Agamon Hulan luonnonsuojelualueella

Useiden tiedemisten ja luonnon ystävien työ teki mahdolliseksi, että edes pieni osa Hulan kosteikosta voitiin säilyttää, ja Hulan luonnon­suojelu­alue perustettiin virallisesti vuonna 1964.[15] Hulan luonnon­suojelu­alue on merkitty Ramsarin sopimuksen mukaiseen kansain­välisesti merkittävien kosteikkojen luetteloon.[16]

Muuttolintuparvia

Hulan järvipuisto (hepr. ‏אגמון החולה‎, Agmon HaHula) sijaitsee Hulanlaakson eteläosassa, luonnon­suojelu­alueen pohjois­puolella mutta siitä erillään. Se perustettiin osana Juutalaisen kansallis­rahaston hanketta alueen ennallistamiseksi.[17] Tämä osa laaksoa jäi 1990-luvun alussa rankka­sateiden seurauksena jälleen veden alle. Tällöin päätettiin kehittää ympäröivää aluetta ja jättää veden alle jäänyt alue koskemattomaksi. Alueesta on tullut toinen koti tuhansille muuttolinnuille keväisin ja syksyisin.[18] Järvi peittää noin neliö­kilo­metrin alueen, ja siinä on saaria, jotka toimivat lintujen suojaisina pesimis­paikkoina. Siitä on tullut myös tärkeä muuttolintujen levähdys­paikka niiden lentäessä Euroopasta Afrikkaan ja takaisin ja myös huomattava lintu­harrastajien suosima tarkkailupaikka. Vuonna 2011 israelilaiset lintutieteilijät vahvistivat, että Hulan­laaksossa pysähtyvät muutto­matkan varrella tuhannet kurjet, jotka joka syksy muuttavat Suomesta Etiopiaan.[19] Paikalliset israelilaiset maanviljelijät ruokkivat niitä maissilla, jotta ne eivät aiheuttaisi tuhoja läheisillä viljelyksillä.[13]

Hulanlaakson merkitys monien muuttolintujen lepopaikkana on eräiden arvioiden mukaan niin suuri, että jos alueen ekosysteemi tuhoutuisi, ekologiset seuraukset saattaisivat olla arvaamattoman suuret kaikkialla niiden muuttoreitin varrella Itä-Euroopasta Etelä-Afrikkaan saakka.[13]

Äärimmäisen uhanalaisen israelin­levy­kieli­sammakon naaras

Marraskuussa 2011 HaHulan puiston vartijat löysivät alueelta kaksi israelin­levy­kieli­sammakkoa (Latonia nigriventer), vaikka Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN oli vuonna 1996 luokitellut lajin jo sukupuuttoon kuolleeksi suon kuivatuksen voksi. Lajin paluun vahvisti myös Israelin luonto- ja puisto­virasto. Näiden ensimmäisten yksilöiden jälkeen niitä on löydetty ainakin kymmenen, kaikki samalta alueelta. Nykyisin IUCN luokittelee lajin äärimmäisen uhan­alaiseksi.[20]

Vuonna 2009 tehdyt arkeologiset löydöt osoittavat, että alueella asuneet homidit käyttivät hyväkseen Hulajärven kaloja. Gesher Benot Ya‘aqovin arkeologiselta kaivaus­alueelta löydettyjen kalan­jätteiden analysointi osoitti heidän käyttäneen monia kalalajea kuten monnikaloja, tilapiaa ja karppia. Osa karpeista oli yli metrin pituisia.[21] Paikalta löydettiin myös tulentekovälineitä ja pähkinänsärkijöitä.[22]

Joulukuussa 2007 Israel julkaisi kolmen postimerkin sarjan, jossa olevat kuvat esittävät Hulan luonnon­suojelu­aluetta.[23]

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hulanlaakso Wikimedia Commonsissa