Hovikirjallisuus

Hovikirjallisuus on kansankielinen kirjallisuudenlaji, joka oli suosittua etenkin Ranskassa vuosina 1100–1250. Sen aiheena oli hovielämän sääntöjä noudattava rakkaus ja sen varhaisin ilmenemismuoto oli eteläranskalaisten trubaduurien luoma laulurunous. Trubaduurien pohjoisranskalaiset vastineet, truveerit, levittivät hovikirjallisuutta Pohjois-Ranskaan ja muuallekin Länsi-Eurooppaan. Saksassa hovikirjallisuuden vastineena toimi minnelaulu.

Hovikirjallisuuden synty uudisti kirjallisuutta, sillä aiemmin käytetty latinan kieli vaihtui paikalliseen kansankieleen, muinaisprovensaaliin. Myös aihepiiri uudistui, sillä aiempi uskonnollinen ja filosofinen runous vaihtui miehen ja naisen välisen rakkauden kuvaukseksi. Hovirakkauden sääntöihin kuului, ettei avioliittoa solmittu rakkaudesta, vaan poliittisten tai taloudellisten syiden vuoksi. Nainen hoiti velvollisuutensa aviomiestään kohtaan, mutta hänellä oli oikeus osoittaa kiintymystä myös rakastamaansa miestä kohtaan.

Ylhäisön keskuudessa elävä trubaduuri ei koskaan laulanut rakkaudestaan aviovaimoonsa, vaan suhteestaan ihailemaansa naiseen, johon nähden hän oli alistetussa asemassa. Trubaduurit olivat runoilijoita ja säveltäjiä, eivätkä suinkaan kierteleviä laulajia. Monet trubaduurit olivat aatelismiehiä, jotka saattoivat viettää pitkiäkin aikoja samassa hovissa.

Hovikirjallisuudelle läheinen lajityyppi on ritariromaani, joka kukoisti 1100-luvun lopulta 1300-luvulle. Molemmat ovat kansankielisiä ja niillä on monia yhtymäkohtia. Hovikirjallisuuden aiheet liittyvät lähes yksinomaan rakkauteen, kun taas ritariromaanit ovat aihepiiriltään laaja-alaisempia. Ne käsittelevät uskomattomia seikkailuja, ristiretkiä ja eroottista ritarirakkautta. Ritariromaaneissa on runsaasti yliluonnollisia aiheita sekä satuainesta antiikista ja itämailta.