Honoré Gabriel Riqueti de Mirabeau

Mirabeau kuului vanhaan provencelaiseen sukuun, joka oli omistanut vuodesta 1570 Mirabeau-nimisen läänityksen Provencessa ja saanut vuonna 1685 markiisin aatelisarvon.[2][3] Mirabeaun vanhemmat olivat markiisi Victor Riquetti de Mirabeau (Mirabeau vanhempi) ja Marie-Geneviève de Vassan.[4] Isä oli kuuluisa taloustieteilijä ja uudistusmielinen fysiokraatti. Mirabeaun nuorempi veli oli André Boniface Louis Riquetti de Mirabeau, josta tuli myös vallankumouksen aikana poliittinen vaikuttaja.[2]

Mirabeau syntyi lähellä Nemoursia. Kolmivuotiaana sairastettu isorokko jätti hänen kasvoihinsa elinikäiset arvet. Hänet lähetettiin 15-vuotiaana Pariisiin Abbé Choquard -yksityiskouluun ja 18-vuotiaana vapaaehtoisena armeijan jalkaväkeen.[4] Hän oli huonoissa väleissä isänsä kanssa, joka pakotti hänet käyttämään koulussa ja armeijassa sukunimeä de Pierre Ruffière, jotta hän ei tahraisi sukunsa oikeaa nimeä.[2] Palvelusaikanaan Mirabeau vangittiin tottelemattomuuden vuoksi kuninkaallisella lettre de cachet -kirjeellä puoleksi vuodeksi Île de Rén linnoitussaarelle. Vapauduttuaan hän palasi aliluutnantiksi armeijaan ja osallistui vuoden 1769 Korsikan valtaukseen.[4][2] Mirabeau jätti seuraavana vuonna armeijan kapteenina ja ryhtyi auttamaan isäänsä suvun tilusten hoitamisessa. Vuonna 1772 hän meni naimisiin Émilie de Marignane -nimisen rikkaan perijättären kanssa, mutta ajautui nopeasti suuriin velkoihin, joten vuonna 1773 hänen isänsä järjesti hänet jälleen vangituksi uudella lettre de cachet’lla, jotta velkojat eivät pääsisi häneen käsiksi.[4][2][5] Hän oli vankina muun muassa Manosquessa (1773) sekä Ifin (1774) ja Joux’n linnoissa (1775).[4][5] Hän kirjoitti vankeudessa ensimmäisen poliittisen pamflettinsa Essai sur le despotisme (1776).[2][5]

Mirabeaun pamfletti Des Lettres de Cachet et des prisons d'état (1782).

Mirabeau pakeni vankeudesta vuonna 1776, ja asui Sveitsissä ja Hollannissa rakastajattarensa, naimisissa olleen markiisitar de Monnierin kanssa. Tämän aviomies järjesti Mirabeaun Pontarlier’ssä tuomituksi poissaolevana kuolemaan markiisittaren viettelystä ja ”naisenryöstöstä”. Mirabeau jäi kiinni toukokuussa 1777, mutta isä järjesti hänet uudelleen oikeusjärjestelmän ulkopuoliseen lettre de cachet -vankeuteen suojellakseen hänen henkeään.[4][2] Mirabeau joutui nyt vangiksi Vincennesin linnaan, de Monnier suljettiin nunnaluostariin.[2] Vapauduttuaan joulukuussa 1780 isänsä avulla Mirabeau katkaisi suhteen markiisittareen, teki sovinnon tämän aviomiehen kanssa, sai kuolemantuomion kumotuksi ja vapautui kokonaan vuonna 1782. Vankeusaikanaan Mirabeau kirjoitti teoksen Des Lettres de Cachet et des prisons d'état (1782), jossa hän arvosteli lettre de cachet -järjestelmää sekä filosofisilla että juridisilla argumenteilla. Myös hänen vankilassa rakastajattarelleen kirjoittamansa kirjeet julkaistiin sittemmin nimellä Lettres à Sophie (”Kirjeitä Sophielle”, 1792).[4][2][5][3] Vuonna 1782 Mirabeau kirjoitti myös Erotica biblion -nimisen erotiikkaa käsitelleen kirjan.[6] Vuonna 1783 Mirabeaun vaimo hankki riitaisan oikeudenkäynnin avulla avioeron ja hän joutui lopullisesti isänsä hylkäämäksi.[4][2]

Seuraavat vuodet Mirabeau vietti seikkailijan elämää hankkien tuloja muun muassa pamflettikirjailijana. Hän solmi suhteita Ranskan vaikutusvaltaisimpiin miehiin, kuten ministereinä toimineisiin Charles Alexandre de Calonneen, kreivi Charles Gravier de Vergennesiin ja kreivi Armand Marc de Montmoriniin.[4] Mirabeau asui avioeronsa jälkeen jonkin aikaa Hollannissa sekä vuosina 1784–1785 Lontoossa, jossa Englannin whigit (liberaalit) ottivat hänet hyvin vastaan, sillä he ihailivat hänen kirjoituksiaan. Pankkiiri Étienne Clavièren innoituksesta Mirabeau kirjoitti pörssikeinottelua arvostelleen pamfletin Dénonciation de l’agiotage, joka suututti valtiovarainministeri Calonnen niin pahasti, että Mirabeau joutui pakenemaan vähäksi aikaa Liègeen Itävallan Alankomaihin.[4][3][5] Heinäkuusta 1786 tammikuuhun 1787 Mirabeau oli Berliinissä suorittamassa salaista tehtävää Ranskan hallituksen agenttina. Hän kirjoitti saksalaisen Jakob Mauvillonin kanssa Preussin poliittista tilannetta käsitelleet teokset De la monarchie prussienne sous Frédéric le Grand (1788) ja Histoire secrète de la cour de Berlin (1789), joista jälkimmäisessä hän julkaisi häpeilemättä salaista kirjeenvaihtoaan hallituksen kanssa.[4][2][3]

Vallankumousta edeltäneinä vuosina Mirabeaun rakastajattarena oli Henriette Amalie de Nerah, hollantilaisen valtiomiehen Onno Zwier van Harenin avioton tytär.[3][5] Edellinen rakastajatar, markiisitar de Monnier teki itsemurhan vuonna 1789.[2]

Mirabeau halusi alkujaan tulla valituksi vuoden 1789 säätyjen yleiskokoukseen aatelissäädyn edustajana ja haki turhaan isänsä tukea. Mirabeau esiintyi tammikuussa 1789 Provencen aateliskokouksessa, mutta hänen kiivas esiintymisensä etuoikeutettuja säätyjä vastaan ei tuonut hänelle suosiota, varsinkin kun hänellä itsellään ei ollut läänitystä. Niinpä hän valitutti itsensä säätykokoukseen kolmannen säädyn edustajana. Hänet valittiin sekä Marseillen että Aix-en-Provencen vaalipiireistä, joista hän valitsi edustavansa jälkimmäistä. Astuessaan politiikan näyttämölle Mirabeau tunnettiin vankkana itsevaltiuden vastustajana ja edustuksellisen monarkian kannattajana.[4] Tärkeimpänä esikuvanaan hänellä oli ihailemansa Englannin poliittinen järjestelmä.[6] Mirabeau julkaisi säätykokouksen alusta alkaen tiedonantolehteä, jonka nimi oli alkuun États généraux, sitten Lettres du comte de Mirabeau ja 24. heinäkuuta alkaen Courrier de Provence.[2]

Säätyjen kokoonnuttua Versailles’hin toukokuussa 1789 Mirabeausta tuli avainhenkilö kolmannen säädyn haastaessa kuningas Ludvig XVI:n ja kaksi ensimmäistä säätyä.[4] Mirabeaun pyrkimyksenä oli käyttää kolmannen säädyn voimaa painostamaan ylemmät säädyt uudistuksiin ja kuningas hyväksymään perustuslaillinen hallinto, joka samalla pelastaisi monarkian.[5] Hän pyrki asemaan, jossa voisi puhua kansakunnan edustajana kuninkaalle ja samalla hillitä kumouksen vyöryä yhteentörmäyksen välttämiseksi.[4] Hän yritti viivytellä kolmannen säädyn julistautumista kansalliskokoukseksi ja pidättäytyi äänestämästä ratkaisevassa istunnossa 17. kesäkuuta[6], mutta pallohuoneen valan jälkeen hän asettui puolustamaan tehtyä päätöstä. Kun Ludvig XVI:n koollekutsumassa säätyjen yhteisistunnossa 23. kesäkuuta 1789 hovin seremoniamestari Henri Évrard de Dreux-Brézé vaati kuninkaan nimissä säätyjä palaamaan erilliseen työskentelyyn, Mirabeau valoi taisteluhenkeä edustajatovereihinsa vastaamalla uhmakkaasti: ”Kertokaa niille, jotka teidät lähettivät, että me olemme täällä kansan tahdosta ja väistymme vain pistinten edessä”.[7][4][5][8] Nämä sanat tekivät Mirabeausta monien silmissä vallankumouksen sankarin.[2]

Kun kuningas valmisteli kansalliskokouksen hajotusta, Mirabeau rohkaisi heinäkuun alussa kokousta vaatimaan Pariisin ympärille siirrettyjen sotajoukkojen vetämistä pois.[4] Bastiljin valtauksen jälkeen Pariisissa vieraillut Mirabeau sai nauttia suuresta kansansuosiosta.[6] Kansalliskokouksessa hän kuului niin sanottuun perustuslaillisten ryhmään.[8] Hänen veljensä sen sijaan kuului kansalliskokouksen taantumuksellisiin ja lähti pian maanpakoon.[2] Mirabeaun isä kuoli 13. heinäkuuta 1789, jolloin hän peri tämän markiisin arvon.[6][2]

Mirabeau vastusti kansalliskokouksen 4. elokuuta 1789 tekemää päätöstä feodalismin lakkauttamisesta ja hieman myöhemmin annettua ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistusta, sillä hänen mielestään vanhaa järjestystä ei pitänyt kaataa hätäisillä ja abstrakteilla julistuksilla ennen kuin jotain uutta ja toimivaa oltaisiin luotu tilalle.[4][3] Ranskan valtiosäännöstä käydyssä kiistassa Mirabeau vastusti ajatusta aateliston muodostamasta ylähuoneesta, mutta kannatti toisaalta kuninkaalle absoluuttista veto-oikeutta lainsäädäntöön, mikä ei toteutunut.[4][8] Kansanjoukkojen pakotettua kuningasperheen muuttamaan Pariisiin lokakuun alussa Mirabeau lähetti kuninkaalle muistion, jossa ehdotti tälle siirtymistä Roueniin.[4] Ludvig XVI kuitenkin luuli Mirabeaun olleen itse järjestämässä lokakuun kansannousua, eikä luottanut häneen.[2] Mirabeau oli vallankumouksen alkuvaiheessa yhteydessä myös vaihtoehtoisena kuningasehdokkaana pidettyyn Orléansin herttuaan, mutta menetti pian uskonsa tämän kykyihin ja katkaisi yhteyden.[2][3]

Mirabeau halusi innokkaasti päästä ministeriksi ja suomi kansalliskokouspuheissaan valtiovarainministeri Jacques Neckerin epäonnistumisia, vaikka oli tukenut Neckeriä aiemmin samana vuonna. Mirabeaun harmiksi ja pettymykseksi kansalliskokous päätti 7. marraskuuta 1789, että sen jäsenet eivät voisi toimia ministereinä.[4] Tämä sulki pois mahdollisuuden hänen kaavailemaltaan järjestelmältä, jossa kuningas olisi poiminut ministerit kyvykkäimpien kansanedustajien joukosta.[2]

Mirabeau, Jean-Urbain Guérinin tekemän muotokuvan mukaan.

Mirabeau säilytti vaikutusvaltansa perustuslakia säätävässä kansalliskokouksessa, mutta mahdollisuuden päästä hallitukseen menettäminen oli hänelle karvas pettymys. Keväällä 1790 hovi päätti ostaa Mirabeaun salaiseksi tukijakseen ja neuvonantajakseen tarjoutumalla maksamaan hänen velkansa. Kuningasparin nimissä esitetyn tarjouksen välitti Mirabeaun ystävä, ruhtinas Auguste Marie Raymond d’Arenberg eli La Marckin kreivi, ja hankkeessa oli mukana myös kuningatar Maria Antoinetten lähipiiriin kuulunut Itävallan suurlähettiläs Florimond von Mercy-Argenteau. Mirabeau ilmoitti 10. toukokuuta 1790 kirjoittamassaan kirjeessä suostuvansa järjestelyyn. Hän ryhtyi heti pontevasti puolustamaan kansalliskokouksessa kuninkaan valtaoikeuksia ja muun muassa torjui Antoine Barnaven ehdotuksen, että kuninkaalta poistettaisiin oikeus sodasta ja rauhasta päättämiseen.[4] Hovi maksoi Mirabeaulle yhteistyöstä 6 000 livreä kuussa. La Marck puolusteli Mirabeaun toimintaa selittämällä, että hän ”otti maksun vastaan, mutta antoi vain neuvoja, joihin uskoi”.[6] Vaikka Mirabeaun sopimuksesta hovin kanssa ei vielä yleisesti tiedetty, hänen kansansuosionsa alkoi heiketä ja Ranskassa alettiin levittää häntä petturiksi syyttänyttä pamflettia Trahison découverte du comte de Mirabeau.[4]

Kuninkaalle lähettämissään kirjeissä Mirabeau esitti samanlaisia näkemyksiä kuin julkisissa puheissaan.[6] Hän yritti vakuuttaa kuningasparin siitä, että itsevaltiuteen ei olisi paluuta ja kruunun yhteistyö kansalliskokouksen kanssa olisi ainoa tie.[5] Mirabeau tapasi Ludvig XVI:n ja Maria Antoinetten salaa Saint-Cloudin palatsissa 3. heinäkuuta 1790. Kuningas ei pääasiassa noudattanut Mirabeaulta saamiaan neuvoja, vaan kuunteli mieluummin hänen kilpailijoitaan, markiisi La Fayettea ja Alexandre de Lamethia. Mirabeau jatkoi poliittista uhkapeliään ja pyrki seuraavaksi palauttamaan suosionsa kansalliskokouksessa.[4] Neckerin jouduttua eroamaan syyskuussa 1790 Mirabeaun asema vahvistui, sillä hän pääsi vaikuttamaan hallitukseen ulkoministeri Montmorinin kautta.[2] Kansalliskokous kuitenkin hylkäsi lokakuussa hänen ehdotuksensa sallia kokousedustajien toimiminen ministereinä. Mirabeau kääntyi jälleen hovin puoleen ja esitti marraskuun lopussa Montmorinille suunnitelman, jonka avulla kuningas voisi vahvistaa asemaansa suhteessa kansalliskokoukseen ja Pariisin kaupunginjohtoon. Epäkäytännöllinen suunnitelma ei kuitenkaan johtanut mihinkään.[4]

Mirabeau oli eräiden muiden maltillisten monarkistien mukana eronnut Pariisin jakobiiniklubista talvella 1790 ja liittynyt uuteen Club de 1789 -nimiseen poliittiseen klubiin. Tämän ryhmän käytyä liian vanhoilliseksi hän palasi takaisin jakobiiniklubiin ja toimi sen puheenjohtajana 30. marraskuuta 1790 – 9. tammikuuta 1791.[9] Mirabeau oli myös perustuslakia säätävän kansalliskokouksen puhemiehenä kaksi viikkoa 29. tammikuuta – 14. helmikuuta 1791.[1] Hän oli tuolloin uransa ja suosionsa huipulla, ja sai myös kansainvälistä huomiota valtiomiehenä. Mirabeau kannatti varovaista ulkopolitiikkaa, jotta Ranskan suhteet naapurimaihin ja erityisesti Englantiin eivät vaarantuisi. Hän joutui sisäpolitiikassa pian taas vastatuuleen puolustaessaan pakoa yrittäneitä kuninkaan tätejä ja vastustaessaan rojalistiemigrantteja vastaan tähdättyjä ankaria lakeja.[4] Rasitettuaan itseään jo pitkään ankaralla työtahdilla ja levottomilla elämäntavoilla Mirabeau sairastui vakavasti maaliskuun 1791 lopussa. Hän esiintyi kansalliskokouksessa viimeisen kerran 28. maaliskuuta, vajosi samana iltana vuoteenomaksi ja kuoli kotonaan 2. huhtikuuta. Häntä hoiti viimeisinä päivinä kuuluisa lääkäri Pierre Jean Georges Cabanis. Kuolinsyyksi on arveltu munuaisten toiminnan loppumisen aiheuttamaan virtsamyrkytys.[10]