Honkataipaleen rata

Honkataipaleen rata oli Ristiinan kunnan rajalla sijainnut noin kuuden kilometrin pituinen, raideleveydeltään 1 000 mm:n kapearaiteinen tukinsiirtorata, joka oli rakennettu Kuolimojärven ja Mäntyharjun Kallaveden väliselle kannakselle tukinsiirtoa varten. Tällä Halla-yhtiön vuonna 1909 valmistuneella rautatiellä oli liikennettä keväästä 1910 vuoteen 1976.

Honkataipaleen rata
Perustiedot
Rakennettu	1909
Avattu	1910
Lakkautettu	1976
Purettu	1984
Omistaja	Halla-yhtiö, myöh. Kymin Oy
Ylläpitäjä	Halla-yhtiö, myöh. Kymin Oy
Liikenne
Liikennöitsijä(t)	Halla-yhtiö, myöh. Kymin Oy
Tekniset tiedot
Pituus	6 + 2 km
Raiteiden lkm	1
Raideleveys	1 000 mm
Honkataipaleen rata (1910–1976) Km   Lyh. Liikennepaikat 0 Kuolimojärvi 6 Kallavesi Merkkien selitykset
Infobox OK

Honkataipaleen vanhan veturitallin raiteita ja ajoportin alareuna

Rata piti alun perin rakentaa leveäraiteisena (1 524 mm), mutta kilpaileva Enso-Gutzeit-yhtiö sai kuulla radanrakennusaikeista ja osti parhaimmat leveäraiteiseen siirtokuljetukseen sopivat maat. Halla-yhtiö muutti suunnitelmaansa ja rakensi ratansa hieman kauempaa, mutkaisempaan ja mäkisempään maastoon. Uusi 1 000 mm ratasuunnitelma perustui jäljelle jääneen maaston leveysrajoitteisiin, sekä siihen sopivan kaluston edullisempiin hintoihin. Radan pituudeksi tuli lähes 6 km ja sen lisäksi sivuraiteita n. 2 km.[1]

Radan erikoisuus on se, että suurimman osan liikenneaikaa eli vuosina 1928-1971 veturinkuljettajana toimi yksi ja sama mies eli Armas Pöntinen, joka myös hoiti veturia talvikauden aikana. Hänelle ja muulle vakituiselle henkilökunnalle rakennettiin pieni neljän perheen mökki noin sadan metrin päähän veturitallista. Lohjalta yhden kauden lainassa olleelle uuden veturin opettajakuljettajalle hankittiin tilapäinen asunto lähiseudulta, sen jälkeen dieselveturia ajoi yhtiön kuljettaja. Pöntisellä oli vakituisena apunaan seppä, joka hoiti vinssilaitoksen kattilaa ja koneistoja. Lämmittäjä, jarrumiehet ja vaihdemiehet olivat pitkään kausityöläisiä, jotka maksettiin ulos uittokauden loppuessa – mutta jotka pestautuivat vuosi vuodelta uudelleen.

1950-luvulla kaikki väki siirtyi vähin erin vakinaisiksi; liikennekauden ulkopuolella he tekivät metsätöitä ja silloin pidettiin myös lakisääteiset lomat. Veturien käytönvalvojana toimi Voikan tehtaiden käyttöinsinööri ja suuret korjaukset kävi tekemässä tehtaiden kattilaseppä; kuljettaja ja radan oma seppä tekivät pienet käytönaikaiset korjaukset. Pitkäaikaisin seppä oli Armas Tikka, josta koulutettiin aikanaan dieselveturille kuljettaja.[2]

Radalla ei käytetty virkapukuja; lämmittäjän epävirallisena virkalakkina oli yleensä pitkälippainen mainoslakki, joka suojeli silmiä tulipesän hehkulta. Dieselveturin mukana tuli sen edelliseltä käyttöpaikalta eli Virkkalan–Ojamon rautatieltä peräisin ollut VR:n kuljettajan lakki. Vain dokumenttifilmiä varten miehet pukeutuivat tuliteriin, huolella silitettyihin kesävaatteisiin – Pöntisellä oli jopa kiillotetut kävelykengät.[3]

Vuosina 1910–1971 käytössä ollut Krauss-veturi 6206/1909, 0-6-0WT on Minkiön Kapearaidemuseossa ja sitä loppuajat korvannut entinen Virkkalan–Ojamon rautatien niin sanottu Krokotiili-mallinen dieselveturi (Jung 13950/1960, 0-4-4-0dh) myytiin Sveitsiin. Dieselveturi on edelleen käytössä, joskin sen tehtäväksi on muutettu hätätilannekäyttö.[4] Alkuperäinen veturitalli oli läpiajettava katos ja sijaitsi hiukan eri paikassa kuin vuoteen 2006 säilynyt peltinen rasvakuopalla varustettu talli. Uusi talli rakennettiin 1950-luvulla kun entinen todettiin jo yli-ikäiseksi ja muutenkin huonoksi huollon kannalta. Uusi talli toimi myös korjaamona.[1]

Höyryveturia uusittiin jonkin verran käytön aikana: alkuperäinen savupiippu vaihdettiin toisenlaiseen ns. timanttipiippuun seisokin jälkeen joskus 1920-luvulla. Veturin kattila uusittiin vuonna 1950 Lokomon tekemään hiukan isompaan jolloin myös erilliset hiekka- ja höyrykuvut vaihtuivat PT-4-veturin tyyppiseen yhdistettyyn kupuun. Samoin savupiipuksi tuli nyt PT-4:n mallinen matala halkoturbiini, mutta koska se osoittautui ensimmäisen kautensa aikana paitsi liian kipinöiväksi metsäradalle myös kiistattoman huonoksi vedoltaan, niin se uusittiin: Voikan tehtaiden kattilapaja teki veturissa nykyisin olevan savupiipun kevääksi 1951 ja tehtaiden kattilaseppä yhdessä kuljettajan ja radan oman sepän kanssa asensi sen. Samoin kuljettajansuojusta on muutettu vähin erin umpinaisemmaksi vuosien varrella, koska alkuperäinen avoin katos ei oikein toimi Suomen oloissa.

Nykyinen kuljettajansuojus on Lokomon talvella 1950 tekemä. Samoin nykyinen veturinvihreä väri alkuperäisen kiiltävän mustan tilalla on samasta korjauksesta peräisin. Veturissa oleva vaijerilla toimiva etupuskin jota tarvittiin vauhdissa tehtyihin vaunuletkan irrotuksiin asennettiin noin vuonna 1921 alkuperäisen tilalle kun veturi kunnostettiin viisivuotisen seisokin jälkeen radan käynnistyessä maailmansodan ja vallankumouksien aiheuttamalta katkoltaan.[5] Samoin dieselveturiin asennettiin heti aluksi kumpaankin päähän vaijerilla käytettävät kytkimet vauhdissa tehtäviä irrotuksia varten.[6]

Rata tarkastettiin monien muiden kapearaideratojen lailla vuonna 1944 sotakorvauksia varten ja hylättiin suoralta kädeltä, koska se oli liian vanha ja lajissaan poikkeava venäläiseen standardiin nähden. Rata purettiin vuonna 1984 ja linjasta tehtiin autotie. Radasta on jäljellä kaksi maakellaria, joidenkin rakennusten perustuksia ja ulkopuoliselle vuokrattu radan henkilökunnan asuintalo. Kauan säilynyt veturitalli purettiin talvella 2006.

Lisäksi Kuolimojärveen johtavassa entisessä rampissa jäljellä osa vanhoista ratapölkyistä tai niiden jäännöksiä, Mäntyharjun Kallaveden puoleisesta vastaavasta kohdasta ne ovat jo hävinneet, siellä on vain rannassa oleva selvä veteen johtava luiska. Tämän puolen vedenalainen tutkimus odottaa aikaansa.[1]

Höyryveturi on museoitu siinä asussa, johon se uusittiin kattilanvaihdon yhteydessä vuosina 1950–1951. Täyttä entistämistä on väläytelty, mutta toistaiseksi se on jätetty odottamaan.

Pääradan vedenalaiset osat eli lastaus- ja purkuraiteiden tukirampit ovat osittain jäljellä. Niiden tutkimisen käynnistivät kesällä 1999 helsinkiläiset urheilusukelluskerhot HYKS urheiluseura ja Postin sukeltajat.

Muista Mäntyharjun uittoreittiin kuuluvista, kapeita kannaksia ylittämään tai koskia ohittamaan tehdyistä vaijerivetoisista radoista on osittain jäljellä ainakin Verlan tehdasmuseon alueella Jaalassa oleva rata, jonka kartoitus kuuluu samaan projektiin. Muiden kokonaisuuteen kuuluneiden ratojen kohtaloa ei vielä tunneta täysin; Orraintaipaleen vaijeriradasta tiedetään sen linjauksen olevan kevytliikenneväylänä ja ainakin Kuolimojärven puoleisen rampin toimivan veneiden laskuramppina, kiskot ja koneistot on purettu kokonaan pois, vedenalaisen osuuden tutkinta odottaa aikaansa. Voikosken ohitusradan kohtalo on toistaiseksi epäselvä; radan oletettu sijainti paikallistettiin alustavasti kesällä 2011 joskin tutkinta jäi pintapuoliseksi.

Hevosvetoinen Koirakiven ylivientirata on hävinnyt kokonaan, joskin sen linjaus on jäljellä yksityistieksi muutettuna. Radan tutkinta odottaa vuoroaan. Voikan tehtaiden luona ollut lyhin rata on hävinnyt täydellisesti.[2]